Katselija

Jäähyväiset

2004-11-01T04:29:00.000-08:00

On aika lopettaa Katselijan blogi.

Aloitin tämän blogin vähän sattuman kauppaa: olin perustanut nimimerkin kommentoidakseni toisia, ja kun sitten jonkin häiriön vuoksi yksi kommenttini poistui, kirjoitin siitä blogini avauksen. Nyt olen kirjoittanut mitä minulla on kirjoitettavaa.

Heinäkuussa kirjoitin "Kysymisen tyhmyyksistä", joka siis oli alunperin kommentti; katsoin että tyhmältäkin näyttävä kysymys on älykäs, jos se hyödyttää, ja tietämätön voi kysyä vain tyhmältä näyttävästi. Kirjoitus "Maalaisen" pohti vaihtoehtoisen elämäntavan mahdollisuutta; ehkä se on vain korvauksilla tai eläkkeellä oloa ja siihen sopeutumista, ankeuden puristamista pois mielestä erilaisten henkisten omistautumisten avulla.

Olen kyllä suurella kiintymyksellä seurannut Maalaisen blogia; ilahduin kun hän sai lainaamansa rahat takaisin, ja hienoa sekin että vaihtoehtoenergiamiehellä oli millä maksaa. Maalainen on useissa postauksissa problematisoinut vaihtoehtoyhteisöjä. Tältä etäisyydeltä näyttäisi, että vaihtoehtoelämää on kahdenlaista: teknistä ja henkistä. Teknisen vaihtoehdon ihmiset - tuulimyllyjen ja ekoasuntojen rakentajat - tekevät varmaan tuhansia tunteja työtä, usein epäonnistuvat mutta joskus innostavasti onnistuvatkin. Henkiset vaihtoehdot koskevat uskontoja, elämänarvoja, elämäntapoja. Niitä näyttäisi yleensä luonnehtivan pyrkimys pois, johonkin toisenlaiseen. Ekokylät ovat teknisen ja henkisen vaihtoehtoelämän yhdistelmiä, pelkään että yleensä epäonnistuneita. Ehkä vika on siinä, että teknistä vaihtoehtotoimintaa ei luonnehdi pyrkimys pois, pakoon, vaan pyrkimys toimivaan taloudelliseen ratkaisuus, siis tämänpuoliseen. Teknisen ja henkisen vaihtoehtoisuuden ajattelutavat taitavat olla yhteensovittamattomat.

Maalainen itse on vaikeuksissa yrittäessään saada aikaan sosiaalituista riippumattomaksi edes pyrkivää ekoyhteisöä. Ymmärrän hänen vaikeutensa. Sosiaalituilla eläminen on eräs vakiintunut elämäntapa. Sosiaalitukia on; vaihtoehto ettei sosiaalitukia olisi tuottaisi rikollisuutta ym. ongelmia. Jos on sosiaalitukia, on ihmisiä jotka elävät sosiaalituilla; yritys saada heidät pois sosiaalitukielämäntavasta on savustaa heidät "ammatistaan" ja identiteetistään.

Sitä paitsi joskus sosiaalitukien ja henkisen vaihtoehtoelämän yhdistäminen onnistuu. Esimerkkinä on Maalainen itse. Työttömyyskorvaus antaa niukan, mutta riippumattoman toimeentulon, ja elämänsisällön luo ei suinkaan huuhaa, vaan kirjailijan ja tutkivan journalistin työ. Maalainen itse esimerkillään osoittaa, ettei henkisenkään vaihtoehtoelämän tarvitse olla pakenevaa, huumeenomaista, vaan hän rakentaa henkistä todellisuutta yhtä ahkerasti ja innostavasti kuin vaihtoehtoenergiamies tuulimyllyjään. Kaunis kiitos tähänastisesta ja kaikkea hyvää eteenpäin. - No, tuli vähän pitkänpuoleinen täydennys silloiseen juttuuni.

Elokuussa kirjoituksessani "Eriarvoisuus" katsoin sen perustuvan ahneus-hyveeseen, ja koetin puolustaa omaa kultaisen keskinkertaisuuden elämäntapaani. "Kauneuden kosketus" herättää minussa iloa ja onnellisuutta, kiitollisuutta, kiintymystä ja rakkautta; käsittelin kauneusosaamisen luonnetta.

Kirjoituksissani "Yksinäisyys I ja II" käsittelin omaa yksinäisyyttäni ja yksinäisyyden etuja. Tämän bloginkin kirjoittaminen päättyy, kun olen mieluummin yksinäinen kuin blogistanin seuraeläin. - Elokuussa vielä kirjoitin "Naiskauneudesta I": tarkastelin tuota asiaa lähinnä evolutionaarisessa perspektiivissä.

Syyskuussa kirjoituksessa "Naiskauneudesta II" koetin antaa itselleni hyviä neuvoja saadakseni asiasta paljon iloa ja vähän murhetta. Näin jälkikäteen tuntuisi, että piilomotiivina naiskauneuden tutkiskeluun on sekin, että harrastan tanssimista; siinä ei naiskauneutta voi välttää. Asia kyllä kirkastui. "Ajattelukirjoittamisesta" oli tavallaan jatkoa yksinäisyyspohdinnoilleni: olen ajatteleva mieluummin kuin toimiva tai yhdessäelävä ihminen.

Tässä vaiheessa tuntui, ettei minun yksityiselämästäni enää löydy käsiteltäviä ongelmia, ja siirryin yhteiskunnallisiin asioihin, ensimmäisenä laaja "Ympäristökysymyksestä". Blogin Oikealla asialla kirjoittaja kirjoitti kommentoivan artikkelin hieman kritisoiden lähteitäni ja osoittaen ympäristön tilan ehkä arveluttavammaksi kuin olin arvioinut. Kun tällä tavoin olen vuorovaikutuksissa, joudun ajattelemaan lukemaani. Olen pitänyt itseäni lähinnä vasemmistolaisena, miksei vähän vihreänäkin, en oikeistolaisena. Blogi Oikealla asialla on pannut minut ajattelemaan uudestaan: jos noin hyvin argumentoiva henkilö, jonka kanssa usein huomaan olevani samaa mieltä enkä tähän mennessä eri mieltä, on oikeistolainen, niin minun ei sovi pitää itseäni ei-oikeistolaisena. Kiitos. - Syyskuussa vielä "Huonontuuko työelämä".

Lokakuussa jatkoin työelämän tulevaisuutta koskevia pohdintoja "Ansio- ja ilmaistyöstä" sekä "Ilmaistyön luonteesta"; otsikot puhunevat puolestaan. Ehkäpä vielä tiivistän viittaamalla Peter Elkin esittämään ongelmaan: jos tulevaisuudessa puolet ihmisistä on yli 53-vuotiaita ja eläkkeelle mennään 59-vuotiaina, niin mitä? Vastaukseni on, että noin ei voikaan tapahtua; ehkä työn ja kansantalouden kirjanpidon käsitteet täytyy määritellä uudestaan, mutta niin ei voi olla, että paljon yli puolet ihmisistä (lapset ja ikäihmiset) ovat vain elättejä. Jos ikäluokat 0-80 ja ehkä ylikin ovat suunnilleen samankokoiset, niin työn ja toiminan täytyy järjestyä sen mukaan tai kärsitään katastrofi.

Vielä yritin miettiä yhteiskunnallista moraalia ja kannanottamista erityistapauksen "USA Irakissa I ja II" kautta. Varmaan kirjoitin aika arkaillen, vain lähteiden pohjalta. Kuitenkin edes yritin moraalisen ongelman käsittelyä; yleensä olen palauttanut moraaliongelmat tiedollisiksi (joka kaiken tietää, antaa kaiken anteeksi), mikä varmaan on riittämätön asennoituminen.

Nämä kolme kirjoitushanketta ympäristöstä, työstä ja sodasta/moraalista ovat palauttaneet minun yhteiskunnallisen ajatteluni kuntoa; lueskelen taas yhteiskunnallista ja yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta. Mutta nyt tuntuu yhteiskunnallisten kysymystenkin pajatso tyhjentyneen.

Useimmilla kirjoittajilla blogi on osa elämää. Elämä tuottaa jännitteitä, joita kuvataan ja ratkotaankin kirjoittamalla. Tai kirjoittaminen on itseilmaisua kuten pukeutuminen. Minulle bloggaaminen on jotakin ekstraa, ei osa elämää. Käytin sitä henkisenä määräaikaishuoltona: kuntoutin muutamaa aluetta, ja kyllä kannattikin. Mutta nyt ajelen tällä huollolla luultavasti vuosia.

Onhan minulla ollut muutamia kymmeniä lukijoitakin; kiitos teille mielenkiinnostanne. Mutta nyt on paras napauttaa Katselija pois Päivän Pamauksesta: tulee tilaa taas yhdelle uudelle tilaukselle. En ainakaan heti poista kirjoituksiani, jos vaikka joku minun tulevaisuudessa kirjoittamani kommentin johdosta haluaa vielä tutustua näihin kirjoituksiin.

Kuten sanottu, perustin nimimerkin alunperin kommentoidakseni toisia blogeja. Olenkin lähettänyt kommentteja selvästi useampia kuin omia kirjoituksia, joskin viime viikkoina, kun bloggaaminen on tullut raskaammaksi, vain harvakseltaan. Olen saanut nauttia erinomaisistakin vastauksista ja vastakommenteista: kiitos. Blogien lukeminen ja joskus kommentoiminen varmaan onkin luonteva osa minun elämääni. Toivon voivani jatkaa sitä.

USA Irakissa II

2004-10-27T09:27:00.000-07:00

Käsittelen USA:n Irakin sotaa lähinnä vain yhden lähteen nojalla: George Friedmanin kirjan America's Secret War. Friedman on Stratfor-nimisen tiedustelutoimiston perustaja ja johtaja: "varjo-CIA:n", joka tuottaa päivittäisiä raportteja ja analyyseja maailman eri kulmilta lähinnä yhdysvaltalaisesta perspektiivistä. Stratfor on julkaissut satoja Irakin sotaa käsittäviä analyyseja. Vaikka en erityisemmin pidä lukemastani, käsitän että se on perehtyneen kirjoittajan tekstiä.

Afganistanista se alkoi. Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin joulukuussa 1979. Amerikkalaisten kannalta se näytti vaaralliselta. Amerikkahan saartoi Neuvostoliittoa joka puolelta ja eristi sitä meriliikenneyhteyksistä. Vähän aikaisemmin oli Iranin shaahi kukistunut, Khomeinin islamilainen vallankumous voittanut, ja Afganistanin taistelujen alkaessa oli ns. panttivankikriisikin meneillään. Amerikkalaisista näytti, että Neuvostoliitto uhkasi murtaa saarron ja päästä Afganistanin-Iranin kautta Persianlahdelle, Intian valtamerelle ja valtavien öljyvarojen tuntumaan (vaikka Neuvostoliitolla ilmeisestikään ei ollut näin pitkälle meneviä tavoitteita).

Yhtä lailla peloissaan oli Saudi-Arabia. USA ja Saudi-Arabia onnistuivat löytämään toisensa: rahoittivat, värväsivät ja kouluttivat islamilaisia taistelijoita vastustamaan Neuvostoliittoa. Heistä kehittyi korkeatasoisia, karaistuneita ammattisotureita. Voitto ateistisesta Neuvostoliitosta kohensi heidän itsetuntoaan - islamia oli nöyryytetty vuosisatoja. Heillä oli väärennetyt paperit, eivätkä he sodan päättyessä saaneetkaan omiaan takaisin, sillä kotimaissaan heitä pelättiin, joten he jäivät tyhjän päälle. Tästä islamilaisten sotilaiden yhteisöstä tiivistyi al-Qaida: ankaran suljettu (ytimeen kuuluu ehkä vain satoja miehiä), koko maailmassa toimiva salainen järjestö.

Seuraava rinnastus on minun omani, ei Friedmanin. Ensimmäinen maailmansota jätti juurettomia, paikkaansa etsiviä, poliittisiin ääriliikkeisiin hakeutuvia entisiä sotilaita. Yksi heistä oli Adolf Hitler. Minusta kansallissosialistinen aate on hyvin lähellä uskontoa (juutalainen paholaisena). Kansallissosialistit valloittivat Saksan ja etenivät pelottavan pitkälle suurvallan luomisessa. Al-Qaida pyrkii Friedmanin mukaan islamilaiseen suurvaltaan. Jos me oudoksumme al-Qaidan kiihkoislamilaisuutta, niin se on tavallaan kiihkokansallisen identiteetin rinnakkaismuoto.

Syyskuun 11. päivän hyökkäys ei ollut suunnattu vain Amerikkaa vastaan. Sen tarkoitus oli osoittaa islamilaiselle maailmalle, että Amerikka on heikko. Toisin sanoen, jos islamilaisen maailman hallitukset kulkevat Amerikan taloutusnuorassa (erityisesti Saudi-Arabia), ei niiden kaatamista tarvitse pelätä, sillä Amerikka ei kuitenkaan pysty auttamaan. Ja kuten edellisessä postauksessani yritin pohtia, Amerikka lähes vääjäämättä provosoitui osoittamaan, että se ei ole heikko.

Oli myös se kauhea pelko, että al-Qaida on jostakin saanut ydinaseen. Hiroshiman pommiin verrattava pommi on kooltaan 60*40*20 cm ja painaa 15 kiloa. Se mahtuisi matkalaukkuun autosta puhumattakaan. Itsemurhaiskujahan on maailmalla lähes päivittäin; ne riippuvat juuri tehokkaista räjähdysaineista. Ydinpommi Manhattanilla surmaisi ehkä puoli miljoona ihmistä. Ydinpommeja on, itsemurhaterroristeja on: se on kurja tosiasia. - Tämä hiipivä kauhukin pani Yhdysvaltoja hyökkäämään, ettei voimattomuuden tunne ja tappiomieliala leviäisi.

Jätän nyt Afganistanin, Tora Boran ja vastaavat väliin, ja siirryn suoraan Irakin sodan asetelmaan. Vaikka al-Qaidaa ei ollut saatu tuhottua, USA tässä vaiheessa olisi voinut lopettaa aggression ja siirtyä poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen ja saartoon. Irak olikin politiikan jatkamista tietoisesti juuri sodan keinoin.

Friedman esittää, että Irakin sodan tavoitteena ei niinkään ollut Irak, vaan kaikkikin islamilaiset hallitukset, mutta erityisesti Saudi-Arabia. Irak sijaitsee Lähi-Idän keskellä. Sen rajanaapureita ovat Kuwait, Saudi-Arabia, Jordania, Syyria, Turkki ja Iran. Kun USA:lla on joukkoja Irakissa ja Afganistanissa, se pystyy vaikuttamaan asioihin Himalajalta Välimereen ulottuvalla alueella. Saudi-Arabian saaminen otteeseen on sikäli tärkeää, että se on al-Qaidan suuri rahoittaja.

Friedmanin mukaan tämä poliittis-sotilaallinen mahtiasema oli tärkein syy Irakin valloittamiseen. Öljy on tietysti hyvä lisänäkökohta. Demokratia, joukkotuhoaseet ja Saddamin hirviömäisyys olivat hyviä näennäissyitä esittää yleisölle. Siitä Friedman muuten vähän moitiskelee Bushin hallintoa, että se ei esitä selvästi todellista syytä, vaan pitäytyy näennäissyissä; kun ne pettävät, sodan kannatus laskee.

Edelleen Friedmanin mukaan Ranska, Saksa ja muutamat muut Euroopan maat sekä Venäjä pinnistivät Irakin sotaa vastaan juuri siksi, että ne hyvin ymmärsivät Amerikan pyrkimyksen yleiseen mahtiasemaan Lähi-Idässä ja halusivat sen estää. Ratkaisun kytkeminen YK:n ja asetarkastajien toimintaan oli vain se muoto, jonka vastustus siinä tilanteessa sai. Hiukan surullista luettavaa eurooppalaiselle idealistille.

Irakin sodan kulusta ja nykyvaiheesta en paljoa puhu. Kun sota on alkanut, se kehittyy toimintojen ja vastatoimintojen sekasotkuksi: molemmat osapuolet ovat ottaneet sutta korvista kiinni eivätkä voi irrottaa. Kaiketi USA pysyy Irakissa ja Afganistanissa pitkään, tulipa presidentiksi Bush tai Kerry (joskin kyllä minä vaaleja odottelen ja niistä jotakin toivonkin). Maiden sisäinen tila on USA:lle sinänsä aika toisarvoista. Friedman jopa pitää mahdollisena, että Irakissa ei Yhdysvaltojen kannalta ole ratkaisua: että Saddam Husseinin diktatuuri oli sitä mitä Irakissa pitikin olla. Vaikuttaa lohduttomalta, mutta en tunne asioita voidakseni arvioida. Joka tapauksessa USA on pitkässä kampanjassa kuivettaakseen radikaali-islamilaisuuden taloudelliset ja väestölliset tukialueet.

Mitäpä mieltä kokonaisuudessaan olisin? Ensin haikeaa 1990-luvun muistelua. Friedman toteaa suurten sotaponnistusten jälkeen muodostetun lujaa rauhaa ja sen instituutioita. Napoleonin jälkeen Wienin kongressi, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliitto, toisen maailmansodan jälkeen YK ja sen monet erityisjärjestöt. Kylmän sodan jälkeen globalisaatio ja uusi maailmanjärjestys, joka perustuu kauppaan ja ylikansalliseen yhteistyöhön; "maailmanhallinnon" välineinä Maailmanpankki, WTO ja vastaavat järkevien ihmisten yhteistoimintajärjestöt. Rauha vain ei ole kestänyt.

On poliittisia liikkeitä. Ihmiset kokevat asioiden olevan väärin, löytävät toisensa, muodostavat visioita ja tavoitteita. Niihin pyritään joskus väkivalloin. Esimerkiksi öljy antaa helppoa rahaa, jota kanavoituu tällaisiin liikkeisiin; miten estää öljyn turmeleva vaikutus? USA on valta-asemassa ja pitää haluaamaansa järjestystä myös yllä vaikkapa väkivalloin. Rauhan ja maailmanhallinnon yhteisöt eivät ainakaan vielä pysty pitämään väkivaltaa vain rauhanhärintänä, jonka pohja olisi aina neuvotteluilla poistettavissa ja se itse pidettävissä kurissa. Väkivaltaan turvautuvat ovat liian isoja.

Yritin pohtia Irakin sotaa moraalisena ongelmana. En pääse pitemmälle kuin omaan eurooppalaiseen näkökulmaani: neuvottelujen painotukseen. Yhdysvaltalaiset näkevät hirveän vastustajan, jonka kanssa ei voi neuvotella, samoin varmaan radikaali-islamistit. En löydä yhdistävää näkökulmaa sodan ja rauhan välille.

Sota ja rauha-romaaninsa Tolstoi päättää esseeseen yhteiskunnallisesta määräytyvyydestä. Tapahtuu mahtavia kollektiivisia liikkeitä. Poliitikot vain luulevat johtavansa niitä. He antavat lukemattomia käskyjä. Yhdet sopivat kollektiiviseen liikkeeseen: ne toteutuvat ja poikivat uusia sopivia käskyjä. Toiset eivät sovi: ne eivät toteudu ja niiden avaama linja tukahtuu. Poliitikon luullaan johtavan, koska näkyy tapahtumien liikkeeseen suhteessa oleva käskyjen sarja, mutta johtaminen on näennäistä: jos olisi tapahtunut toisin, poliitikko olisi "johtanut" sitäkin.

Vaikka tiedän edelleen olevani rauhan ja "eurooppalaisen" neuvottelun ja painostuksen kannalla ja olen tässä tutkiskellessani kannastani varmistunutkin, en osaa moraalisesti tuomita. Tuntuu, että nyt ymmärrän paremmin historioitsijoita, jotka välttävät moralisoimasta tutkimuskohteitaan. Näen määräytyvyyttä, lainmukaista tapahtumista, ihmisten ja yhteiskuntien ajautumista kierteeseen. Yritin ymmärtää jotakin, enempään en ilmeisesti pysty enkä voi itseltäni vaatia.

USA Irakissa I

2004-10-20T05:38:00.000-07:00

Yhteiskunnallisena kysymyksenä, jota en ymmärrä, olin ajatellut pohtia yhteiskunnallisia moraalikysymyksiä yleisemminkin. Paljonhan maailmalla on asioita, jotka ovat mielestämme väärin. Mutta aihe tuntuu liian vaativalta. Tyydyn käsittelemään vain yhtä tapausta, Yhdysvaltoja Irakissa. Irakin sota on useimmista suomalaisista väärin. Kyllä minäkin marssin mielenosoituksissa Irakin sotaa vastaan, mutta aika ymmälläni ja pää riipuksissa.

Tämä ensimmäinen osa käsittelee lähinnä piirteitä Yhdysvaltojen ominaisluonteesta. En ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa eikä minua ole sinne helppo saada. Olen toki tuntenut kymmeniä amerikkalaisia, on heitä vieraillut meillä kotonakin, oikein mukavia kelpo ihmisiä ja inhoavat presidentti Bushia paljon intensiivisemmin kuin minä kykenisinkään. Kuitenkin vuosien kuluessa on vierauden tunne lisääntynyt. Sanon kuten Matti Klinge, että Suomi on minun pieni kotimaani, Eurooppa suuri kotimaani, olkoonkin että minun eurooppalainen identeettini on aika epäselvä. Amerikkalainen en ole.

Syyskuun 11. päivän terrori-isku oli minun (eurooppalaisesta) näkökulmastani hirveä ja inhottava rikos, vääristyneen maailmankatsomuksen omaavan järjestön kostoteko, provokaatio tms. Minä olisin pitänyt tärkeänä tutkia asiaa kuten organisoitua rikosta: selvittää tekijät ja heidän taustansa, ehkä ennen muuta selvittää, mistä siinä oli ja ei ollut kysymys: jotenkin rajoittaa ja käsittää asian joksikin, kehitellä osuvia ja mitoitettuja vastatoimia ja ennaltaehkäisyä. Samoin tietysti tarkoin selvittää, miten tuo teko pääsi onnistumaan ja mistä yhteiskunnallisista taustoista noin hirveä viha kumpusi.

Amerikkalainen reaktio ei ole tämä. Amerikka ylireagoi. Yhdysvallat on nyt jo vuosia katsonut olevansa sodassa. Sillä on kavala ja joka paikkaan lonkeroituva vastustaja, al-Qaida, jonka luonnehdinta rupeaa yhä ilmeisemmin olemaan tiedustelun ja suunnittelun omaa luomusta. Irakin sotaan lähdettäessä esitettiin hataria perusteluja; Irak aivan väkisin kytkettiin al-Qaidaan. Nyt ehkä ollaan vuosikymmeniä kestävän jopa neljänneksi maailmansodaksi sanotun vaiheen alkutaipaleella, vaiheen joka muokkaa niin Yhdysvaltoja kuin koko maailmaa, vaiheen jonka varsin hämärä luonnehdinta on sota terrorismia vastaan.

Kolmas maailmansota oli kylmä sota. Myös sitä leimasi ylimitoitus: valtavaksi paisunut kilpavarustelu riippui koko ajan amerikkalaisten aloitteesta; vastustaja oli paljolti tiedustelupalvelun ja kylmän sodan oma sisäinen tuote, josta kehiteltiin kaikenlaisia hypoteeseja ja kuvia, jonka nähtiin vaarallisena soluttautuvan joka paikkaan. Elokuvat ja vastaavat olivat tämän viholliskuvan kyllästämiä. Emme yksinkertaisesti tiedä, miltä Neuvostoliitto olisi näyttänyt, jos olisimme voineet tarkastella sitä amerikkalaisten viholliskuvasta vapaana. Luulen että varsin toisennäköiseltä. Vastaavanlainen voimien ja mielten mobilisointi tapahtuu nyt "terrorismia" vastaan. Ei rauhallinen analyysi, ei syiden ja ongelmien pohtiminen, vaan "hyvät vastaan pahat".

Ja tämä ylireagointi ja ylimitoitus on Yhdysvaltojen voima.

Tässä suhteessa en ole amerikkalainen. Ymmärrän, että ylireagointi tuottaa valtavasti aktiviteettia, toimintaa, keksintöjä, edistystä. Amerikkalaisten taipumus ylireagointiin on varmaan maailmantalouden eräs veturi. Mutta silti se on ylireagointi, ylimitoitus. Se ei ole totta.

Robert Kagan on pohtinut eurooppalaisuuden ja amerikkalaisuuden eroa sekä kirjassaan Of Paradise and Power että artikkelissaan Policy Review-lehdessä. Olennainen ero on se, että USA on voimakas ja luottaa voimaan, kun taas Eurooppa on heikko ja luottaa lakeihin, sopimuksiin, kansainvälisiin instituutioihin ja neuvotteluihin. Jopa se, mikä on siedettävä ja sietämätön vaara, näkyy erilaisena. Jos miehellä on vain puukko, hän pitää metsässä asuvaa petoa siedettävänä vaarana: ehkei se hätyytäkään häntä jos hän on varovainen. Jos hänellä on pyssy, hän pitää petoa sietämättömänä: antaa nyt pedon nöyryyttää itseään.

Terrori-isku 11.9 oli tavattoman taitava. Sitä edelsi pitkä ja varovainen valmistelu. Ratkaisu oli omaperäinen. Lentokoneita toki oli kaapattu, mutta panttivankitarkoituksiin. Amerikkalaiset eivät muutenkaan osanneet valmistautua, mutta se, että lentokoneita voidaan käyttää pommeina, ei ollut tullut mieleenkään. Tuon röyhkeän ja kamalan iskun jälkeen oltiin ymmällä; yritettiin turvata kotimaata ja tajuttiin, ettei siihen varmuudella pystytä. Al-Qaida tiedettiin ja pääteltiin, ettei mikään muu järjestö olisi tekoon pystynyt. Soluja saattoi olla muitakin.

Oliko kyseessä rikos vai sodanjulistus? Päädyttiin tilanteen määrittelemiseen sodaksi; jos olisi kyseessä rikos, ja tavoitettaisiin al-Qaidan jäseniksi epäiltäviä, jotka eivät olisi ehtineet tehdä mitään, niin oltaisiin avuttomia. Tilanteen määrittelyn sodaksi voi ymmärtää jos vertaa Amerikkaa mieheen, jolla on pyssy. Ja Amerikka lähti sotimaan al-Qaidan omalle maaperälle. Ehkäpä heikompi eurooppalainen olisi ratkaissut, että tapahtui rikos, joka yritetään selvittää ja rangaista, joka ehkä jää selvittämättä ja rankaisematta, mutta koetetaan ottaa opiksi ja ennaltaehkäistä seuraavia.

Yhdysvallat oli siis kuten hirmuisen vahva mies, jota provosoitiin. Se ei psykologisesti voinut olla provosoitumatta, vastaamatta voimalla. Eurooppa heikompana, "naisena" olisi varmaan ollut taipuvaisempi tasapainoratkaisuun, vahinkojen minimoimiseen, kuten Espanja Madridin pommi-iskun jälkeen keväällä 2004.

Eurooppa siis on taipuvaisempi rauhanomaiseen rinakkainoloon kuin USA. Meillä suomalaisillahan on siitä poikkeuksellisen laaja kokemus. Jo Pekka Peitsi 1944 analysoi ja opetti, että suurvallat luottavat voimaan, mutta pienten ja heikkojen tulee alati painottaa lakeja, oikeutta ja neuvotteluja. Me emme pärjänneet lainkaan huonosti. Sama "suomettumisen" tie saattaa olla Euroopalla edessä ja jo menossa. Robert Kagan, neokonservatiivi, ei puhu tästä lainkaan halveksien: Eurooppa on siirtymässä raa'an voimapolitiikan kaudesta sivistyneempään, lakien ja neuvottelun kauteen.

Kagan kuten moni muukin katsoo, että Eurooppa elää rauhassa USA:n voiman suojassa, mutta minä pidän sitä vaikeana sanoa. Käsittääkseni me suomalaiset osasimme manöveroida niin, että maatamme ei olisi kannattanut valloittaa: se olisi ollut vaikea perustella, moraalisesti raskasta, ja olisi turmeltu hyvä yhteistyökumppani. Mahdollisesti Eurooppakin sotilaallisesti heikkona mutta taloudellisesti taitavana on varsin turvassa.

Eurooppalaisilla on myös neuvotteluista ja voimapolitiikan välttämisestä paljon parempi kokemus kuin amerikkalaisilla. Voimapolitiikka vei maailmansotiin; samoin siirtomaista tuli mieluummin taakka kuin etu. Monenkeskisillä neuvotteluilla (EU) on päästy paljon eteenpäin. Neuvottelutaitohan ei ole mikään vähäpätöinen kulttuurinen saavutus. Olen joskus lukenut, että se historiallisesti on kehittynyt nimenomaan Euroopassa, lähinnä Välimeren alueella. Siellä vuosisatojen kuluessa opittiin, että vastustajaa ei voida nujertaa: vuoristot yms. mahdollistivat sellaisia turvapaikkoja, että voitettukin vastustaja jäi henkiin. Pakon edessä opeteltiin neuvottelemaan ja sopimaan. Tämä taito ehkä jäi varjoon Napoleonista Hitleriin ulottuvana aikana, jolloin Euroopassa oli voimaa vastustajan nujertamiseen ja maailmanlaajuiseen imperialismiin, mutta nykyään neuvottelutaidon perinteissä on ollut pohjaa elvytettäväksi.

Amerikkalaisilla ei ole vastaavaa neuvottelupakon kokemusta. Amerikkalaiset ovat valloittaneet maansa ja tottuneet siihen, että toiminta tuo ratkaisun. Toki ollessaan Eurooppaan nähden heikompia he painottivat lakeja ja kansainvälistä oikeutta, mutta kumminkaan neuvottelu- ja sovittelupakko ei hieroutunut heillä sillä lailla sisälle kuin esim. monille Euroopan pienille maille. Nykyään, Yhdysvaltojen ollessa voimissaan esim. YK ja sen järjestöt tuntuvat pelaavan mieluummin amerikkalaisia vastaan kuin heidän tarkoittamansa yhteistyön puolesta. Näinkin ollen amerikkalaiset ovat taipuvaisempia suorasukaiseen väliinpuuttumiseen niin Balkanilla kuin Lähi-Idässä ja kaikkiallakin. Usein (Balkan) he voivat sanoa olleensa hyödyksi. He katsovat olevansa hyväntahtoisia voimankäyttäjiä; eikä heitä tietenkään minään historian suurina julmureina voikaan pitää.

Minä siis jotenkuten ymmärrän amerikkalaisten ryntäämisen esimerkiksi Irakiin. Ymmärrän myös eläväni historian vaihetta, jota luonnehtii amerikkalaisten sotilaallinen ja poliittinen hegemonia. Se vain ei ole minun käsitykseni maailmasta. Arvaan, että amerikkalaiset eivät kysy, mikä on minun käsitykseni. Ehkäpä minä olen vieraantunut ja he läsnäolevia. En kuitenkaan osaa pitää itseäni vieraantuneena. Pidän eurooppalaista linjaa sitkeästä yhteistoiminnasta, painostuksesta ja kansainvälisten normien muodostamisesta perusteltuna, suomalaisena tunnen suorastaan ylpeyttä meidän taidoistamme pelata vaikeissa ja vaarallisissa oloissa suurvallan kanssa.

Ehkä voima-Amerikka on vastaavanlainen yhteistoimintaan "kesytettävä" toimija kuin meille oli Neuvostoliitto (enkä toki halua kieltää, että Yhdysvalloissa on paljon tasa-arvoiseen neuvotteluun ja rauhanomaiseen rinnakkanoloon kykeneviä ja halukkaita voimia). Täytyy myös sanoa, että vaikka voima-Amerikka on minulle vieras, en kuitenkaan osaa toivoa sitä olemattomaksi. Eurooppa ei varmaan ylivaltaa tarvitse, mutta en todellakaan tiedä; ehkä sellainen maapallon mitassa tarvitaan. 1800-luvulla eurooppalaista imperialismia pidettiin positiivisena ja sivistävänä asiana. Ja nykyään monet arvioivat, että USA:n kaltainen hyväntahtoinen hegemoni on maailman rauhalle ja kehitykselle tärkeä. En tiedä enkä osaa väittää vastaan. Joka tapauksessa USA:n voimakkuus on mitä vahvin tosiasia.

Näin ollen, kun yritän arvioida esimerkiksi Irakin sotaa, joudun myöntämään ovat paikkani erityisyyden. Amerikkalaisia ymmärrän jotenkuten, joskin omasta asemastani käsin arvioisin "eurooppalaisemmin", irakilaisia minun on vaikea ymmärtää millään lailla: heidän maailmansa on niin toinen.

Esimerkiksi John Rawls kirjassaan Oikeudenmukaisuusteoria esittää oikeudenmukaisuusarvostelmien lähtokohdaksi sellaisen sopimustilanteen, missä sovitaan periaatteista silloin, kun sopijat eivät tiedä, mihin asemaan he itse joutuvat. Toisin sanoen minun pitäisi pystyä sanomaan jotakin tilanteessa, jossa en etukäteen tiedä, olenko amerikkalainen, eurooppalainen vai irakilainen. On ilmiselvä, että Irakin sotaa ei käydä tällaisesta moraalin ja oikeudenmukaisuuden yleisestä näkökulmasta. Minä en tuon näkökulman muodostamiseen kykene. Tuskin siihen kukaan yksi ihminen kykeneekään, vaan se tapahtuu kollektiivisesti jos sitenkään. Ja kollektiivinen oppimisprosessi sotakin on.

No, tämä oli yleistä pohdintaa amerikkalaisuudesta, seuraavassa keskityn nimenomaan Irakin sotaan.

Ilmaistyön luonteesta

2004-10-13T10:03:00.000-07:00

Elämämme ja yhteiskuntamme on työn varassa. Työtä on valtavasti ansiotyön ulkopuolellakin. Yritän ajatella sellaista työntekoa, joka ei tavoittele rahaa, ei epäsuorastikaan. Sellaista työtä, jonka raha myrkyttäisi. Ystävä antaa minulle hyvän neuvon. Jos tyrkytän rahaa teen särön ystävyyteemme.

Mikä on tällaisen työn ero verrattuna rahasta tehtävään työhön? Motiivina on (1) epätyydyttävä asiantila; (2) tehdään jotakin, (3) saadaan parempi asiantila. Tekeminen voi sisältää paljonkin alitoimintoja, mutta yhtäkaikki niillä aikaansaatu asiantilojen muutos on työ, ja palkkana on asioiden parantunut tila.

(1) Ystävä on pulassa,
(2) mietin ja keksin neuvon,
(3) ystäväni tilanne paranee ja samalla minunkin, koska ystävien asiat ovat yhteisiä.

Työpalkka on työn välitön hedelmä: työ kiittää tekijäänsä.

Rahasta tehtävän työn motiivina, epätyydyttävänä asiantilana on rahanpuute ja tavoiteltu parempi asiantila on raha. Oletetaan, että työkseni annan neuvoja ihmisille. Silloin tuo äskeinen työkokonaisuus, neuvon keksiminen, muuttuukin alitoiminnoksi. Ystävän tilalla on asiakas, jolla on rahaa ja joka on sellaisessa tarpeessa, jossa minä voin auttaa.

(1) Olen rahan tarpeessa,
(2 ) (a) etsin mahdollisen asiakkaan,
(b) sovin taksoista,
(c) mietin ja keksin neuvon,
(d) laskutan,
(3) tilanteeni paranee.

Tehtäessä rahasta äskeinen työtoiminta - miettiminen ja neuvominen - tuli vain yhdeksi osaksi, vieläpä alistetuksi osaksi. Alistetuksi sikäli, että taksoja sovittaessa tekijä joutuu arvioimaan työmäärää, ja kun hän laskuttaa, hänen täytyy arvioida, että neuvo on laskuttamisen arvoinen; ystävä voi antaa neuvonsa vapaammin ota-jos-kelpaa. Neuvon tarjoajan täytyisi osata ajatella asiakkaasta käsin: ei riitä että neuvo on hyvä, sen täytyy olla rahanarvoinen, "tarjous josta ei voi kieltäytyä". Toisin sanoen asiakkaan täytyy uskoa, että paras ulottuvilla oleva teko on ottaa neuvo ja maksaa raha, muu olisi huonompaa.

Tämä kaikki on aika monimutkaista. Luultavasti useimmat eivät ajattele näin loppuun asti. Tehdään työtä kuten ystävä ystävälle ja toivotaan, että se pätee rahatyössäkin. Esimerkiksi Juha Siltalan kirjaa lukiessa usein tuntui, että näin ihmiset tekivät: vastuuntuntoisesti repivät selkänahastaan sydämellä ja venyen, vaikka oikeastaan on puolin ja toisin kysymys tiukan taloudellisesta kaupasta. Kun pääomalla ei ole selkänahkaa josta repiä, se irtisanoessaan menettelee taloudellisen rationaliteetin mukaisesti, ja ihmiset tuntevat itsensä petetyiksi kun olivat työskennelleet ei-rahatyön moraalilla, "ystävälle". Työnantaja ei ole ystävä, työnantaja on verrattavissa ylläolevan esimerkin asiakkaaseen. Työtoverit voivat olla ystäviäkin, ja se tietysti aiheuttaa ristiriitaisia suhtautumisia.

Rahatyön ja ilmaistyön luonne ja ekonomia poikkeavat suuresti toisistaan. Rahatyön ekonomia on tuttua kapitalismia. Työelämästä kirjoitetaan täysin sen mukaan: käsitteet kuten ydinosaaminen, vahvuuksien hyödyntäminen, kilpailutilanne ovat rahatyön ekonomiaa. Ansiotyötä tehtäessä laskukone raksuttaa: tuoko tämä rahaa? Ainakin minun kokemusteni mukaan pääsee vähemmillä stresseillä ja viihtyykin paremmin, jos osaa ottaa työn työnä, irrottautua kun ei enää kannata, pelata sovinnaisilla säännöillä. Jos voi tehdä ansiotyötä sydämellä, kutsumuksena, niin hyvä, mutta sitä ei voi vaatia.

Ilmaistyötä ja sen ekonomiaa on vähemmän tutkittu. Ehkä vihjeen saisi (entisajan) professioista. Aikanaan professio tarkoitti julkista virkaa (latinan professio = julkinen ilmoitus, professor = julkinen opettaja). Professioammatilla on yhteiskunnan arvojen kannalta merkittävä palvelutehtävä, jota hoidetaan ammatin eettisten pelisääntöjen mukaisesti. Sanoisin, että professionaali oli oikeus- ja kulttuurivaltion ylläpitäjä: tuomari, lääkäri, professori, opettaja, tutkija, sosiaalityöntekijä, ehkä myös pappi, journalistikin. Profession haltija ei tehnyt työtä rahasta; hän toki sai elantonsa virastaan, mutta hänen palkkansa ei riippunut tuloksesta. Hän ainakin ihannetapauksessa sai työmotiivinsa yhteishyvästä, yhteiskunnallisista arvoista. Oikeastaan vastaava voi päteä ilmaistyöhön: työ on miehen kunnia. Itsekunnioitus kärsii, jos ei tee ilmaistyötä kunnolla. Hyvän neuvon keksiminen ystävälle ei ole mikään pikkujuttu.

Siis kun pohtii laadukkaan ilmaistyön oppimista ja luonnetta, voi ottaa malliksi vaativan ammattityön, profession. Tästä näkyy myös, että eri yhteiskunnat eivät ilmaistyössäkään ole samalla tasolla. Bruttokansantuote tai vastaava on toki puutteellinen yhteiskunnan kehitystason mittari. Varmaan meidän köyhinä pitämissämme yhteiskunnissa on paljon kunnioitettavaa osaamista ja toimintaa ilmaistyössä niin yksilöllisellä kuin kollektiivisella tasolla. Mutta kuitenkin ilmaistyönkin kehitystasossa ja yhteiskunnallisessa sopivuudessa on eroja. Sen kehittäminen ja sen laadusta keskusteleminen on siis mitä vakavin asia.

Laadukas, "professionaalinen" ilmaistyö edellyttää yhteisöjä, työkulttuureja. Arvostetuilla professioilla on vahvat ammattijärjestöt. Lääkäriliitto ja lakimiesliitto eivät ole vain edunvalvontajärjestöjä, vaan kasvattajia, moraalinvalvojia, tasosta huolehtivia elimiä. Jotta ilmaistyö kehittyy paikallisesta puuhailusta yhteiskunnallisesti merkittäväksi toiminnaksi, sekin edellyttää yhdistyksiä, tietokantoja, keskinäistukea; ei ehkä ammattiliittoja tai korporaatioita, mutta yhteisöjä kuitenkin. Sellaisestahan esim. Suomessa on hyvät perinteet.

Peter Elkin kommentin edelliseen postaukseeni voisi kärjistää siten, että jaotteluni ansio- ja ilmaistyöhön on ehkä tyhjän pyöritystä. En väitä vastaan; ehkei mikään muutu käsitettä laventamalla. Yllä koetin avata joitakin mahdollisuuksia.

Rahalle alistetussa työssä arviointi on paljolti siirtynyt ammattilaiselta itseltään pois, tuloksesta tai suoritteesta käsin tehdyksi, ja ammattilaisella tarkoitetaan taitavaa, rahaa tuottavaa työntekijää. Reviiri, olipa se työpaikka tai yleisemmin ammatti tai professio, on siis purkautunut. Tämähän koetaan esimerkiksi yliopistoissa: kehittyneet arviointikulttuurit korvautuvat brutaaleilla suoritemittareilla. Ehkäpä silloin enää ei työ olekaan miehen kunnia, ainoastaan tilipussi tai sosiaalinen status. Se on vieraantuneisuutta. Totta kai rahasta täytyy työskennellä ja työttömyyden kanssa käydä vähintään viivytystaistelua, mutta jos se on laadullisesti epätyydyttävää, voi ilmaistyössä avautua ammattitaidolle tyydyttävämpiä mahdollisuuksia.

Merkillepantavaa kyllä ilmaistyössäkin on "pääomaa", nimenomaan reaalipääomaa: työvälineet, miksei organisaatio, suunnittelu. Siinä voi olla myös työnjohtoa ja työkuria, itsekuria ainakin (panin "pääoman" lainausmerkkeihin kunnioittaakseni blogia Valta jätekasoista eläville, jonka kanssa olen vaihtanut ajatuksia marxilaisesta ja ei-marxilaisesta pääoman käsitteestä). Ilmaistyö ei ole vain halkojen hakkaamista vanhukselle, vaan se voi olla vaativan ammattityön tasoista: etsitään ja käsitellään tietoja, välineinä atk, internet, sähköposti, kännykät, faksi; tehdään yhteistyötä ja hahmotetaan projekteja. Tulee vallan marxilainen visio: kapitalismissa kehittyneet tuotantovoimat, teknologia otetaan kommunistisen ilmaistyön käyttöön.

No, kun aloitin eurooppalaisena konservatiivina, niin ehkä tähän on hyvä lopettaa.

Yritin siis ymmärtää työtä yhteiskunnan kantavana tekijänä. Tuntui, että jos rajautuu vain siihen, mitä sanotaan työksi, joutuu monenlaisiin anomalioihin: työttömyyteen jolle ei voida mitään, ikäsyrjintään ja eläkehakuisuuteen, työn laskevaan osuuteen elinajasta, huoltosuhteen trendinomaiseen heikkenemiseen. Kun anomaliat kasaantuvat, on aineksia kuhnilaiseen paradigmamurrokseen. Yritän käsittää työksi kaiken hyödylliseksi tarkoitetun toiminnan. Tässä viimeisessä jaksossa olen keskittynyt siihen, että ilmaistyön ei tarvitse olla mitään joutavaa puuhastelua, vaan se voi olla yhtä kehittynyttä, ehkä kehittyneempää kuin ansiotyö, käyttää kehittyneimpiä välineitä ja organisaatioita, muodostaa omaa (sosiaalista, kulttuurista) pääomaansa.

Tietenkään en osaa sanoa juuri mitään, millaiseksi yhteiskunnat tietoisemman ilmaistyön pohjalla kehittyvät. Mutta kuten aiemminkin tulevaisuutta koskeva ahdistukseni on vähentynyt. Hyvinvointivaltion tulevaisuutta en tiedä, en tiedä onko aina suomalaisiakaan. Mutta arvelen, että saavuttamallamme teknologian ja yhteistoiminnan tasolla voidaan pärjätä ja kehittyä. Enkä vaivaa päätäni väärillä kysymyksenasetteluilla, jotka pitäytyvät ansiotyön nykyisiin määrittelyihin.

Ansio- ja ilmaistyöstä

2004-10-06T01:50:00.000-07:00

Pidän hyvinvointiyhteiskuntaamme arvossa. Kehitettävää, nimenomaan laadullista, on vaikka miten paljon, mutta jos voin perustellusti ajatella, että se ei romahda sataan vuoteen, tunnen oloni turvalliseksi. Hyvinvointiyhteiskunnalla on rajoituksensa: ilmeisesti se rajoittaa joitakin vapauksia, estää huikeaa rikastumista, ylipäänsä suosii enemmistöä mieluummin kuin eliittejä. Mutta pidän sitä suurena yhteiskunnallisena saavutuksena ja haluan sen kestävän. Amerikkalainen ehkä on toista mieltä; minä olen tätä mieltä.

Hyvinvointiyhteiskunta on kuitenkin haasteiden edessä. Työttömyys on viime vuosikymmeninä trendinomaisesti kasvanut. Työttömyyden vähentäminen on jokaisen hallituksen ohjelmassa, ja aina tavoitteet näyttävät karkaavan. Ns. taloudellinen huoltosuhde muuttuu. Nykyään Suomessa yhtä työssäkäyvää kohti on 1.3 ei-työssäkäyvää. Vuosisadan puolimaissa heitä on 1.7. Vastaava on suhde koko Euroopassa. Jos ajatellaan, että hyvinvointiyhteiskunta on ansiotyön varassa, niin hartiat kapenevat.

Hyvinvointiyhteiskunta tietysti on rakentunut ansiotyön varaan. Mutta se saattaa kestää toisenlaisillakin järjestelyillä. Kun todellisuus on vaikea, muutetaan käsitteitä.

Yritän laajentaa työn käsitettä. Työllähän normaalisti ymmärretään sellaista toimintaa, josta saa rahaa: palkkatyöstä palkkaa, yrittäjätoiminnasta yrittäjätuloa. Palkan saa, jos on työsuhde. Yrittäjätuloa saa, jos on asiakkaita.

Katson, että työtä on ansiotyön ulkopuolellakin. Työn ydin on se, että tekee jotakin hyödyllistä.

Olemme olemassa työskentelemällä, tuottamalla käyttöarvoja. Työ ja työskentely on meidän elinkeinomme, hengissä pysymisen keinomme. Työn ja olemassaolon suhde voidaan nähdä kehittyneemminkin: Sartre sanoo, että "taiteellisen luomistyön pääasiallisimpia motiiveja on epäilemättä ihmisen tarve tuntea itsensä olennaiseksi suhteessa maailmaan". Työ ei merkitse vain hengissä sinnittelyä, vaan työllä me myös kehitämme, luomme maailmaa ja itseämme.

Työtä luonnehtii myös se, että sen tekijä on mieluummin me kuin minä. Voi tietysti tuntua, että minä tässä nyt yksinäni puurran. Mutta ensinnäkin työ käyttää välineitä. Koko meidän kultuurimme on työvälineitä: kieli, konkreettiset työvälineet, osaamisperinteet joita opetetaan. Ja toiseksi työ yleensä on yhteistyötä, työnjaon ja vastavuoroisuuden luonnehtimaa, tehdään toisille ja saadaan toisilta.

Sanoisin, että jos ansiotyöstä syrjäytynyt työskentelee eli tekee jotakin hyödyllistä, niin hän on mukana, ei syrjäytynyt. Vaikkapa lohdutellessaan kohtalotoveria hän käyttää kieltä ja lohduttamisen osaamisperinteitä, lievittää tuskaa ja ylläpitää omaa itsekunnioitustaan. Työtä on surutyö, erotyö, kasvatustyö, talkootyö.

Sinänsähän ei ansiotyöstä syrjäytyminen ole ongelma. Eläkkeellä ollaan vallan mielellään. Eläkeputkia on koetettu tukkia, kun ne ovat niin hyvin kelvanneet. Jos ansiotyöstä syrjässä olo on ongelma, niin siinä on kysymys muista asioista: toimeentulosta, kelpaamattomuuden tunteesta, sosiaalisista vertailuista, mielekkään tekemisen puutteesta, vaikeudesta suunnitella ja kehittää elämäänsä.

Miksi haluan laajentaa työn käsitteen ansiotyön ulkopuolellekin? Ajatelkaamme nyky-Suomea, jossa ihmiset elävät keskimäärin 77.4-vuotiaiksi. Jos katsomme, että he toimivat 14 tuntia vuorokaudessa, sellaisia tunteja on 77.4 vuodessa 396000. Suomessa on 15-64 vuotiaista ansiotyössä noin 66%, mikä antaa keskimääräisiksi työssäolovuosiksi 33 vuotta. Vuosityöaika on 1600 tuntia. Ansiotyössä ollaan siis 53000 tuntia eli 13% toiminta-ajasta. Ja jos elinikä pitenee, työttömyys lisääntyy ja vuosityöaika lyhenee, tullaan 10% alueelle.

Sata vuotta sitten ihmiset elivät 45-vuotiaiksi, työskentelivät siitä ehkä 30 vuotta, vuosityöaika 2500-3000 tuntia: ansiotyössä vietetty aika siis oli 30-40% käytettävissä olevasta ajasta.

Verratkaamme. Sata vuotta sitten valtaosa niin meidän kuin muiden maiden väestöstä työskenteli maataloudessa ravinnontuotannossa, nyt muutama prosentti. Ilmeisesti rahantuottamistyön prosenttiosuus vähenee kuten ravinnontuottamistyön.

Ja jos luullaan, että ansiotyön 13% on yhteiskunnallisesti huoltavaa ja muu huollettavaa, niin se on yhtä aikansa elänyt ajatus kuin se, että maanviljelijän pitää kirpusta keisariin kaikki elättää. Katson, että yhteiskunnan elämä ja hyvinvointi on sen varassa, mitä koko noiden satojentuhansien tuntien kuluessa tehdään ja saadaan aikaan; ansiotyö on siitä osa, mutta vain osa.

Jos lastataan koko huoltosuhde ansiotyön varaan, joudutaan käsittääkseni vaaralliseen virheajatteluun ja virhepolitiikkaan. Joudutaan vaikkapa miettimään, täytyisikö rahdata Suomeen satojatuhansia ja Eurooppaan kymmeniä miljoonia siirtolaisia elättämään meitä, mikä on täysin älytön skenaario.

Sellainen yhteiskunta, jollainen Suomesta ja koko Euroopastakin mahdollisesti tulee on uusi ja ennennäkemätön. Väestöllisessä tasapainossa pysyvä, ei kasvava eikä taantuva. Väestön keski-ikä korkea (EU-15 mediaani-ikä 2002=38v, 2050=53v), elinikä käytännössä biologisen maksimin tuntumassa. Elintaso korkea, mutta mahdollisesti ei nouseva (mitä sillä sitten tarkoitetaankin). Voiko sellaista olla?

USA ei sellaiseksi ainakaan lähivuosikymmeninä ole tulossa: sen väestö kasvaa sekä hedelmällisyyden että siirtolaisuuden ansiosta; näin ollen vaikka sielläkin eliniän odote on korkeahko, väestön keski-ikä on paljon matalampi kuin Euroopassa (mediaani pysyy 36 vuodessa). Kun USA on myös sotilaallinen suurvalta, se on läsnä ja toimivana maailmassa toisin kuin Eurooppa, joka ei ole valloittava voima. Silloin kun Euroopan väkiluku oli suuri ja kasvava, 1800-luvulla, oli Euroopan imperialismin kulta-aika; nyt USA on jo pitkään ollut ja tulee olemaan vastaava maapallon mitan valloittaja ja hallitsija. Mahdollisesti toisia maita ja alueita (Kiina, Intia) väestön ja talouden kasvaessa tunkeutuu maailmanmahdin hakuun.

Amerikkalaiset, joilla on yhteiskunnallisessa ajattelussa ja keskustelussa vahva hegemonia, elävät eri tulevaisuudennäkymissä kuin eurooppalaiset. Edellisessä kirjoituksessani viittasin amerikkalaisten velkaantumiseen ja kaupan epätasapainoon. Ehkäpä he ovat kuin nuorallapyöräilijä: pakko polkea eteenpäin tai putoaa. Ja koko ajattelutapa, ideologia heijastelee tätä tilaa.

Mutta entä Eurooppa, me suomalaiset? Miten meidän käy? Muuttuvassa maailmassa helposti tuntuu siltä, että joka ei nouse, taantuu. Ei tarvitse Venäjää kauemmaksi katsoa. Onko meillä tulevaisuutta?

Kommentoidessani Peter Elkin ajatusta 290904, että ikääntyneiden yhteiskunta menettää innovatiivisuutensa sanoin, että jos pitkäikäisten yhteiskunta on kilpailukyvytön, silloin pitkäikäisyys on taakka ja sen edistäminen väärin. Tämä tietysti kuulostaa julmalta. Mutta kilpailukyvytön yhteiskunta häviää.

Toinen mahdollisuus, johon luotan, on se, että ikääntyneiden yhteiskunta pysyy toiminta- ja kilpailukykyisenä. Se on sitä eri tavalla kuin nuorten varaan rakennettu. Emme edes tiedä, miten se on erilainen: hapuilemme sen hahmottamisessa. Peter Elk: "Epäilen, että tulevaisuuden ikäihmisten innovatiivisuus ei suuntaudu työelämään, vaan pikemminkin vapaa-ajan hyviksi koettuihin asioihin". Aivan, mutta tässä minun käsitteistössäni vapaa-ajan hyviksi koetut asiat voivat olla yhtä lailla työtä kuin ansiotyökin. Niin että ehkä mahdollisuuksia on.

Arvioin, että jos tulevaisuutta on, se on kokonaistyön, ei vain ansiotyön varassa: laajasti käsitetyn kulttuurin ylläpitoa ja kehittämistä. Jos ajattelemme kaltaisiamme pienehköjä sivistysvaltioita - Ruotsia, Norjaa, Tanskaa, Hollantia, Belgiaa -, niin niiden olemassaolo ja elinvoima on ratkaisevasti niiden kansankulttuurin varassa: tapojen, tyylien, perinteiden, itsetunnon ja sen katteen, moraalin. Firmat panevat painoa yhteiskunnalliselle ympäristölle: turvallisuudelle, ei-korruptoituneisuudelle, työvoiman osaamiselle, yhteistyön sujuvuudelle, luotettavuudelle. Jokseenkin kaikki tämä tuotetaan ansiotyön ulkopuolisella työllä, ei rahasta. Vastaavasti kun katsomme epäonnistuvia maita, on helppo havaita heikkouksia ansiotyön ulkopuolisen työn suhteen: moraalin, kulttuurin, perinteiden, yhteistyön, solidaarisuuden alueilla.

Yhdysvalloista sanon, että olenpa sen kapitalismista mitä mieltä hyvänsä, eräs sen suuri voimanlähde on vapaaehtoistoiminta, ansiotyön ulkopuolinen työ.

On yllättävän vaikea sanoa, mitä se ansiotyön ulkopuolinen työ on. On pohdittu ns. naistyön näkymättömyyttä. Joskus Harri Holkeri arvioi, ettei hän oikeastaan pysty sanomaan, mitä hän tekee, hänen panoksensa kun purkautuu ulos vähintäänkin kymmenien ihmisten toiminnassa. Jotenkin näin kai täytyy sanoa ansiotyön ulkopuolisesta työstä yleensä. Lasten kasvatus, toinen toistemme aikuiskasvatus, opiskelu ja itsekasvatus, vastuu toisistamme; edelleen kotiemme ja mökkiemme, laitteidemme, vaatteidemme hankinta ja ylläpito; terveys ja kunto; harrastustoiminta, kulttuuritoiminta (myös vastaanotto, vaikkapa vireä tv:n katselu). Elämän ongelmien käsittely, ymmärrystoiminta. Jos kysyy: mitä saat aikaan? mitä pidät yllä? mistä vastaat?, niin auttaisivatko nämä hahmottamaan ansiotyön ulkopuolista työtä.

Joka tapauksessa ansiotyön ulkopuolinen työ ei ole "vain" sitä, vaan se voi olla hyvinkin vaativaa ja vastuullista. Siinä voi kehittyä valtavaa osaamista ja kokemusta ja siinä käytetään kehittyneitä työvälineitä. Voimme täydellä syyllä kunnioittaa vanhempiamme ja isovanhempiamme heidän ansiotyön ulkopuolisesta työstään, olla kiitollisia elämäntoverillemme, arvostaa ystäviemme neuvoja. Ajatelkaamme historiaa: kansansivistystä, yhdistystoimintaa, talkootöitä (vaikkapa toimintataloja). "Kolmatta sektoria" on ollut ja on valtavasti .

Ansiotyön ulkopuolista työtä on sikälikin vaikea hahmottaa, että koko kirjanpito, kansantulotunnukset, verotus jne. on rakennettu "virallisen" ansiotyön varaan. Tiedetään, että on harmaata ja "mustaa"taloutta, ja ymmärtääkseni esim. Venäjän ja Italiankin yhteiskuntia on vaikea ymmärtää ilman sitä. Joka tapauksessa yhteiskunnan todellisuus on olemassa "kirjanpitotodellisuuden" ulkopuolellakin. Mahdollisuudet ja tulevaisuus riippuvat koko todellisuudesta, ei vain virallisesta kirjanpidosta.

Vielä yksi näkökulma. Jos ajattelen omaa elämääni ja hyvinvointiani, niin tietysti jokin määrä rahaa on välttämätön, mutta sen ulkopuolella se on hyvin merkityksetön. Henkilökohtaisen hyvinvointini perustekijöitä ovat ymmärrys, kauneus ja rakkaus; en minä niihin paljoakaan rahaa tarvitse, mutta töitä minun pitää tehdä ahkerasti ja taitavasti saavuttaakseni ja ylläpitääkseni niitä.

No, meni vähän saarnaamisen puolelle; yritän ensi kerralla vähän analysoida ansio- ja ei-ansiotyön luonnetta.

Huonontuuko työelämä

2004-09-30T01:08:00.000-07:00

Yhteiskunnallisten kysymysten sarjassani pohdin asiaa nimeltä työ. Kuten ympäristökirjoituksessani, tässäkin on taustalla huoli: miten meidän käy? Työttömyys on sitkeästi korkea, väestö vanhenee.

Olen eurooppalainen konservatiivi. Tuntuu, että asiat Suomessa ja Euroopassakin ovat nyt kohtuullisen hyvin; poliittisissa väittelyissäkään ei tule mitään radikaalia esiin. Mietityttää, voiko tämäntapainen tila kestää esimerkiksi sata vuotta. Tietysti se muuttuu eikä voi tietää miten, mutta pidän tuon säilymiskysymyksen mielessä apukysymyksenä tai jäsentäjänä.

Kirjoitan pari kolme toisiinsa löysästi liittyvää juttua työstä. Ensimmäinen lähtee Juha Siltalan kirjasta Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Hän kutsuu 1960-1970 lukujen aikaa kulta-ajaksi ja nykyistä, huonompaa aikaa rauta-ajaksi. Tietynlaisen idealisoinnin tai tyypittelyn tasolla hänen ajatustaan voi seurata, mutta huonontuminen on varsin voimakas väite.

1960-1970 luvun kulta-aikana työpaikka oli reviiri, tavallaan omistus. Ammattilainen oli kehittänyt osaamisen, jonka perusteella hän oli turvassa ja saattoi järjestellä itselleen mukavat olot: esimerkiksi tunsi koneensa niin hyvin etteivät insinöörit mahtaneet mitään. Ammatti-ihmisen huipulle oli tietysti pitkä matka ja paljon piinaa tiellä, mutta sinne päästyä oli mukavaa ja arvostettua. Työpaikoilla oli myös runsaasti työntekijöitä, sikäli leppoisaa.

Tällaiset olot perustuivat moniin tekijöihin. Ammattiyhdistysliike oli voimissaan. Yksilön pelivara oli pienempi, yksilöllisen opportunismin mahdollisuudet vähäisemmät: piti turvautua toisiinsa. Myös Neuvostoliiton mahdin aikoina sosialismin peikko pakotti työnantajia myönnytyksiin. Kotimarkkinoilla oli vahva asema, ostovoimaa oli. Edelleen pääoman kansainvälinen käyttäytyminen oli sidotumpaa: Bretton Woods järjestelmässä dollari oli sidottu kultaan ja muut valuutat dollariin; devalvaatiot olivat sallittuja mutta niitä koetettiin estää. Pääoma oli nykyistä laiskempaa, sen tuotto alhaisempi, eikä tuottoja etsitty yhtä aggressiivisesti kuin nykyään. Hyvinvointivaltio mahdollistui tällaisesta asetelmasta.

Toinen perusreviiri oli omistusasunto. Velallisena oltiin kireällä, mutta unelma siitä, että joskus ollaan velattomia, kantoi. Sekä asuntosäästäminen että pyrkimys pysyvään työpaikkareviiriin edisti säästäväistä ja kurinalaista elämää.

Työ- ja asuntoasioiden perspektiivien ollessa myönteiset pyrkimystä riitti myös elämän laatuun, itseä toteuttavaan toimintaan. Noiden vuosien maailmanparannustouhussa on paljon juuri pyrkimystä itsen toteuttamiseen, vapautumiseen pinttyneistä traditioista, avartumiseen.

Tämä kulta-aika on nyt eri syistä purkautunut: ennen muuta "kapitalistit julistivat luokkasodan työntekijöitä vastaan ja voittivat sen" (Siltala 361). Globalisoituneissa oloissa pääoma sanelee ehdot: ammattiyhdistysliike ja vieläpä kansallisvaltio on pieni peluri. Siltala kuvaa satojen sivujen laajuudella, kuinka työ on tullut ulkoamääräytyneeksi, kiireiseksi, epävarmaksi, stressaavaksi.

Kuitenkin keskimääräinen työaika vuositasolla on 1960-luvulta lyhentynyt noin 15%. Palkansaajien ansiotaso elinkustannusindeksiin suhteutettuna oli vuoden 2002 tasosta vain 44% vuonna 1964 ja 65% vuonna 1974. Asumisväljyys on kaksinkertaistunut, omistusasumisen määrä ennallaan vajaa 60%. Ja ihmiset sanovat viihtyvänsä työpaikoillaan. Kun lukee muita työelämätutkimuksia, niin kiire ja henkinen rasitus on yleisesti lisääntynyt, mutta samalla työn näköalat ovat laajentuneet, usein työtä pidetään mielenkiintoisena.

Huonontuminen siis on yksipuolisesti sanottu. Asian lähempi pohtiminen veisi vaikeisiin filosofisiin kysymyksiin hyvän käsitteestä (hyvän työelämän). Jätän "huonontumisen" käsiteanalyysin tekemättä. Mutta olipa hyvä tai huono, niin ehkei nyt ole samanlaista perspektiiviä kuin ennen: kun tässä teen töitä tunnollisesti, pääsen parempiin hommiin, ja kun säästää kituutan, saan asunnon maksetuksi ja aika väljille oloille. Nyt aika harvat voivat tehdä tuollaisen kalkyylin.

Joskus mietityttää, onko nykyinen ikäsyrjintä ja varhainen eläköityminen vielä reviiriajattelun peruja. Ovatko nykyiset eläke-edut ja -järjestelyt "kulta-ajan" jäänteitä ja alttiita purkautumiselle? Jotta turvallinen reviiri olisi täydellinen, sen pitää olla työpaikka-asunto-eläke. Nykyään eläkkeelle siirrytään keskimäärin noin 60-vuotiaana, varsinaisesti vanhuus rupeaa tuntumaan ehkä 75 vuodesta. Ollaan virkeinä ja toimintakykyisinä eläkkeellä 10-20 vuotta (keskimääräinen eläke on noin 1000 euroa). Ehkäpä syrjitään ikääntyneitä, tuupitaan eläkeputkiin; salaa ajatellaan, että tulee minunkin vuoroni.

Tietysti jos näin olisi, se olisi tavallaan hyvä. Jos työvoimapulaa todella tulisi, ei muuta kuin vedettäisiin vastahakoiset ikäihmiset töihin.

Amerikassahan näinkin on. Siellä käytettävä 401(k) eläkejärjestelmä on sellainen, että työntekijän palkasta otetaan eläkerahastoon rahaa, sitä sijoitetaan, ja aikanaan ihminen saa eläkettä sillä laskelmalla, että summa tuottoineen kuluu hänen elinikänsä aikana. Kun eläkerahojen tuotto on odotettua heikompi, ei auta seitsemänkymppisten amerikkalaisten muu kuin mennä töihin sijaisuuksille ja keikoille: Yhdysvalloissa työvoimaan kuuluu 4 milj. yli 65-vuotiasta. Mutta peli vaikuttaa reilulta: jos ei ole rahaa, ei makseta eläkkeitäkään.

Olisiko Yhdysvallat, kapitalismin mallimaa, meillekin esikuva? Varmaan ainakin useimmat meistä haluaisimme pitää hyvinvointivaltiomme, tietyt takuut ja perusturvat. Mutta pystymmekö? "Kulta-aikana" oli taloudellinen ja yhteiskunnallinen arkkitehtuuri, joka mahdollisti silloisen elämäntavan. Nyt on toinen, pääoman hallitsema globalisoitunut arkkitehtuuri. Jo presidentti Koivisto kysyi laman ahdistaessa, mitä sitten tapahtuu, jos valtio ei pysty maksamaan lakimääräisiä maksujaan. Näin voi käydä, vaikkei ehkä lähitulevaisuudessa. Amerikkalainen eläketodellisuus osoittaa, että kapitalismin myllerryksessä täytyy vain joustaa, yrittää uida pinnalla.

Ikävä kyllä minusta tuntuu, ettei amerikkalainen joustavuuskaan tarjoa turvaa. Markkinatalouden tasapainohan voi toteutua sillä lailla, että jotkut häviävät: Venäjä, Afrikka, Amerikan köyhät. Markkinoilla vallitsee vahvemman oikeus kukistaa heikompansa. Ja amerikkalaiset itse ovat veloissaan. Amerikkalaisten kokonaisvelka on 130000$ henkeä kohti, kotitalouksien velka 32500$ henkeä kohti. Suomalaisten yksityishenkilöiden velka 2002 oli 8700 euroa henkeä kohti; kotitalouksien velka 1998 (uusin tieto) 5125 euroa/henkilö (se tietysti elämänkulun aikana vaihtelee suuresti). Euron ja dollarin keskinäisarvonkin vaihdellessa voidaan kai sanoa, että amerikkalaisten velkaantuminen on nelinkertainen meihin nähden. Joten meillä jos hyvinvointivaltion kestävyydestä ei uskalla olla ihan vuorenvarma, on amerikkalaisessa kapitalismissakin jotakin hiekalle rakennettua.

Amerikkalaisten kotitalouksien tulot muuten ovat lähinnä polkeneet paikoillaan kolmisenkymmentä vuotta; meillä tulot ovat kasvaneet. Talouskasvu siellä on yhä selvemmin velkavetoista. Valtionvelkakin meillä on 12000/henkilö, Yhdysvalloissa kaksinkertainen. Velkakompleksiin liittyy vielä ulkomaankaupan huikea alijäämäisyys ja siis velkaantuminen ulkomaille (Japaniin ja Kiinaan). Jää kysymään, kuka Yhdysvalloissa valtavasta teknologian ja pääoman tuottavuuden lisäyksestä sitten on hyötynyt, kun työaikakin vuodessa on pitempi kuin meillä.

Vältän tässä kapitalismin käsittelyä; painopiste on ratkaisujen löytyminen kapitalismin "ohi". Sanon siis vain lyhyesti, että totta kai Yhdysvalloissa pääoma on edennyt. Väestön vauraimman prosentin nettotulot 1979-97 nousivat 157%, skaalan keskivaiheilla 10%: "vauraus ei näytä virtaavan koulutuksesta, ahkeruudesta tai kyvykkyydestä vaan saaliinjakoasemasta" (Siltala 121). Vapaan markkinatalouden siunauksellisuus on Siltalan mielestä lähinnä uskonto, jumalana raha, joka ei siedä muita jumalia. Niinpä "työn kysyntä vastaisi ... tarjontaa heti, kun kun ay-liikettä estettäisiin hinnoittelemasta työtä väärin" (Siltala 87). Toisin sanoen markkinatalous toimii tietynlaisessa mallinnuksessa, johon reaalitodellisuus käytännössä väkivalloin sovitetaan. Tämä nyt tästä.

Siis: jos 1960-70 luvuilla oli tietynlainen kultakausi, niin Suomessa, vaikka työelämän vaatimukset ovat kiristyneet ja työttömyys lisääntynyt, on kuitenkin taloudellisesti menty eteenpäin, hyvinvointivaltio ei ole ainakaan välittömässä vaarassa joskin kireämmällä. Amerikkaan katsottaessa puhtaampi kapitalismi ei anna lupauksia: väestön suuren enemmistön tulotaso pysyy paikallaan ja velkaantuminen lisääntyy huikeasti, eläkkeet ovat epävarmat (enkä ole maininnutkaan sosiaali- ja terveystoimen uudistusta jonka rahoitusnäkymät ovat pelottavat).

Onko sanottava, että niin valtavalla voimalla kuin Yhdysvallat elämäntapaansa ja ideologiaansa muille suorastaan pakottaakin, siitä ei ole malliksi? Kun alussa kysyin, voiko suomalais-eurooppalainen elämäntapamme kestää tämänkaltaisena sata vuotta, niin en mitenkään voi ymmärtää, että amerikkalainen elämäntapa niin tekisi: parin viime vuosikymmenen huikea velkaantumisen kasvu ehkä on välittömässä hallinnassa, mutta ei voi tällaisena enää vuosikymmeniä jatkua. Toisaalta eivät Kiina, Intia ja muut Aasian maat myöskään missään tasapainotilassa ole: ne etsivät voimakasta taloudellista kasvua. Niiden väkiluku on kymmenkertainen Euroopan väkilukuun verrattuna, ja Yhdysvaltojenkin väkiluku tulee olemaan puolitoistakertainen vuosisadan puolimaissa. Kyllä ne painetta aiheuttavat.

Ollaanko hyvinvointivaltion viivytystaistelussa? Ollaanko etsimässä eurooppalaisen elämäntavan identiteettiä ja tulevaisuutta? Sitä joudutaan hahmottamaan valtavissa väestöllisissä (Aasia) ja kapitalismin ongelmien (USA) paineissa. Sopimattomia ideologioita on varmasti tarjolla. Sen käsitän, että 1960-1970 lukujen "kulta-aika" ei palaa. Niissä oloissa ja paineissa muotoutui hyvinvointivaltio. Jos hyvinvointivaltiota ei olisi perintönä, sitä nykyisin ei ehkä muodostuisikaan. Mutta vaikka sen muodostumisen pohja (ay-liike, kotimarkkinat, ei-turbulentti kansainvälinen kauppa) on rauennut, se on meidän yhteiskunnallista pääomaamme, arvoamme.

Vai, kun olen eurooppalainen konservatiivi, olisiko minun parempi olla jotakin muuta?

Ympäristökysymyksestä

2004-09-22T05:15:00.000-07:00

Aloittelen kirjoitussarjaa Yhteiskunnallisista Asioista, Joita En Ymmärrä. Ainakin alkupäässä mieleeni tulee huolenaiheita: kuinka meidän käy? Ensimmäisenä ympäristökysymys. - Lukija parka, anteeksi nyt että tästä tuli näin kamalan pitkä. Olen koettanut opetella kirjoittaakseni seuraavia juttujani pätkittäin, mutta tämä on nyt mikä on.

Sisältö:
1. Lomborgin teesejä
2. Lomborgin kritiikkiä
3. Aurinko- ja ydinenergiasta
4. Ympäristö on yhteiskunnassa
5. Ympäristöongelma ymmärtämisongelmana

Ympäristökysymys on hankala aihe. Yhtäältä tietysti aivan kohtalonkysymys: onko meillä tulevaisuutta. Toisaalta en millään tahdo saada sitä hahmotettua. Voi tietysti olla, ettemme me ihmispolot voikaan ymmärtää. Mutta en ymmärrä edes sitä, miksei ympäristökysymys voisi olla ymmärrettävissä. Kun jollakin tavalla täytyy edetä, etenen yksityistapauksen, Lomborgin kirjan kautta. Yleisen kehyksen kautta etenemiseen minulla ei ole edellytyksiä.

1. LOMBORGIN TEESEJÄ

Noin vuosi sitten luin Björn Lomborgin kirjan The Skeptical Environmentalist. Kirja on minusta ansiokas, hieman optimistiseksi viritetty maapallonlaajuinen tarkastelu elinympäristömme tilasta ja tulevaisuudennäkymistä. En rupea esittelemään kirjaa; vain muutama poiminta.

- Lomborg asettaa itsensä kontrastiin sen kanssa, mitä hän kutsuu litaniaksi: ympäristöihmisten (esim. Worldwatch-instituutti) tuottamalla jatkuvalle hälyttävien uutisten ja ennusteiden virralle. Ympäristön tila on viime vuosikymmeninä mieluummin parantunut kuin heikentynyt: terveys ja elinikä, ravitsemus, vaurauskin, samoin ympäristö kuten ilma, metsät ja vedet, ja myös perusennuste on optimistinen.

- Nälkä vähenee. Aliravitsemuksesta kärsi 1971: 920milj., 1997: 792milj., 2010: 680milj. (YK:n tiedot + ennuste). Maailman maatalousjärjestö FAO ennustaa trendin jatkuvan. Toki aliravitsemusta on surkeasti, mutta se vähenee.

- Energiaa riittää. Öljyä, kivihiiltä ja maakaasua riittää, ja öljyvarat täydentyvät hiekkaöljyllä (tar sand, shale oil), joka noin 40$ tynnyrihinnalla tulee kannattavaksi tuottaa ja jota riittää sadoiksi vuosiksi. Auringosta virtaa valtavasti energiaa. Jos aurinkopanelin hyötysuhde on 20%, niin Saharaan sijoitettu neliö, jonka sivu on 469 km, tuottaisi maapallolla nykyään käytetyn energian. Aurinko-, tuuli-(joka riippuu auringosta) ym. uusiutuvat energiat eivät vielä taloudellisesti kannata, mutta kun esim. tuulienergian hinta on pudonnut kymmenesosaan 20 vuodessa ja sen ennustetaan edelleen putoavan, ja suorempi aurinkoenergian käyttö myös kehittyy koko ajan, Lomborg arvelee, että ne rupeavat syrjäyttämään oljyä ja muita fossiilisia energialähteitä vuosisadan puolivälin aikoihin. Sattui silmiin myös Hesarista juttu jonka mukaan akut ovat sillä lailla kehittyneet, että reilun kymmenentuhannen euron hinnalla autoon voi asentaa sähkömoottorin, jonka käyttösäde on parisataa kilometriä ja käyttökustannukset varsin pienet. Tämä jo lähestyy kiinnostavaa aluetta, ja jos sähkö ruvetaan saamaan auringosta, koko autoilun moraali asettuu uudelleen.

- Emme huku saasteisiin eikä biodiversiteetti ole ihmeemmässä vaarassa. Ilman ja veden kuormitus on vähentynyt. Jätteitä toki tulee, mutta kaikki USA:n jätteet tällä vuosisadalla mahtuisivat neliön muotoiselle kaatopaikalle, jonka sivu on 28 km ja syvyys 30 m. Tämä on niin pieni alue, että joutuu kysymään kierrätyksen taloudellisuutta. Biodiversiteetti köyhtyy jonkin verran: perusarvio on että 0.7% lajeista kuolee 50 vuoden aikana minkä jälkeen ongelma taas lievenee. Lieveneminen johtuu siitä, että suurin ympäristövaara on ihmisten surkea köyhyys; vaurastuessaan ihmiset huolehtivat ympäristöstä paremmin, ja ennuste on, että köyhimmätkin vaurastuvat. Lajeja toki häviää tuhatkertainen määrä evoluution "normaalitahtiin" verrattuna, sikäli ongelma, mutta kaukana sellaisesta lajien tuhoutumisen katastrofista, jolla yleisesti pelotellaan.

- Ilmaston lämpeneminen on äärimmäisen vaikea asia arvioitavaksi. Useimmat ennusteet viittaavat keskilämpötilan nousevan 1.4-5.8 astetta, Lomborg arvelee että mahdollisesti lähempänä arvioiden alapäätä. Sillä on epäilemättä vaikutuksia, mutta ihmiset kärsivät pahiten, jos he ovat köyhiä ja avuttomia. Perustehtävä siis on edistää vaurastumista ja toimintakykyä, mikä skenaarioiden mukaan on täysin mahdollista; tällöin osataan toimia ilmastonmuutoksen mahdollisesti hieman muuttuneissa oloissa.

2. LOMBORGIN KRITIIKKIÄ

Tietysti Lomborg oli provokatiivinen, mutta kyllä hän sai rankan vastauksen. Arvovaltainen The Scientific American julkaisi useiden (Lomborgin tölvimien) auktoriteettien kritiikin yleisotsikolla "Tiede puolustautuu Skeptical Environmentalist-kirjaa vastaan". Kun Lomborg kirjoitti vastineen, lehti ei julkaissut sitä, ja kun Lomborg julkaisi sen nettisivuillaan, lehti uhkasi häntä oikeudenkäynnillä ja korvausvaatimuksilla; vastine on julkaistu muilla nettisivuilla joihin Lomborgilla on linkki: täysin naurettavaa siis. Tanskalainen Danish Committes on Scientific Dishonesty julisti Lomborgin kirjan "objectively dishonest", mutta ministeriön painostettua peruutti päätöksensä. Tästä saa sen käsityksen, että Lomborgin kirjaa vastaan hyökättiin myös epätieteellisin, sananvapautta loukkaavin ja kunniattomin keinoin.

Kritiikinkin mukaan se Lomborgin perusarvio, että inhimillisen hyvinvoinnin kannalta maapallon olosuhteet ovat yleisesti paranemassa, sisältää totuutta. Väite että ympäristötieteilijät väittävät energian loppuvan, on kritiikin mukaan väärä: hiekkaöljyä, hiiltä, ydin- ja aurinkoenergiaa on runsaasti öljyn niukentuessakin; siitä ollaan yhtä mieltä. Kriitikko sanoo että energiaongelma on siinä, että ympäristön kantokyky loppuu; tästä hän kuitenkaan ei esitä evidenssiä, ja Lomborg on todennut ympäristökuormituksen suorastaan kevenneen tekniikan tehostuessa. Väestö- ja ravintotilanne paranee ilman kohtuuttoman raskasta maankäyttöä; kritiikki lähinnä sitä, että eriarvoisuutta ja alueellisia probleemoita (Afrikka) on. Eikä kyseenalaiseksi aseteta biodiversiteetin vähenemistä (vain) alle 1% viidessäkymmenessä vuodessa, minkä jälkeen (köyhyyden väistyessä) vaara vähenee. Ilmastonmuutoksen ennustettavuus lienee heikompi kuin mitä Lomborg antaa ymmärtää.

Siis kovien sanojen takana ei ole oikeastaan mitään perusseikkoja koskevaa vastaväitettä. Loukkaantumista siitä, että Lomborg kevyesti yleistää ympäristöihmiset litanian pauhaajiksi, kun se tosiasiassa menee muutaman äänekkään maailmanparantajan piikkiin, ok. Myös spesialistien ammattiylpeyttä generalistia vastaan: tuhannet tutkijat ovat tehneet elämäntyönsä eri yksityiskohtien tutkimisessa, ja nyt tulee yksi Lomborg syntetisoimaan ja arvioimaan, pienen maan pienen yliopiston pieni apulaisprofessori, ja vielä tilastotieteessä, ei ympäristötutkimuksessa. Ok, mutta esimerkiksi yllä tiivistämieni teesien pitävyyttä kritiikki ei haasta.

Itse pidin Lomborgin sivustollaan viittaamasta kritiikistä parhaana Michael Grubbin Sciencessä esittämää (Lomborg>Critique>Science). Hän toteaa Lomborgin keränneen mahtavan aineiston, joka viittaa siihen , että (a) ympäristöasiat ovat edenneet ja etenemässä parempaan suuntaan, ja (b) meidän ei tarvitse olla ympäristöstä huolissamme. Grubb arvioi (a)-kohdan pitävän paikkansa, (b)-kohdan ei. Vaikka Lomborgilla on lähes 3000 lähdeviitettä, aineistossa on valikoivuutta, mm. tärkeä World Resources Institute on aliedustettu. Muutkin kuin Grubb toteavat Lomborgin jäteongelmassa tyytyvän vain määriin, ei niiden ongelmallisuuteen. Edelleen Grubb katsoo Lomborgin hyvinvoivana skandinaavina aliarvioivan kehitysmaiden kasautuvien ongelmien ja pahan kierteen vaarat.

Tärkeintä ja (b)-kohdan kannalta ratkaisevaa on Lomborgin luottamus, että business-as-usual hoitaa asiat. Grubb sekä kritisoi Lomborgia eräästä tapauksesta (Lontoon ilma) että tuo esiin useita esimerkkejä siitä, että poliittisesti päätetty ympäristönsuojelu mieluummin kuin business on parantanut ympäristöä. Ehkä Lomborg kritisoidessaan ympäristövouhottajien litaniaa arvioi, että sen vaikutuksesta ympäristöä ylisuojellaan (mitähän liito-oravat tästä ajattelevat?) ja ylihallinnoidaan (Kiovo), ja korostaa business-prosessien toimivuutta. Tässä hän on saattanut ajautua vähän liikaa vastapuolelle.

Grubb on ilmastonmuutoksen spesialisti. Hän kritisoi Lomborgia kevytmielisyydestä: asettuu ilman perusteita ennusteiden positiivisempaan päähän, ottaa vain yhden skenaarion ja jättää käsittelemättä lukuisia muita yhtä perusteltuja; ja pitäessään Kioton sopimusta kalliina ja lähes turhana ei ymmärrä sitä, että tuonkaltaiset sopimukset kehyksenä ohjaavat teknologisia innovaatioita.

Pidän Grubbin kritiikkiä perusteltuna. Monet asiat ovat parantuneet ja paranevat: hyvä. Siksi ei pidä huolehtia: väärin, valveutuneisuutta ja politiikka tarvitaan. - Minusta näyttää, että monien muiden asioiden paranemiseen voi luottaa, mutta energia on ongelma.

3. AURINKO- JA YDINENERGIASTA

3.1. Olemme vaarallisesti fosiilisten varassa

Elämäntapamme perustuu energiaan. Maailman energiatuotanto on 50 vuodessa lähes kymmenkertaistunut. Mielestäni on pelkkää lörpötystä esittää, että linja ei jatku. Henkilökohtaisesti en käytä kovinkaan paljoa sähköä, bensaa jne, ja pidän amerikkalaisen unelman elintasoa ylisuurine taloineen ja autoineen sivistymättömänä. Mutta ymmärrän ja hyväksyn, että maapallon mitassa (Kiina, Intia jne) raaka ihmistyö korvautuu ja ennen muuta ylittyy keinoenergialla. Ehkei energiankäyttö kasva entisen tahtiin, mutta vasta ankaran pakon edessä se pysähtyy ja kääntyy laskuun.

Energiantuotanto nykyään perustuu ylivoimaisesti fossiilisiin polttoaineisiin: öljy 37%, kivihiili 22%, maakaasu 21%, yhteensä 80%. Ydinvoima 6%, vesi 7%, perinteiset (puu) 6%; tuuli ja aurinko alle 1%. Tunnettuja öljyreservejä on noin 40 vuodeksi, kaasua 60 ja kivihiiltä sadoiksi vuosiksi, ydinvoiman uraania 40 vuodeksi. Fossiiliset energiat ovat halvimpia, ydinvoima kalliimpaa, samoin tuuli ja aurinko, joita tuetaan verohelpotuksilla. Kuitenkin energiakustannukset ovat vain alle 2% maailman bruttokansantuotteesta, joten vaikka energia kallistuisikin, siihen olisi silti varaa, varsinkin kun sen käyttö on jatkuvasti tehostunut (tiedot etupäässä Lomborgin kirjasta).

Öljyn niukentuminen on vakavasti otettava mahdollisuus: ks. Dieoff, Peak Oil. Tässä suhteessa Lomborg on ilmeisen pintapuolinen ja ylimalkainen. Toki, niin kuin hän esittää, tiedossa olevat reservit ovat kasvaneet, ja aiemmin pelätyt öljykriisit ovat jääneet tulematta. Mutta kuitenkin uusien reservien löytyminen on viime vuosina vähentynyt. Samoin jo olemassaoleviakaan kenttiä ei ehkä saada pumpattua niin tyhjiin kuin oli luultu: öljylitran saaminen ylös rupeaa vaatimaan enemmän energiaa kuin öljylitra antaa. Vaikka vuoden 2004 hinnannousut ehkä johtuvat osittain poliittisista ja tilapäisistä syistä, on ilmeistä syytä varautua öljyn niukkuuteen. Hiekkaöljyä kyllä on sadoiksi vuosiksi, mutta se on hitaasti hyödyntyvä, kallis ja ympäristöhaittoja tuottava reservi.

Tärkeimmät fossiilisen energian vaihtoehdot ovat aurinko ja ydinvoima. Toki voi olla muutakin: magnetismi tai vaikkapa maaytimen kuumuus, mutta en yritäkään käsitellä sellaisia.

3.2. Aurinkoenergia epävarma

Aurinkoenergiaan on liitetty suuria toiveita. Sen hyödyntämistä on tutkittu ja kehitelty vuosikymmeniä. On toki lupaavia saavutuksia: Tanskassa jo toistakymentä prosenttia sähköstä tuotetaan tuulivoimalla (verohelpotuksin) ja tavoitellaan viittäkymmentä prosenttia (tuulihan riippuu auringosta). Myös biomassa (polttopuutkin) on tietysti huomionarvoinen auringosta riippuva energianlähde. Mutta ainakin minä olin kuvitellut, että aurinkoenergian suora käyttö aurinkokennojen tai jonkin vastaavan tekniikan avulla olisi perusratkaisu, joka turvaisi ihmiskunnalle kestävän, runsaan ja haitattoman energiaperustan. Tämä ei taida olla mahdollista. Tätä mieltä on ainakin Howard Hayden kirjassaan The Solar Fraud. En ole kirjaa lukenut joten en voi kommentoida, mutta pienellä tarkastelulla vakuuttuu, että nimenomaan aurinkosähkön taloudellinen kannattavuus on tiukoilla.

Hyvä tekninen tarkastelu on tässä (s. 11 alk). Aurinkokennoissa käytettävä kristallimateriaali ei pysty ottamaan vastaan kaikkia aallonpituuksia eikä intensiteettejä, samoin heijastumista ei pysty kokonaan eliminoimaan; näin ollen maksimiteho on noin 25%, käytännössä 15%. Jonkin verran korkeampia tehoja on saatu monikerroskennoilla, ja toisaalta on halvempia, joskin alle 10% tehon jääviä ratkaisuja. Aurinko ei paista aina ja siirtyy vinoon (tätä ongelmaahan ei satelliiteissa ole). Varastoinnissa ja siirrossa on hävikkiä. Näin ollen käytännön teho jää paljonkin tuon 15% alapuolelle. Kuitenkin, jos katsotaan ns. energiavoittokerrointa, ei tilanne vaikuta pahalta. Öljyn kerroin, siis kuinka monta litraa yhdellä litralla tuotetaan, on parhaimmillaan 30-40 mutta nykyään laskee jyrkästi, hiekkaöljyn vain 2 joten se on huono vaihtoehto. Aurinkopaneleiden on perinteisesti 4, edistyneimpien 15, tuulimyllyjen kokonaista 50. Tuulimylly siis rupeaa olemaan kilpailukykyinen energialähde, mitä mieltä siitä muuten ollaankin.

Aurinkoenergia on vielä aivan näpertelyä. Suurimmat aurinkoenergialaitokset maailmalla tuottavat satoja megavatteja. Suomen sähkönkulutus on 85 terawattituntia, siis 85 miljoonaa megawattituntia vuodessa, kasvaa 1.4% vuodessa, 2020 noin 106 TWh. Tekes-projekti on tutkinut aurinkoenergian mahdollisuuksia. Aurinkoenergiaa saadaan Etelä-Suomessa 1160 kWh/neliömetri, mikä ei eurooppalaisissa vertailuissa ole mitenkään vähän. Itse lasken tästä, että jos aurinkokennojen nettoteho olisi 10% (15% minus varastointi- ja siirtohävikit), tarvittaisiin 850 neliökilometria, siis 30*30 km tuottamaan nykyinen sähkönkulutus, ja jos suurempi osa energiasta siirtyy sähköön (nykyään n. 60%, mutta esim. sähköautot lisäisivät sähkönkäyttöä), tullaan nopeasti 40*40 km alueeseen aurinkopanelien peitossa. Vaikka tuollaiset alueet toki ovat alle 1% pinta-alasta, eivät ne ihan pieniä ole. Mainittakoon, että Tekes-projekti arvioi Suomessa olevan sopivaa katto- ja julkisivupintaa 150 neliökilometria. Ja ikävä kyllä, kun olin ajatellut, että aurinkokennot paikalleen laitettuna kestävät esimerkiksi tuhat vuotta, niin niiden kestoikä on 50 vuoden tienoilla (takuu 25 vuotta). Niin että ei aurinkoenergia ihan mannana taivaasta tule. Tekes-projekti pohtii Suomessa 15%:n osuutta sähkönkulutuksesta. Lisäksi mainittakoon auringon käyttö lämmönlähteenä ilman sähkövälitystä.

3.3. Myös ydinenergialla rajoituksia

Toinen "puhdas" energia on ydinvoima. Sitä on paljon vastustettu. Mutta esimerkiksi Ranskassa sähköstä 75% tuotetaan ydinvoimalla; olen joskus lukenut, että muutama johtava ydinvoimaekspertti oli kommunisti, vasemmisto kannatti ydinvoimaa ja tässä sitä ollaan. Vastustus on paljolti tunteenomaista. Mutta ilmeisesti asian perusteellinen arviointi on tarpeen. Ongelmia aiheuttaa uraanin riittävyys, hinta ja turvallisuus Uraania on, pieninä pitoisuuksina jopa graniitissa ja valtamerissä; kysymys on hinnasta: 40 vuoden reservi on siis sitä vain nykyisillä hinnoilla ja tunnetut reservit. Tekniikan kehittyessä ydinvoima on halventunut ja kaiketi halpenee edelleen, jolloin uraania kannattaa hyödyntää laajemmin. Ydinjäteongelma on, samoin mahdollisuus että uraania joutuu vääriin käsiin. Ongelmat tunnetaan ja koetetaan hallita: täyttä varmuutta ei voi olla mutta monen muun asian riski on suurempi. Ja esimerkiksi Tshernobylin onnettomuus jätti varsin vähän pysyviä vaikutuksia "ulos luontoon", joka toipui nopeasti; kolmisenkymmentä ihmistä kuoli heti ja kymmenkunta syöpään myöhemmin, säteilyn yliannostuksista sairastui ja toipui satoja, väestön hätäsiirtoja oli; mutta YK:n raportti 2000 totesi ettei ole havaittu muita säteilyn terveysvaikutuksia väestöön. Psyykkiset ja sosiaaliset vaikutukset olivat suuret: ahdistusta, pelkoa, voimattomuuden ja toivottomuuden tunteita. Tällaiset tunteet luovat pohjaa ydinvoiman vastustukselle.

En juuri ole löytänyt ydinvoimaa minun ymmärtämälläni kielellä kritisoivia esityksiä. Lähinnä vain tämän ja sen taustaraportit. Kritiikki on kyllä aika kovaa. Ydinvoiman taloudellinen mahdollisuus perustuu vain sille, että nykyään käytetään rikkaimpia löydöksiä; jos ydinvoima laajenisi, pelkkä yhä köyhempien löydösten hyödyntäminen vaatisi niin paljon energiaa, että energiavoittokerroin painuisi kannattamattoman puolelle (kirjoittajat edellyttävät ydinvoiman kustantavan laitosten rakentamisen, purkamisen, raaka-aineen ja jätehuollon, sinänsä oikein tietysti). Kehittyneempi tekniikka (fast-breeder-reaktorit, jotka pystyvät hyödyntämään yleisempää 238-uraania), voivat toki auttaa, mutta ne eivät ainakaan vielä ole varmaa todellisuutta kuten eivät fuusiotekniikatkaan; näin siis vaikka niihin on ymmärrettävästi panostettu valtavasti jo vuosikymmeniä.

3.4. Energiakysymys on moniulotteinen

Olen tässä koettanut seurata fyysikko-kriitikkojen ajattelua: peruskysymys on se, kuinka paljon energia maksaa energiana, ei rahana. Jos energia maksaa liikaa energiaa, se ei kannata; se että energiakulujen ollessa vain 2% olisi varaa rahallisesti kalliimpaankin energiaan, on merkityksetön näkökohta. Tai, hetkinen, onko sittenkään noin? Tietysti tuntuu pitkän päälle mahdottomalta syöttää energiatuotantoon enemmän energiaa kuin mitä siitä saadaan ulos. Mutta osa syötetystä energiasta menee energiatuotannon tekniikan tekoon, luo työpaikkoja ja vaurautta sitä kautta. Ehkä tässä sittenkin on jokin kokonaiskompleksi, jonka ekonomiaa täytyy arvioida eikä vain fyysikkomaisen yksinkertaisesti "enemmällä energialla vähemmän". En tiedä.

Päädyn seuraavaan. Öljy on hankala energialähde: sen taloudellisesti kannattavat reservit saattavat ehtyä nopeammin ja brutaalimmin kuin oli luultu, se kytkeytyy poliittisesti vaikeaan Lähi-Itään ja sen polttaminen voi vaikuttaa ilmastoon. Muita fossiilisia mahdollisuuksia (hiekkaöljy, kivihiili, maakaasukin) koskevat vastaavat, erityisesti ilmastoa koskevat vaarat, joskin jos oljy nopeasti loppuu, ehkä pakon edessä lisätään kivihiilen käyttöä. Energiapolitiikan suunta hakeutunee aurinko- ja ydinenergiaan päin, mutta niiden kannattavuus on ongelma. Tietysti toivoisi, että taloudellinen tapa saada runsaasti aurinkoenergiaa kehittyy, mutta mahdollisesti niin ei tapahdu, joten muista ratkaisuista riippumatta pitäisi voimakkaasti kehittää ydinvoimaa. Mutta jotta se toimisi moninkertaisessa mittaluokassa, tarvittaisiin vahvaa teknologista kehitystä. Kaikki tämä merkitsisi aika voimakasta energiarakenteen muutosta: nyt tuotetaan 80% fossiilisilla, 6% ydinvoimalla, alle prosentti aurinko- ja tuulivoimalla.

Tämä on nyt minun mielipiteeni tällä järjellä; muutan mieltäni jos informoidun paremmin. - Ilmastohan on hyvin monimutkainen ja monitasoinen systeemi, jonka vakaus ei ole millään lailla taattu ilman ihmisen vaikutustakaan ja jonka ennustaminen vuosienkaan päähän ei nykytiedoilla ole mahdollista (perhoseffekti). Voidaan vain sopeutua, kun ongelmia tulee. Aurinko- ja ydinenergialla ihmiset minimoivat vaikutustaan ilmastoon. Muut suuret ympäristöongelmat (nälkä, saastuminen, biodiversiteetti) ovat ongelmattomampia kuin energia. Esimerkiksi geenimanipulaatiotaistelun ymmärrän pääasiassa taisteluksi vallasta, taloudellisista ja sosiaalisista intresseistä; sinänsä geenimanipulointi on ns. hyvä asia.

4. YMPÄRISTÖ ON YHTEISKUNNASSA

Ympäristö ei niinkään ole "siellä", vaan "täällä": meidän ymmärryksessämme, tulkinnoissamme, keskusteluissamme. Ainakin minua hämmästytti se, ettei Tshernobylin pysyviä säteilyvaurioita lopulta edes voitu osoittaa, niin kauheaksi katastrofiksi kuin se aikanaan käsitettiin: katastrofi siis oli mieluummin meidän mielissämme kuin "siellä". Käytännössä olemme alati toisilta saatujen tietojen ja tulkintojen varassa. Luulo, että saisimme ympäristöstä puolueetonta tai objektiivista tietoa, on naurettava. Ympäristöstä puhuvat eniten siitä kiinnostuneet tahot, ja yleensä heillä on jokin erityinen intressi. Ympäristö ei ole neutraali, vaan toimintojen ja olemisen ympäristö, suotuisa tai epäsuotuisa. Sen vuoksi "objektiiviset", tulkinnasta ja intresseistä vapaat tiedot loppuvat lyhyeen ja ovat triviaalejakin, yleisesti ollaan puolueellisten tulkintojen ja joihinkin lopputuloksiin tähtäävien argumentaatioiden varassa.

Pieni esimerkki. Perinnepoliittisessa yhdistyksessä kuulee paljon kiinnostavia näkökohtia rakennuskannasta ja sen arvoista. Mutta perinnepoliittisen yhdistyksen käytännössä täytyy myös valittaa ja viivyttää viimeiseen mahdollisuuteen asti. Jos ajattelee, niin kuin esimerkiksi minä, että vaikkapa Tampereen veturihalleista tai Finlaysonin värjäämörakennuksesta löytyy purkamisen ja suojelemisen kesken jokin kompromissi, niin sen joutuu hahmottamaan itse, koska asiaa paremmin tuntevat ovat sitoutuneempia ajamiinsa asioihin. Tällöin kompromissin joutuu hahmottamaan valistumattomasti.

Näin on tietysti yleensäkin, olipa kysymys ydinvoimasta, tekoaltaista, metsien hakkuista tai liito-oravista. Oikeastaan se, mitä lähinnä voi toivoa, on järkevä, kiihkoton, syrjimätön keskustelu. Ehkä olen väärässä, mutta minusta tuntuu, että nyky-Suomessa keskustelu on suurin piirtein tyydyttävää ainakin ympäristökysymyksissä. Esimerkiksi ydinvoimakeskustelussa ymmärtääkseni kansanedustajilla oli päätöstä tehtäessä suurin piirtein asiallinen keskustelu takana: jos esim. ministeri Satu Hassin suorituttamia tutkimuksia oli sivuutettu, niin hän saattoi kuitenkin tuoda käsityksensä esiin.

Jolloinkin 1960-1970-luvuilla oltiin brutaalimpia. Silloin oli suuri muutto, vanhaa purettiin ja uutta rakennettiin surkeilematta: väistyvää maatalousyhteiskuntaa pidettiin vanhanaikaisena, häviämään joutavana. Varmaan vihreä liike niin meillä kuin muualla muodostui osittain reaktioksi tähän brutaaliuteen. Mutta enää ei vihreä liike voi esiintyä erityisenä moraalisena omanatuntona, oikeassaolijana tai perusarvojen valittuna puolustajana. Luomu ei ole pelastus, vaan eräs ongelmallinen tuottamistapa; sitä voi puolustaa maulla, aitoudella tai millä haluaa, mutta se ei edusta muita kestävämpää tai moraalisesti perustellumpaa ratkaisua.

Ympäristöliikkeellä ei ole erityisoikeutta ympäristökysymykseen. Eikä sillä ole erityista argumentaatiotakaan. Se voi vedota kansalaisuuteen, yhteishyvään, syntymättömiin sukupolviin. Se voi vedota kotiseutuun, perinteeseen, maisemaan. Se voi vedota teolliseen ekonomiaan, ympäristöhaittojen minimoimisen viimekätiseen taloudellisuuteen. Ja se voi vedota kaupallisiin näkökohtiin, ekologisiin tuotteisiin ja merkkeihin. Mutta näihin perusteisiin ei ympäristöliikkeellä ole yksinoikeutta. Ehkäpä ympäristöliike muistuttaa 1800-luvun hygienialiikettä, joka integroitui osaksi ihmisten elämää: ehkäpä kuten nykyään ei ole "hygieniapuoluetta", ei aikanaan ole vihreää puoluetta (näkökohdat Bruno Latourin artikkelista kirjassa Luonnon politiikka, toim. Yrjö Haila ja Ville Lähde, Vastapaino 2003). Mutta tietysti nyt vihreys on ympäristön erityisenä asianajajana, ja vaikka argumentaatioperustan pitäisi olla yhtä riidaton kuin hygieniakysymyksessäkin (vaikka ongelmansa kaiketi siinäkin on), helposti esiintyy erityistä "vihreää ajattelua".

5. YMPÄRISTÖONGELMA YMMÄRRYSONGELMANA

Ymmärrän nyt, miksi ympäristökysymyksiin on niin vaikea saada otetta. Se on yhteiskunnallisen keskustelun ja valtataistelun näyttämö. Eri intressiryhmät pyrkivät ympäristökysymyksissä hegemoniaan, keskustelualoitteeseen, omien pelisääntöjensä ja käsitteittensä määrittelemään ongelmanasetteluun ja toimintaan. Ydinvoimaväki ja vihreät eivät hevin suostu puhumaan edes samaa kieltä. Ja tässä hegemoniakilvassa ei ole korkeampaa instanssia, joka määrittelisi edes sopivan argumentoinnin rajat (eihän Yhdysvaltojen presidentinvaalissakaan ole). Nähtävästi selvä liiottelu, yksityistapausten vastuuton yleistäminen, tunteisiin vetoaminen ja kaikenlaiset oikotulkinnat ovat täysin mahdollista puhetta.

Ilmeisesti maallikko ei myöskään voi tietää ja arvioida kovin pitkälle, rajoitettukin asiantuntemus vaatii ammattilaisuutta. Björn Lomborgin saavutus kyllä osoittaa, että aika paljon voi ahkera ja rohkea tutkija saada ulottuvilleen. Ilmeisesti Lomborgin tilastotieteen taidosta on etua: ymmärtämisen ensimmäinen vaihehan on saada tietoja omalle kielelleen käännettynä. Ympäristöasioissa tietoja ja yksityiskohtia on valtavasti, "liikaa", ja Lomborg on tilastotieteilijänä onnistunut puristamaan tietomassaa käsiteltävään muotoon.

Ymmärtämisen toinen vaihe on tietojen yhdistäminen toisiinsa ja muuten tiedettyihin asioihin, päätyminen malleihin ja ennusteisiin. Tästä Lomborgia on enemmän kritisoitu, ja ehkei hänen tilastotieteilijän taitonsa ekologisessa mallintamisessa yms. ole enää yhtä osuva kuin asiantilojen kuvauksessa. Olen itsekin yllä tuonut täydentäviä näkökohtia hänen optimistisiin energiavisioihinsa. Joka tapauksessa olennaista on asiantilojen osuva kuvaus; sen puuttuessa yhdistelyt ja ennusteet joka tapauksessa epäonnistuvat. Ymmärtämisen kolmas vaihe on toimiva ympäristöpolitiikka; siinä on paljon tyritty, viime vuosikymmeninä paljon opittu, ja kaiketi opittavaa on edelleen.

Kun tajuaa monien lähteiden harhaisuuden ("litanian"), joutuu tyytymään tietynlaiseen ulkopuolisuuteen ympäristöasiassa. Voimakkaat henkilökohtaiset mielipiteet ja mutu-perustelut ovat ympäristökysymyksissä arveluttavia, koska mitä ilmeisintä mielikuvamanipulaatiota harjoitetaan puolin jos toisinkin. Joutuu dilemmaan, valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon välillä: (a) sitoutuu ja tietää yksipuolisesti; alkuperäisen sitoutumisen täytyi tapahtua umpimähkään, (b) ei sitoudu eikä tiedä; tällöin ei voi olla perusteltua mieltä, jää sivulliseksi.

Mutta tietysti minä ylläolevassa tarkastelussa olen saanut jotakin selvillekin: olen nyt luullakseni ympäristöasiassa paremmin orientoitunut kuin aloittaessani, pystyn keskustelemaan, tivaamaan perusteluja, tajuan myös monien ympäristöasioiden olevan lähinnä esteettisiä makuasioita eikä elämän ja kuoleman kysymyksiä, vaikka niitäkin on. Ja jos edellä hahmottamani dilemma on oikea arvio, käsitän myös ympäristökysymyksen ymmärrettävyyden rajallisuuden: minun ei ole mahdollista eikä tarpeen ottaa siinä vastuuta enempää kuin voin tietää. Ahdistus on vähentynyt.

Ajattelukirjoittamisesta

2004-09-15T04:40:00.000-07:00

Kylläpä tästä tuli sisäänlämpiävä kirjoitus. Mutta se on kirjoitettu tekstissä kuvatulla metodilla, joten jos se tuotti tällaisen tuotoksen, niin minkäpä teet.

1. KIRJOITTAA ITSELLE

Kirjoitan itselleni. Kirjoittaminen on minulle eräs ajattelemisen tapa. Tyypillisesti tällainen ajattelu lähtee liikkeelle siitä ymmälläolosta, että huomaan etten ymmärrä jotakin. Ongelmakohde tiivistyy usein yhdeksi sanaksi. Alan siis ajatella kun huomaan etten esimerkiksi ymmärrä jotakin sanaa. Viime viikkoina olen yrittänyt kirjoittamalla ymmärtää sanaa "naiskauneus", sitä ennen sanaa "yksinäisyys". Nyt koetan selvitellä itselleni blogikirjoittamiseni motiiveja; käsitän etten varmaan kirjoita samalla tavoin kuin useimmat muut. Ihan yhdellä sanalla en nyt voi ongelmaani luonnehtia.

Olen tottunut jakamaan ymmärtämisprosessin kolmeen vaiheeseen (Kari T Elorannan mukaan):
1. Käännetään ymmärtämiskohde omalle kielelle, omiksi kuviksi.
2. Täsmäytetään nämä kuvat, eli yhdistetään ne toisiinsa ja muuten tiedettyihin asioihin.
3. Tämän onnistuessa pystytään toimimaan onnistuneemmin ymmärtämiskohteessa.
Siis jos emme ymmärrä vieraskielistä puhetta, putoamme vaiheessa 1, jos emme saa järkeä toisen puheeseen, putoamme vaiheessa 2, ja jos käytännössä epäonnistumme, vaiheessa 3 (tai olimme epäonnistuneet jo aiemmissa vaiheissa, se tuli vain näkyviin vasta vaiheessa 3).

Kun kirjoitan itselleni, lähtökohta on yleensä vaihe 3 ja siihen se palaa. Asiat eivät jossakin suhteessa ole niin hyvin kuin toivoisin, ajattelen ja kirjoitan vaiheita 1 ja 2, ja jos asiat tuntuvat sen jälkeen parantuneen, olen tyytyväinen. Pääpaino kirjoittamisessa on vaiheessa 2, yhdistelyssä ja kokonaiskuvan muodostamisessa. Luullakseni vaihe 1, ymmärtämiskohteen kääntäminen omalle kielelle, aiheen ja peruskäsitteiden hahmotus, tapahtuu jo ennen kirjoittamisvaiheen alkamista, asiaa hautoessa.

Kirjoittaminen on ajattelun ja kirjoittamisen välistä vuoropuhelua: kirjoitan ja luen mitä olen kirjoittanut; jos se ei vastaa ajatuksiani, korjailen sitä vastaamaan paremmin. Samalla tietysti ajatuskin kehittyy. Lopulta ajatuksen ja kirjoituksen vastaavuus on tyydyttävä tai tuntuu ettei sitä saa paremmaksikaan, ja työ on valmis. Prosessi siis on uniikki: jos kirjoittaisin toisen kerran samasta aiheesta, tulos saattaisi olla toisenlainen. Tietenkään sitä ei voi tehdä, koska se, että olin jo kirjoittanut, pilaa minun ajattelutuoreuteni.

Itselle kirjoittaminen eroaa suuresti toisille kirjoittamisesta. Verrattakoon ensin esim. kirjeiden, artikkeleiden, novellien tai jopa esseiden kirjoittamiseen (ks 1, 2, 3). Näissä viestitään lukijalle, halutaan herättää hänen mielenkiintoaan, tyydyttää, jopa miellyttää häntä jollakin tavoin. Minulla lukija olen minä itse ja vieläpä ajattelemassa juuri tämän kirjoituksen problematiikkaa. Kirjoitustyyli sopii tähän tarkoitukseen: ei ole tarpeen kirjoittaa lukijaystävällisesti kun itse tutussa asiassa saan selvää monimutkaisistakin lauserakenteista (totta kai minä hiukan tulen muitakin mahdollisia lukijoita vastaan).

Samoin itselle kirjoittaminen eroaa jyrkästi tieteellisestä julkaisusta (ks. 4, 5, 6). Tieteellinen tutkimus pysähtyy vaiheeseen 2: tietojen ja käsitteiden yhteyksiin. Se ei etene vaiheeseen 3, toimintaan. Vaikka se olisi ns. soveltavaa tutkimusta tai toimintatutkimusta, se kuitenkin ottaa toiminnan taas tutkimuskohteeksi, kuvaa sitä, arvioi sen onnistuneisuutta joillakin kriteereillä eli kuvauksilla ja yhteyksillä. Se ei "itse" toimi. Toki itsellekin kirjoitettaessa jäädään vaiheisiin 1 ja 2 itse kirjoituksessa, mutta arviointi tapahtuu toiminnasta käsin: pohdinta on silloin ollut hyvää jos toiminta on hyväksi kehittynyt. Tieteellisen julkaisun arviointi taas jää kuvausten ja yhteyksien arvioinniksi.

Jos vielä ajatellaan miten tieteellistä artikkelia yleisesti arvioidaan - oppineisuuden osoituksena tai sitaatti-indeksin avulla -, ero itselle kirjoittamiseen jyrkkenee edelleen. Oppineisuuden osoittaminen edellyttää kattavaa lähteistöä ja perusteellista elaborointia. Sitaatti-indeksiä käytettäessä taas tutkielma on ansiokas, jos sitä on siteerattu paljon ja arvostetuissa julkaisuissa. Tällainen saavutus edellyttää aiheen ja lähteistön valintaa potentiaalisten siteerausten kentältä, sekä helposti siteerattavien yksityiskohtien - selkeiden, erottuvien - tuottamista. Itselle kirjoittaminen on tyystin eri asia kuin nämä. Toki minäkin luen kirjoittaakseni, mutta en mitenkään kattavasti enkä potentiaalisia arvioijia silmälläpitäen, vaan vain muutamia artikkeleita, jotka kylläkin valitsen huolellisesti. Esimerkiksi yliopiston elektronisten julkaisujen tietokannasta kokeilen erilaisia hakuehtoja, kunnes jollakin sopivalla saan vaikkapa viisisataa artikkelia, silmäilen niistä muutamia kymmeniä; otan talteen muutaman ja käytän lopulta yhtä tai kahta. Ne ovat kyllä hyviä, mutta en ehkä lainkaan viittaa niihin. Ei tällä tavoin tieteellistä julkaisua tehdä. Ehkä lähimpänä minun kirjoittamiseni on kirjoittamalla oppimista.

Voisi ajatella, että joku tekee tutkimusta. Sitä tehdessään hän kirjoittaa itselleen tutkimustyönsä ongelmista ja koettaa ratkoa niitä. Tällä tavoin minä kirjoitan, paitsi että en tee tutkimusta.

Ihmiset tietysti kirjoittavat itselle paljonkin. Päiväkirjat ovat sellaisia. Monissa lukemissani blogeissa tekijät ajattelevat kirjoittamalla. Minä olen nyt kokeillut sitä tapaa, että olen ihan viikkojakin pysytellyt jossakin aiheessa, en tietenkään täyspäiväisesti vaan muun ohessa. Olen koettanut pohtia jonkin verran perusteellisesti, en ole tyytynyt ensimmäisiin impulsseihin. Kun nämä eivät ole tutkielmia, ei niitä kaiketi voi oikeastaan arvioida. Itse ajattelen, että jos ne tuntuvat hyödyttäneen, niin hyvä. Kun kuitenkin olen niitä julkaissut, siinä on karkea, ehkä illusorinen tarkistuksen haku: joku voi olla eri mieltä ja osoittaa minun erehtyneen. Siinä mielessä tarkistuksen haku on melko illusorinen, että otaksun näillä olevan vain vähän jos ollenkaan lukijoita itseni lisäksi. Mutta siihen on kuitenkin periaatteellinen mahdollisuus, sen vuoksi kunnianikin vuoksi koetan tehdä näistä arviointia kestäviä; ilman julkistusta en ehkä viitsisi.

2. AJATELLA ITSE

Minä ajattelen. Se on minun olemistani. Suurin osa ihmisistä varmaan on olemassa toimimalla: aktiivisuus, aikaansaannokset, elämäntyö ovat heidän olemassaolonsa ydintä. Toiset taas ovat olemassa yhdessä: heidän yhteisönsä, rakkaansa, perheensä, "me" ovat heidän olemassaolonsa ydintä. Minä olen ns. ajatteleva ihminen. Miten ovatkaan asiat - hyvin tai huonosti -, pääasia on että yritän ymmärtää niitä, vähän niin kuin entinen mies, joka sanoi: "tämä on minulle hyvä opetus", kun oli menossa hirtettäväksi. Ajattelu ei ole alisteista millekään: en ajattele toimiakseni tai saavuttaakseni, en vaikuttaakseni fiksulta, en kuuluakseni johonkin ihmisjoukkoon (intellektuellit); tai kaiketi minä noinkin teen, mutta ytimeltään ajatteluni on lähinnä itsetarkoituksellista. Hahmotan, itsekasvatan ymmärtävää itseäni.

Löysin lehtileikkeen Hesari 10.01.93 Jaan Kaplinski, Ajan ja ajattelun voima. - Ainakin joillakin neuvostointellektuelleilla oli aikanaan olosuhteet, joissa ei tosin ollut läntisten kollegoiden valtavaa informaatiomäärää, mutta sen sijaan aikaa ja työrauhaa: leppoisa virka, vaatimaton palkka ja hiljaista filosofointia. "Ajatus kasvaa ajasta, vaatii aikaa. Kun aikaa ryhdytään säästämään, ... sitä ei enää riitä ajatteluun. ... Länsimainen yhteiskunta arvostaa enemmän tekoja kuin ajatuksia, ja ajatuksia enemmän kuin ajattelua. ... Niinpä ajatuksista tulee tavaraa, jonka tuotanto kehittyy harvoihin käsiin. ... Ready made -ajatuksia on tarjolla niin runsaasti, ettei niitä tarvitse valmistaa eikä koota kotona, aivan kuten länsimainen ihminen ei valmista itse vaatteitaan tai leivo leipäänsä." Kaplinski pitää tätä itsensä tukahduttavana ajattelun ryöstöviljelynä. Lännen kulttuuri tuskin kääntyy ajattelevampaan suuntaan, joten se tarvitsee hyväksikäytettäväkseen sellaisia kulttuureja, joissa on aikaa ajatella.

Olen ja haluan olla hiljainen filosofoija: ajattelija ilman ajatusten tuottamisen suorituspaineita. En osta enkä omaksu ajatuksiani valmiina, olkoonkin että varmaan saisin nopeammin, vähemmällä vaivalla ja parempia kuin omatekoiseni. Ajattelun eräs muoto on tällainen pikku kirjoittelu. Ehkä tätä voisi verrata siihen, että ihmiset piirtävät, laulavat ja soittelevat ilokseen, vaikka parempia tauluja ja musiikkiesityksiä on helppo saada; miksei voisi ilokseen ajatella omia ajatuksia, vaikka parempiakin on saatavilla.

3. KIRJOITTAA VERKOSSA

Jatkamisen suhteen olen nyt epävarma. Olen käsitellyt paria asiaa - yksinäisyyttä ja kauneutta-naiskauneutta sekä nyt tätä kirjoittamista-ajattelua. Suhtautumiseni näihin teemoihin saattaa olla kehittynyt; missään tapauksessa ei kirjoittamisesta ole ollut ainakaan haittaa. Mutta ei minulla henkilökohtaisessa elämässäni oikeastaan enää ole aiheita. Toki mitä tahansa voisi parantaa tai hioa, mutta en koe siihen motiivia: nämä kirjoitukset ovat olleet hyödyllisiä mutta ne ovat tehneet tehtävänsä.

Mutta heti jos nostan katseen omasta navasta yleisempiin kysymyksiin, mahdollisuuksia avautuu. Minusta nimittäin on vuosikausia tuntunut, etten ymmärrä yhteiskunnallisista kysymyksistä mitään. En tiedä, voiko sitä minun kirjoitusteni perusteella uskoa, mutta olen kyllä opiskellut ja harrastanut yhteiskunnallisia kysymyksiä, ymmärrys vain on matkalla kadonnut jonnekin. En viihdy lainkaan huonosti yksinäni ja esim. kauneuden parissa; varmaan vähän pakenenkin niihin. En oikeastaan ajattelekaan, että (enää) koskaan ymmärtäisin yhteiskunnallisia asioita ja pystyisin ottamaan kantaa, enkä sellaista tilaa kaipaakaan. Mutta kun tuossa alussa totesin, että lähden liikkeelle siitä,etten ymmärrä jotakin sanaa, käsitettä tms., niin tietysti minulla yhteiskunnallista ymmärtämättömyyttä on runsaasti.

Ensin ajattelin, etten tiedä julkaisemisestakaan.. Blogimuoto on kyllä auttanut, kannustanut. Mutta nyt kirjoittaminen saattaa luontua jo ilman julkaisemistakin. Kirjoittaminen on ilman muuta minun yksinäistoimintaani. Sikäli kuin olen sosiaalinen kirjoitan kommentteja toisten juttuihin. Tietenkään minulla ei ole mitään sitä vastaan että kirjoituksistani olisi jotakin hyötyä jollekulle. Kuitenkin olisin hölmö jos sellaista tavoittelisin: luenhan minä hyviä kirjoituksia ja osaan kyllä verrata.

Mutta jos kirjoitan, niin kyllä minä julkaisenkin, tosin varmaan entistä harvemmin. Syy on tekninen tai enemmänkin kuin tekninen: linkit. Olen nyt vähän merkinnyt linkkejä; ne ovat aika vielä päälleliimattuja, mutta varmaan minä opin linkkikirjoittamisen luonnetta ja tekniikoita. Linkkejä sisältävä kirjoitus on toisenlainen kuin linkitön, sitä käytetään eri tavalla ja se tehdään eri tavalla. Linkit ovat muistiinpanoja minulle itselleni, olen valinnut sellaisia joihin voin myöhemminkin palata. Mutta näinkin minäkeskinen linkkien käyttö vie kirjoittajan mukaan internet-yhteisöön, hämärtää rajaa minän ja ei-minän välillä.

Verrattakoon internetiä kaupunkiin. Kaupunki on ihmisen koti. Asun ja viihdyn, olen kotonani kaupungissa. Kadut, kaupat, kahvilat, puistot, kirjastot ovat minun laajennettua asuntoani. Olen kaupunkiyhteisön jäsen, sen kasvattama ja aikuiskasvattama. Viihdyn yksinäni mutta se ei estä minua tapailemasta hyvänpäiväntuttuja ja asiointikontakteja. Ei minun tarvitse yksinäisyyttä varten vetäytyä mihinkään. Kuvittelisin, että voin vastaavasti kirjoitella verkossa yksinäisajattelijana, joka kumminkin on läsnä siten kuin minä kaupunkilaisena. Olen osa verkkoa, blogiyhteisöä. Sosiaalinen status siinä, lukijamäärät tms. kiinnostaa minua yhtä vähän kuin olla kingi missään muussakaan yhteisössä tai olla monien ihmisten tuntema. Mutta olen kyllä mukana.

Naiskauneudesta II

2004-09-08T08:40:00.000-07:00

Pohdiskelen naiskauneutta, jotta siitä olisi mahdollisimman paljon iloa ja mahdollisimman vähän murhetta. Edellisessä jaksossa koetin hälventää kapeuttavia ennakkoasenteita. Nyt koetan antaa hiukan neuvojakin. Olen lyhytsanainen ja jätän perustelut vähälle, samoin melkein väkivalloin rajoittaudun vain muutamiin näkökohtiin.

Ensin kauneuden yleisestä luonteesta; sillähän on valtava evolutionaarinenkin merkitys. Myös, kuten Thomas Mann sanoo: "Kauneus on ainoa henkisen (spirituaalin) muoto minkä tavoitamme aisteilla": kauneus on valtava estetiikan tutkimusalue. Kaipaamme unelmiemme, näkyjemme ja moraalisten pyrkimystemme ulkoista edustumaa (Paul Valery); kauneus on juuri tätä. Kauneudessä on siis syvyysulottuvuus. Jos se puuttuu, ei ole kauneutta. Minusta naisesta voi vallan hyvin sanoa, että hän on kauniin näköinen, mutta ei kaunis.

Kauniin näköisyydellä on kuitenkin merkitystä. Me katsomme ja arvioimme noin kymmenesosasekunnissa. Suurimpaan osaan ihmisistä menetämme mielenkiinnon tässä ajassa; usein täytyy olla juuri kauniin näköisyyttä, kauneutta triviaalissa merkityksessä, jotta pääsisi jatkoon. Mutta jos on sen verran siedettävän näköinen, ettei karsiudu alkuerässä, suuremmalla triviaalikauneudella ei ole niin väliä, vaan muut kauneustekijät alkavat painaa. Millaiset?

Nainen on ihminen. Hän voi olla kaunis ja naiskaunis kaikissa niissä ulottuvuuksissa, missä ihminen voi olla kaunis. Naiskauneus rajoitetaan usein visuaaliseen, suorastaan kuvan kauneuteen. Mutta naiskauneus voi vedota kaikkiin aisteihin, tunteisiin ja ajatteluun. Ääni voi olla kaunis, puhetapa tai laulu. Tuoksu, melkein makukin. Tuntumakosketus, iho. Liikehdintä, kävely, tanssi, urheilusuoritus. Hyväily ja rakastelu. Kaikki nämä voivat olla kauniita, mutta myös tylsiä, jopa luotaantyöntäviä.

Edelleen luonne, tunne-elämä, ihmisten käsittelytapa ("ihana manipulointi"); ajattelun, henkevyyden ja argumentoinnin kauneus; vanhemmuuden ja isovanhemmuuden, opettajuuden, ystävyyden, hoivan kauneus; rakkauden, viisauden, hyväntahtoisuuden ja koko elämäntarinan. Kaikissa näissä ja monissa muissa suhteissa nainen voi olla kaunis, vastaavasti myös tylsä tai vastenmielinen. Kauneus ainakin minussa herättää onnellisuutta, kiitollisuutta ja kiintymystä, ja nainen voi esimerkiksi noissa ulottuvuuksissa minussa virittää tai olla virittämättä kauneuskosketusta.

Tietysti laajetessa koko naiskauneuden käsite problematisoituu: onko kauneuden ja juuri naiseuden yhteys olennainen. Mutta eihän se niin nopon nuukaa olekaan, onko naisen kauneus naiskauneutta vai kauneutta yleisemmin, kunhan se on hyvää. Näkemyksen näin laajetessa myös sukupuolet eivät esiinny kategorisen erillisinä: ihmisiä ollaan molemmat. Kuitenkin ei ole vain "se pieni ero", vaan naisen taustahistoria ja henkilöhistoria, ympäristö ja ympäristöön sopeutumisen keinot ovat erilaiset kuin miehen, ja me vertaudumme ja erottaudumme toista (kulttuuri-)sukupuolta vasten.

Sitä, että mies pääsisi naiskauneutta tutkiskelemaan ja siitä nauttimaan, vaikeuttaa ja monimutkaistaa ennen muuta seksi. Sanon ehkä vähän jyrkästi, mutta minusta koko naiskauneuden ymmärtämistä hämmentää se, että sitä käsittelevät niin äänekkäästi puutteessa olevat tai muuten seksiä tavoittelevat miehet. Kuten kylläinen voi tyytyä nauttimaan pelkästä tuoksusta toisin kuin nälkäinen, on naiskauneuskin tyydytetylle miehelle leppoisammin nautittavissa kuin puutteessa olevalle. Kun ollaan puutteessa, jännitystiloissa, kovien panosten pelissä, niin naiskauneus toki korostuu, kiihotutaan (kuten jalkapallopeliä seuratessa jos on lyöty viimeisillä rahoilla vetoa), mutta samalla kuva on karkeampi, seksuaaliviritteisempi. Toki ymmärrän, että puutteessa olevilla on näkemyksensä ja oikeus se esittääkin, mutta kuten eivät gastronomiset finessit ole niille, jotka tarvitsevat ruokaa surkeaan nälkäänsä, ei naiskauneus kaikkineen avaudu sellaiselle, joka on kiukkuisessa puutteessa.

Hirvittää kysyäkään, mutta kuinkahan välttämätöntä seksi ihmiselle on? Siihen on valtava sosiaalinen paine, yllytetään toisiaan ja verrataan, ja semmoinen, joka ei seksiin pääse, kokee huonommuutta. Ja kyllä se on ihanaakin, mutta onko se korvaamatonta? Lapsia tehdään, mutta ei sitä varten tuhansia kertoja tarvita; eivätkä kaikki tee lapsia eikä heidän pidäkään tehdä. En ole viitsinyt lähteä selvittelemään asiaa, mutta sen käsitän, että varmaan kymmeniä prosentteja aikuisista elää kuukausia ja vuosia ilman seksiä, varttuneemman ikäisistä vielä enemmän. Minäkin tunnen sellaisia. Onko heillä elämä pilalla? Välttämättä ei, selibaatti voi olla tahallista.

Erottelen käsitteet erotiikka ja seksi. Erotiikka viittaa rakkauteen (Eros), seksin kantasana on latinan seco, leikata: jakaudutaan, leikkaudutaan kahteen sukupuoleen. Sukupuoliyhteyden halu ei edellytä rakkautta. Erotiikka on seksin aistis-henkinen ulottuvuus: se kytkeytyy sukupuoliseen kauneuteen. Siis naiskauneus on perusluonteeltaan eroottista, rakkautta kutsuvaa, samoin mieskauneus. Eroottista kiinnostusta ja nauttimista voi olla, vaikkei olisi sukupuoliyhteyttä. Seksuaalisesti tyydytetty voi harrastaa eroottista kauneutta "ylellisyytenä". Ja edellisen kappaleen nojalla kainosti kysyn, voisiko eroottinen nauttiminen olla silloinkin mahdollista, vaikka sukupuolista kanssakäymistä ei olekaan. Sellaistahan esimerkiksi idolien palvominen on.

Kun katselee blogeissakin yksinäisyydestä kärsivien ihmisten ajatuksia, näyttäisi että kipeä paikka on tykätyksi tulemisen puute, erotiikan, nais- tai mieskauneuden kosketuksen puute (ylempänä luetelluissa monissa ulottuvuuksissa ja aspekteissa) mieluummin kuin raaka seksin puute.

Väylä naiskauneuteen etenee siis minusta mieluummin eroottista kuin seksuaalista linjaa. Havaita, osata erotella ja tulkita eroottista ja kauneuden vihjekieltä (siis kauneus voi toki olla vain etäisesti eroottista). Suhteuttaa, tehdä naisille oikeutta, ymmärtää ja arvostaa heidän yritystään naiskauneuteen (sillä se on vain ei-tehdyltä vaikuttavaa mutta useinkin kovalla työllä aikaansaatua; jos työmäärä näkyisi tuloksessa, se ei olisi niin kaunis). Harjoitella.

Naiskauneuteen perehtymisessä ja harjaantumisessa on tietysti vaikeutena nainen itse, jonka täytyisi tuohon perehtymiseen suostua ja sitä auttaakin. Näin kyllä usein tapahtuukin. Joskus tanssiessa arkailin kontaktia, mutta sitten sanoin itselleni, että eihän nainen täällä olisikaan, jos hän ei pitäisi miehistä. Mitä naisella voisi olla sitä vastaan, että hänen kauneutensa ja viehättävyytensä eri aspekteja havaitaan ja niistä nautitaan; mitä muuta varten hän on niitä kehitellyt? Näyttelijätär Sylvi Salonen pukeutui ja meikkasi aina huolella lähtiessään vaikkapa kauppaan, hän oli 80-vuotiaana kaunis ja katsottava nainen eikä lainkaan pannut pahakseen, että hänen kauneutensa noteerattiin. Mies voi kyllä mokata monin tavoin naiskauneutta lähestyessään, mutta ei se, että mokaa, tarkoita sitä, että nainen pitäisi fiksua lähestymistä epämiellyttävänä.

Tyypillinen moka on vääränlainen katsominen. Katsomista ja katsomistilanteita on monenlaisia. Kaupungilla liikuskellessa näkösälle tulee satoja naisia. Katsominen on silloin liukuvaa, ylimalkaista, naiskauneuden tavallaan kollektiivisesti ottavaa. Joskus katse kiinnittyy muutamaksi sekunniksi johonkin yksityiskohtaan (vaikkapa peppuun), mutta tilanne menee taas eteenpäin. Sen sijaan henkilökohtaisempi katsominen on kaksisuuntaista viestintää. Nainen on niin harjaantunut katsottavana olemiseen, että kyllä hän sen huomaa kun häntä katsotaan ja millä silmällä. Jos häntä yrittää katsoa salaa, niin hän huomaa katsojan luihuuden; ehkä antaa ystävällisen ja osuvan neuvon vetää käteen. Ei myöskään aina olla katsomisen eikä katsottavana olemisen virityksessä; ehkäpä me suomalaiset haluamme paljonkin mököttää omassa rauhassamme. Eivät naiset ole ollenkaan aina katsomistyrkyllä, sekin on kaksipuolista viestintää että kunnioittaa tätä. Mutta kyllä aito kaksisuuntainen "silmäpeli" toimii yleisesti: se voi olla ihan lyhytkin, mies katsahtaa spontaanisti ilahtuen ja nainen tulee siitä hyvilleen.

Samalla tavoin kaksipuolisessa viestinnässä kaikki kauneudet avautuvat ja kehkeytyvät. Äänensävy, puhetapa, tuoksu, iho koskeus, hyväily; edelleen tunneviritykset, luonne, ajattelutapa, huumorintaju; kaikki ne avautuvat esiin vain kontaktissa. Viestintä ja kontakti voi olla etäisempää tai intiimimpää, mutta vuorovaikutteista. Kuvia ja kirjallisuutta voi lähestyä yksisuuntaisesti (vaikka kyllä siinäkin on tavallaan kaksisuuntaisuutta: kuva "vastaa"), mutta elävää ihmistä tässä ja nyt ei niinkään.

Totta kai kaksipuolisuudessa on ongelmansa: mies katsoo naista, nainen katsoo takaisin ja näkee surkimuksen; siihen lopahtaa. Mies ei uskalla aloittaakaan kun pelkää näin käyvän. En lähde pohtimaan tällaisia ongelmia kun en ole asiantuntija; samoin kun en osannut pohtia kärsivää yksinäisyyttä aikaisemmin. Ilmeisesti pelko ja ennakkosensuuri on paha ongelma. Samoin se, että kun painetta on kasvanut, koetetaan väkisin, esim. juovuksissa, saada kontaktia; hienovaraisuutta vaativassa etenemisessä mokataan lähes väistämättä ja on taas kärsitty yksi tappio lisää. Mutta ei ehkä pitäisi tätäkään vähää sanoa kun en kerran tiedä. - Kyllä minussa itsessänikin ujoutta on, mutta pidän siitä: samoin yksinäisyydessä viihtyvänä olen joka tapauksessa varsin pidättyväinen. Mutta nämä ovat täysin eri asioita kuin sosiaaliset tai naiskontaktien ongelmat.

Ehkäpä olen saanut tärkeimmät näkökohtani kasaan; hajanaistahan tämä on. Tuntuu, että tämä mietiskely on kyllä hyödyttänyt. Ehkä hiukan yllättäen naiskauneuden asema ja koko minun mielenmaisemassani on mieluummin pienentynyt kuin kasvanut. Katselen ja ajattelen naiskauneutta ehkäpä vähemmän kuin ennen. Luulen tämän johtuvan käsitysten selkiytymisestä. Naiskauneus on ollut minulle tietynlainen kompleksi: monien asioiden sekava yhteenliittymä. Sellaisena se on ollut epämääräinen ja levittäytynyt itseään laajemmalle. Nyt pystyn paremmin arvioimaan, mistä siinä on ja ei ole kysymys, olen siitä vapaampi.

Naiskauneudesta I

2004-08-31T21:32:00.000-07:00

Pohdin tässä ja seuraavassa esityksessäni naiskauneutta siinä käytännöllisessä tarkoituksessa, että saisin naiskauneudesta mahdollisimman paljon iloa ja mahdollisimman vähän murhetta. Ensimmäisessä jaksossa koetan vapautua eräistä iloa vähentävistä ja murhetta tuottavista kaavoittumista ja rasitteista, toisessa yritän, jos pystyn, sanoa jotakin rakentavaakin. Siitä, että naiskauneus on ihana asia, en yritäkään ketään vakuuttaa; jos joku ei ole sitä mieltä, niin lukekoon jotakin muuta.

Käytän seuraavassa lyhennettä TKN (Tyypillinen Kaunis Nainen): nuori (25 v.) ja terve; sileä iho, kiiltävät hiukset, suuret silmät, pienehkö nenä ja leuka, täyteläiset huulet, sopusuhtaiset symmetriset piirteet, vyötärönmitta 70% lantiosta, painoindeksi alle 25. Tällaisia näkee kaupungilla ja kyllä minun pääni vallan ketterästi pyörii heitä katsellessa. On tuloksen saavuttamiseen satsattukin: USA:ssa kauneudenhoitoon käytetään enemmän rahaa kuin sekä koulutukseen että sosiaalimenoihin. - Totta kai on myös mieskauneuden ihanteita: antiikin kuvapatsaat, Michelangelon David, urheilijat, kehonrakentajat, mieskauneudenhoito; mutta mieskauneus ei ole sillä lailla kulttuurisesti tärkeä kuin TKN.

Kirjoittaessani kauneuden kosketuksesta (120804) sanoin, että se antaa minulle iloa, onnea, kiitollisuutta ja kiintymystä. Ilahdun toki TKN:n näkemisestä, mutta onneen, kiitollisuuteen ja kiintymykseen vaaditaan enemmän. Kyllä TKN voi sitä antaa kontaktin syvetessä, mutta niin voi moni muukin naiskontakti. Katson, että naiskauneus on paljon laajempi asia kuin mitä TKN edustaa. Siis, TKN on sinänsä kiva ja kaunis asia, mutta menetämme paljon iloa ja saamme paljon murhetta kun annamme sen monopolisoida naiskauneuskäsityksemme.

Perustellakseni tämän käsityksen nojaudun tutkimustietoon, jota myös hieman ihmettelen ja uudelleentulkitsen. Seuraavassa pääaineistona on Anne Campbell: Female Competition: Causes, Constrains; Content and Contexts, Journal of Sex Research Feb2004. Tuon tutkimuksen perspektiivi on evolutionaarinen. TKN on kehittynyt kymmenien ja satojen tuhansien vuosien evoluutiossa. Huomautan heti, että varsinkin viime vuosikymmeninä olosuhteet ovat suuresti muuttuneet siitä, millaiset ne olivat evoluution varhaisemmissa vaiheissa, ja esimerkiksi TKN voi joutua uudelleenarviointiin. Mutta siitä tuonnempana. Tutkielman ideoita - mutkat suoristaen - ovat seuraavat.

Evoluution kuluessa on vallinnut kilpailu suvun jatkamisen etuoikeudesta: mies miestä ja nainen naista vastaan. Kilpailutilanne on eri sukupuolilla erilainen. Miehellä suvunjatkaminen on kymmenen minuutin rutistus. Nainen on raskaana yhdeksän kuukautta ja kantaa päätaakan jälkeläisten huolehtimisesta.

Tällöin myös kilpailun menettelytavat eriytyvät. Miehillä kilpailuna on tappelu. Joka nujertaa toisen, saa naisen. Kilpailu tietysti jalostuu, kehittyy raa'asta yhteenotosta esim. kilpailuksi sosiaalisista asemista, mutta pohja pysyy entisellään. Jos mies kuolee, toiset siittävät naisia hänenkin puolestaan.

Naiset eivät tappele. Kyllä hekin voisivat, mutta jos esim. nainen, jolla jo on lapsia, kuolee tappelussa, hänen lapsensakin uhkaavat tuhoutua. Naiset siis säästelevät henkeään ja siirtävät kilpailun miehistä muille alueille. Kilpailualueeksi tulee lähinnä kauneus. Korostettakoon mahdollisimman selvästi: kauneus on kilpailua nainen naista vastaan.

Kilpailussa naisista mies antaa etuoikeuden voittajalleen tai sellaiselle, jonka arvioi voittavan itsensä. Nainen saattaisi sympatisoidakin heikompaa, mutta hyväksyy voimakkaamman etuoikeuden; näin hän saa "voittajageeneillä" varustettuja lapsia. Siis vaikka naiset eivät tappelekaan, ei miesten tappelu-valinta systeemi toimisi ilman naisten suostumusta, ja kuten tunnettua, hedelmällisessä iässä olevat naiset pitävätkin yleisesti valtaa ja voimaa seksikkäänä (tämä ei ole Campbellilta vaan ns. yleistietoa).

Nyt tulemme asiaan, jota tällaisia tutkimuksia lukiessani olen ihmetellyt. Nainen myöntää kauniimmalleen etusijan: ymmärrettävää kun tapella ei voida ja kilpailu kuitenkin pitää olla. Sekin on ymmärrettävää ettei tämä systeemi voi ilman miesten suostumusta toimia. Mutta mitä etua miehellä on kauniista naisesta? Käsittääkseni ainakin nykyään suurin osa naisista on niin mukavan näköisiä, että valinnassa muut tekijät kuin kauneus painavat: luonne, älykkyys, huumorintaju, taitavuus, rahat, sosiaalinen asema. Ja arvelisin, että muutettavat muuttaen asia on ennenkin ollut näin. Geneettinenkään etu ei ole suuri: TKN voi saada kaltaisiaan tyttäriä, mutta millaisia tappelijoita pojista tulee, jos he tulevat äitiinsä? Ja kun kaunis nainen vetää muitakin miehiä, niin siinä on kova puolustaminen.

Olisiko niin, että naiset ovat kouluttaneet miehen arvostamaan kaunista naista? Olisiko kysymyksessä valtava kulttuurinen jalostusprosessi, jossa raa'an voiman rinnalle kriteeriksi, arvonmitaksi tulee kauneus; prosessin työvälineenä on naiskauneus, jota vaalitaan, kehitetään ja joka yleistyy muillekin alueille. Kaiketi miehessä jotakin kauneustajua oli "valmiiksi", mutta olisiko naisten suorittama kasvatus suuresti lisännyt sen merkitystä? En tunne kulttuurihistoriaa tarpeeksi perustellakseni tämän vision, mutta toivottavasti joku tuntee perustellakseen tai kumotakseen.

Kertaan vielä. Kilpailun miehistä naiset ratkaisevat kauneuskilpailulla, jossa kauniimpi saa etuaseman ja vähemmän kaunis myöntää tappionsa. Miksi mies myöntää tämän päteväksi? Naisten kasvattamanako?

Ongelman tiukka ydin on minusta tuossa, mutta kokonaiskuvankin kannalta käsittelen vielä toista evolutionaarista perustekijää: yksiavioisuutta. Yksiavioisuus on dominoiva piirre ihmissuvun historiassa: sielläkin missä moniavioisuus on sallittu, yli 80% on yksiavioisia. Yksiavioisuus sopii naiselle: se sitoo miehen osaltaan huolehtimaan perheestä. Se sopii myös enemmistölle miehistä: saa edes yhden naisen. Mutta yksiavioisuudessa kilpailu partnerista kiristyy. Jos olisi haaremeita ja poikkeajia siementä kylvämässä, miehiä riittäisi monille naisille, joskin vain hetkeksi; ja jos mahtimiehet veisivät kaikki naiset, niin sepä siitä. Yksiavioisuudessa pareja on eniten ja kilpailu kovin. Tai kyllähän mahdollisuuksia on määrällisesti, mutta kun on kysymys vakavasta sitoutumisesta, sekä miehet että naiset koettavat saada mahdollisimman hyvän parin, sikäli kilpailu on kova.

Evoluutiossa soveltuvin säilyy ja edistyy. Ihmisnaisen soveltuvuutta on ennen muuta hänen huolenpitonsa jälkeläisistä: apinoiden jälkeläisistä 70-90% kuolee ennen aikuisuutta, alkukantaisimpienkin ihmisten jälkeläisistä vain 50%. Huolenpito jälkeläisistä on myös perheen ylläpitoa, aviollista uskollisuutta ja sen vaatimista. Kauneudella ei itse huolenpidossa ole erityisempää merkitystä; se vain varmistaa työrauhan ollessaan tappelun asemesta parinvalintaperuste.

Kuitenkin, kuten hyvin tiedetään, yksiavioisuus ei ole ehdotonta. Paitsi perättäisiä parisuhteita on myös syrjähyppyjä; dna-tutkimusten perusteella arvioidaan, että 9-13% lapsista heidän isänsä ei olekaan heidän isänsä: ei mikään mitätön määrä (lähde ei Campbell). Jos asia onnistutaan pitämään salassa tai muuten järjestämään sosiaalisesti, se sopii molemmille osapuolille: mies saa sukuaan jatkettua ja vielä toinen mies tekee raskaan työn, ja nainen voi saada lapsilleen paremman miehen geenejä kuin oman ukko-rakkaansa. Kuten esim. Ihmissuhteet-blogin keskusteluissa on moneen kertaan tuotu esille, pelataan kaksilla standardeilla: pääsääntönä on yksiavioisuus ja uskollisuus, mutta tilaisuuden tullen koetetaan improvisoida paremmaksi. Huolenpito jälkeläisistä ja yleinen vakaus pelaavat ensimmäiseen suuntaan, kauneus mieluummin toiseen.

Miestä tavoitellessaan naiset viestivät kahta avua: kauneuttaan ja potentiaalista uskollisuuttaan. Viestit ovat vähän ristiriitaisia, ja "mitä minä panen päälleni?" on joka tilanteessa aito vaikea kysymys. Tämän lisäksi naiset viestivät vielä käsityksiään kilpasiskoista. Viestintä tai juoruilu (edelleen Campbellin mukaan) on piiloaggressiivista, tapahtuu asianomaisen selän takana ja tyypillisesti keskittyy kauneuden puutteisiin ja keinotekoisuuksiin sekä kyseenalaistaa kohteen uskollisuuden, maineen. Jos juoru on tosi tai uskotaan todeksi, eivät kilpasiskot pidä voittajan oikeutta perusteltuna (sai miehen kepulikonsteilla).

Näin ollen naiskauneudessa herkästi on katkera sivumaku, sitä seuraa varjona halventaminen ja parjaus, ja vastaavasti kaunottaren ylpeä vetäytyminen paremmuuteensa. Ilmeisesti TKN ei elä aivan helppoa elämää: kauneuden ylläpito vaatii työtä, miehet ahdistelevat ja petkuttavat, naiset kalvavat. Kun kauneus yleensä on positiivinen, antautuva asia, niin naiskauneuteen helposti liittyy jännitteitä, panosten kovuutta, ristiriitaisia tuntemuksia. Totta kai jos se on kuvatunlainen kilpakenttä.

Tähän tapaan siis Anne Campbellin tutkimus minun ihmettelyilläni maustettuna. Vielä pikku lisä. Naisten kesäpukeutuminen vaikuttaa joskus eroottis-seksuaaliselta provokaatiolta, melkein häirinnältä. Siinä ja kasvojenilmeessä voi olla miehen mielenrauhaa koetteleva ristiriitaviesti: "olen kaunis ja saatavilla, mutta älä luuseri luulekaan että sinulle". Kesäpukeutuminen onkin naisten välistä kauneuskilpailua.

Tämä esitys venyy kovin pitkäksi ollakseen käsitysten perkausta varsinaista sanottavaani varten naiskauneudesta (ja pahoin pelkään ettei sitä juuri olekaan), mutta koetan jatkaa ajatuskaareni loppuun. Siis TKN kantaa uljasta menneisyyttä. Mutta entä tulevaisuus? Evolutiivisen menestyksen kriteerinä on jälkeläisten tuottaminen ja niiden menestyminen edelleen. Evolutiivisesti TKN on ollut menestys. Mutta me emme enää tuota jälkeläisiä entiseen tahtiin. Lapsettomuus voi olla täysin tahallinen ratkaisu. Voi olla, että me kuihdumme pois laestadiolaisten ja islamilaisten jatkaessa ihmiskuntaa, mutta tämä meidän kaupunkilainen maallistunut elämämme joka tapauksessa on minun tarkastelukehykseni. TKN on ollut hyvä parinvalinnan ja lasten turvaamisen kannalta, mutta putoavatko nämä edellytykset?

Arvelen, että TKN on jo yliarvostettu, että suurin osa miehistä ei tosiasiassa tarvitse eikä haluakaan naista, joka on vain TKN. Toki TKN on kaunis ja pyrkimys siihen kohottaa naiskauneuden yleistasoa, mutta samastus, että naiskauneus = TKN on typerä: se estää havaitsemasta valtavaa määrää ja variaatiota naiskauneutta, nimenomaan sitäkin että naisessa on kauneutta vaikkei olisikaan TKN. Ja jos se käsitykseni on oikea, että TKN on arvostettu, koska nimenomaan naiset pitävät sitä yllä ja ovat kasvattaneet miehet siihen, niin nyt kai naisten sopisi itse emansipoitua TKN-diktatuurista sekä avata miehille monipuolisempia lähestymisväyliä naiseen, myös naiskauneuteen.

Yksinäisyys II

2004-08-25T09:19:00.000-07:00

Sivustolla www.hermitary.com on hyvä neuvo edetä yksinäisyyden suuntaan normaalielämän puitteissa: "Elämisen ulkoinen yksinkertaistaminen on hyvä väylä mielenrauhaan, ja mielenrauha on yksinäisyyden edellytys." Kaikki, useimmatkaan eivät varmaan halua tuota linjaa edetä, mutta minä koen sen tutuksi. - Edellisen kirjoitukseni kommenteissa on vähän pohdittu terminologiaa. Siinä saattaisikin olla kehittelemistä. Ehkäpä yksinolo viittaa konkreettiseen asiantilaan erotukseksi seurassaolosta, kun taas yksinäisyys viittaa pysyvämpään elämäntapataipumukseen ja persoonallisuustyyppiinkin: englannissa on myös sana "loner". No, koetan joillakin termeillä sanottavani räpeltää.

Olen muodostanut omaa yksityiselämääni. Sanottakoon sitä pesäeroksi: oma huone, omat ruuat, omat tavarat, oma elämäntapa sekä kotona että töissä. Mitä vähemmän neuvottelutarvetta vaikkapa tv:n katsomisesta, sitä yksinkertaisempaa. Myös sikäli yksinkertaista että kun tekee järjestelyt vain itseään varten eikä toisia huomioonottaen, ne asettuvat tarkoituksenmukaisiksi. Tuohon omaan pikku elinpiiriinsä kiintyy. Pentti Linkola kiintyi vuosikymmeniä vanhaan muovikuppiinsa niin, että teki pitkän hakureissun kun se oli unohtunut. Ymmärrän.

Jos suinkin mahdollista, on yksinäistyttävä epäaggressiivisesti, perustellen yksityisyyden ja rauhan tarpeellaan ja vaikka omituisuudellaan, eikä syytettävä muita. Yksinäistyminenhän ei ole toisille vihamielistä, vain rauhaan pääsyä. Toiseksi vihanpito ja kiukuttelu on epäyksinäistä, vie mielenrauhaa.

Yksinäisyys on paljolti myös asennekysymys. Niinpä minä olen selibaatissa 99% ajastani. Ei se niin kamalaa ole: viimeinen prosentti auttaa kestämään. Toisaalta myös määrä muuttuu laaduksi. Jolla on vain vähän yksinoloa intensiivisen sosiaalisen keskellä, hänen yksinolonsa on paineita hoitavampaa, ehkä tavallaan tehoyksinoloa verrattuna sellaiseen, jolla yksinoloa on paljon ja sosiaalista vähän. Hänellä sosiaalisen merkityskin etääntyy ja pienenee, yksinolo kehittyy yksinäisyyden suuntaan. Tällaista yksinäisyyttä koetan käsitellä.

En puhu kärsivästä yksinäisyydestä, jossa en ole asiantuntija, vaan onnistuvasta yksinäisyydestä. Se edellyttää muiden asioiden olevan edes jotenkuten kunnossa, samoin yksinäisyyden elämäntaitoa. Nämä edellytykset kyllä toteutuvat usein. Muutamia onnistuvan yksinäisyyden piirteitä.

Ensinnäkin yksinäisyydessä vallitsee vapaus, suorastaan vastuuttomuus. En ole kenellekään vastuussa siitä, mitä yksinäni teen. Jos taustalla häämottää kysymys "mitä teit tai sait aikaan yksin ollessasi?", on yksinolo sosiaaliselle alisteista, ei vielä varsinaista yksinäisyyttä. Vapaus vaatii ehkä totuttelua, mutta itse koen sen hyvin mukavana, keveänä. Eikö totta, kun on yksinään, on rento; kun toinen, vaikka tuntematonkin tulee näköetäisyydelle, otamme hänet huomioon. Vapaus ulottuu myös taloudelliseen vapauteen, sosiaaliset kulutuspaineet vähenevät.

Toiseksi saa ulottuville paljon enemmän. Voi vaikkapa iloita sellaisen naisen kauneudesta, jonka tuttavuuteen ei olisi mitään mahdollisuuksia. Mutta jos pyrkisikään tutustumaan, turmelisi yksinäisyyden, joten kysymys "mahdollisuuksia vai ei" on asiaankuulumaton. Kateuden ja omistuksenhalun kaltaiset ilonpilaajat eivät estä ottamasta asioita ulottuville. Sai Havukka-ahon ajattelijakin valtavasti ulottuvilleen.

Kolmanneksi aika vapautuu, kääntyy aikaystäväksi. Ei ole ulkoamääräytynyttä pakkorytmiä. Totta kai voi asettaa itselleen urakoita ja olla kiireissään, mutta se on omaa, ei toisten määräämää kiirettä. Vuosia sitten kysyin kerran päiväkirjassani: "voisiko lukeminen olla kivaa?". Silloin piti lukea ja kommentoida toisten tekstejä, pysyä alan tutkimuksen tasalla ja lukea kirjoittaakseen. Niukkana yksinolon aikana oli varmaan parempi olla lukematta. Nyt kun yksinolotilani on parempi, hymyilyttää että todella saatoin noin kysyä. Yksinäisyydessä myös ajan aikaulottuvuus syvenee: mennyt, nykyinen ja tuleva läsnäoloistuvat vaivattomammin kuin sosiaalisessa, jota nykyisyys hallitsee.

Neljänneksi yksinäisyys ja mielenrauha on omiaan keskittymiseen. Asiaa edesauttaa yksinäisyyden vapaus: ei tarvitse keskittyä mihin ei halua. Ei tarvitse keskittyä tuottamiseen: voi vain katsella, nauttia, mietiskellä ja unelmoida häiriintymättä. Voi pysähtyä. Yksinäisyys voi olla hedelmällistä ja terapeuttista. Sopii tietysti kysyä, onko silloin enää yksin, kun keskittyy johonkin: eikö silloin ole keskittymiskohteensa kanssa kaksin? Voidaan puhua sosiaalisuudesta kohteisiin (sociality with objects) mieluummin kuin sosiaalisuudesta ihmisiin (sociality with subjects). Kohteet kuten työ- tai harrastuskohteet, kuvat ja mielikuvat, kirjat ja tietokohteet ovat "rauhallisempia" ja riskittömämpiä kuin ihmiset. Näiden parissahan yksinolo enimmäkseen sujuu, eikä se siis ehkä olekaan yksinäisyyttä muuta kuin ihmisistä.

Viidenneksi edellistä jatkaen: myös läheisyys, hieman yllättäen, voi yksinäisyydessä kehittyä. Toki käsittelemme vain mielikuvia, edustumia, muistoja. Mutta olisipa se aika krouvia rakkautta ja ystävyyttä, jos emme yksin ollessa muistaisi rakkaitamme, käsittelisi ja kehittelisi suhdetta. Voimme olla läheisessä suhteessa ajat sitten kuolleen kirjoittajan ajatuksiin tai maalarin tauluun. Itse en ole uskonnollinen, mutta monelle Jeesus on läheinen: suhdetta vaalitaan yksinäisyydessä ja rukouksissa.

Kuudenneksi yksinäisyys vahvistaa henkisyyttä. Jos on yksin ja yksinkertaisissa elämänjärjestelyissä, sisällön on melkein pakko olla henkistä, mielikuvilla on vahva asema. Pidän yksinäisyyden hengenelämästä; ihmisten seura tahtoo helposti olla arkista ja latteaa, "epäpuhdasta", tai sitten ongelmallista. Olisin itse silloin tällöin voinut tutustua kirjailijoihin, tutkijoihin ja kuvataiteilijoihin, mutta mieluummin nautin heidän luomuksistaan kuin heidän itsensä vaikeasta seurasta (onkohan tällä jotakin sukulaisuutta tommipommi-blogin ruumismijärmäilyihin?).

Kun Marleena-kommentaattori sanoi saavansa yksinäisyydestä voimaa, niin jos ylläsanottu pitää paikkansa, voiman saaminen onkin uskottavaa. Olen itse ollut varovainen mainostamaan yksinäisyyden voimaa; yksinäisyys usein yhdistetään erilaisiin erikoisiinkin elämänkatsomuksiin ja uskontoihin, ja voimakin viittaa niiden väitettyyn vaikutukseen. Mutta ilmeisesti myös meikäläinen sekulaari-ihminen voi sanoa, että yksinäisyyden ei tarvitse olla vain lepoa ja toipumista, vaan siinä voi ihan positiivisestikin kehittyä voimaa.

Yksinäisyys vaatii taitoa ja harjoittelua. Niinhän sosiaalinen elämäkin vaatii. Vain pari pikku huomautusta. Pitää ymmärtää mihin yksinäisyys on hyvä ja mihin ei. Jos tavoitteena on maine ja kunnia, rikkaus, korkea sosiaalinen tai ammattiasema, värikäs sosiaalinen ja julkinen elämä tai moninaiset seksuaaliset kokemukset, yksinäisyys ei ole perusratkaisu. Toisaalta ei yksinäisyyttä pidä syyttää liikaa. Niinpä monet hakeutuvat sosiaaliseen, koska yksin on tylsää. Yksinäisyys on yksi asia, tylsyys toinen; kyllä yksin voi olla vaihtelevaa ja ihmisten parissa tylsää. Ehkei vain osata olla yksin muuta kuin tylsästi.

Vaikka nyt olenkin hehkuttanut yksinäisyyden autuutta, en ole yksinäisyysmonomaani. Huolehdin sosiaalisesta elämästäni, pidän sen vain pienikokoisena. Saatankin seuraavaksi pohdiskella teemaa, jolla on ilmeinen sosiaalinenkin ulottuvuus, nimittäin naiskauneutta.

Yksinäisyys I

2004-08-18T08:31:00.000-07:00

Olen pienestä pitäen halunnut olla paljon yksin, tuntenut itseni yksinäiseksi. Nuorempana pidin yksinäisyyttäni jonakin erilaisuutena, Sivullisuutena. Yksinäisyyttä yleisesti pidettiin minun nuoruudessani ja pidetään vieläkin huonommuutena, epäonnistumisena. Minä kuitenkin olin silloin ja olen edelleen sosiaalisesti täysin toimintakykyinen: tunnen ihmisiä, olen täysipainoinen perheenjäsen, esitelmöin ja keskustelen niin ammatillisesti, luottamustehtävissä kuin muutenkin vallan sujuvasti, ja kun olen maininnut, että tanssin mielelläni, niin enhän minä siinäkään pärjäisi ilman sosiaalisia taitoja. Mutta kuitenkin olen yksinäinen, nuorempana ehkä itsellenikin outona lintuna, mutta nykyään tietoisesti, tahallani ja olennaisena osana identiteettiäni.

Toki kaikkikin ovat jonkin verran yksin. Aikuiset ovat yksin keskimäärin noin 30% valveillaoloajastaan ja haluaisivat tätä aikaa mieluummin enemmän kuin vähemmän (joskus jossakin silmiin sattunut tieto). Mutta minun elämänarkkitehtuurissani yksinäisyys on varmaan tällaisia keskiarvoja paljon isommassa asemassa, ja koetan sen sellaisena vähintään pitää.

Kysymys, jota lähden pohtimaan, on seuraava: kun yksinäistyn, niin suljenko itseni ulos elämästä lopulta katkeraan vanhuuteen, vaiko mieluummin puhdistan elämääni turhasta ja vahingollisesta? Vaikka en itse havaitse vikaa suuntautumisessani, olen kyllä nähnyt pahoja yksinäistymis- ja erakoitumisprosesseja: ovien sulkemista, kapeutumista, taantumista ja masennusta, ja lukenut niistä. Panin otsikoksi Yksinäisyys I koska arvaan asian kovin mutkikkaaksi.

Arvioin, että minun yksinäisyyteni perustana on minun heikkouteni, tai oikeammin minun voimieni rajoittuneisuus, vähän fyysistenkin voimien, mutta ennen muuta henkisten. En ole missään merkityksessä voimamies. En saa paljoa aikaan, väsyn vähästä ja kestän huonosti paineita. Yksinäisyys on minun kaltaiselleni ihmiselle tarpeen ainakin kolmessa suhteessa: ensinnäkin lepona ja toipumisrauhana, toiseksi keskittymisenä työhön joka omassa rauhassa, tahdissa ja tyyliin tehden on kevyempää, kolmanneksi valmistautumisena sosiaalisiin tilanteisiin. Niinpä minua tuntevat tuskin ajattelevat, että kestän huonosti paineita, mutta kun olen sosiaalisissa tilanteissa vain lyhyitä aikoja ja kun yksinäisvalmentautumisenikin ansiosta osaan aika hyvin kontrolloida niitä, ei paineita niin synnykään.

Huomaan, että olen jo tähänastisissa muutamissa postauksissani tuonut heikkouttani esiin. Minussa on kaikupohjaa lempeään, ei rajuun kauneuteen. En halua olla sosiaalisesti korkeassa asemassa, sehän vaatii voimia. Tunnen myötämieltä heikkoja vaihtoehtoihmisiä kohtaan. Olen passiivinen, Katselija, en tekijä. Töitä tehdessäni ja muutenkin otan alituiseen jaksamiseni huomioon, säästelen voimiani. Tämä on elämäntapa, johon olen tottunut ja jossa viihdyn. Enkä pidä tapaani arvottomanakaan. Katseleminen on katselukohteen vaalimista, arvostamista, "hyvänä pitämistä".

En ole tutkinut henkisen vähävoimaisuuden ongelmaa, mutta pidän itsestään selvänä, että eroja tässä suhteessa on: jos on voimamiehiä, on myös heikkomiehiä. Vähävoimaisuus ei juuri saa myötätuntoa. Heikko ja huono ovat kielessämme usein lähes synonyymeja. Heikkous näkyy moraalisenakin huonommuutena: ei edes yritä, ei ole sisua. Kuitenkin semmoisen, jolla on hyvä ruumiinrakenne, hapenottokyky jne, on paljon helpompi harjoitella ankarastikin kuin lähtökohdiltaan heikomman. Vastaavasti on henkisesti vähävoimaisen ja helposti väsyvän vaikeampi olla sisukaskaan.

Voima herättää kunnioitusta. Miehen fyysinen ja henkinen voima kiehtoo myös seksuaalisesti, eikä ihme: tarjoaahan se turvaa naiselle ja lapsille. Heikkous herättää usein halveksuntaa, parhaassa tapauksessa myötätuntoa ja hoivaamishalua, eikä kiehdo seksuaalisesti. Myös: jolla on raakaa henkistä voimaa, hän toimii, yrittää, oppii ja jalostuu, eikä sitten enää ole niin raakakaan. Heikko sortuu elon tiellä, niinkö?

Olin ja olen verraten heikko, olipa se toivottava asiantila tai ei. Yksinäisyys, etäisyydenotto ja suojautuminen on minun selviytymisstrategiani: lepään, työskentelen ja valmistaudun yksinäisyydessä. Oikeastaan tämä on yksi puoli minun strategiaani; toinen puoli on pitää sosiaalista ympäristöä vaarattomana. Olen pintapuolisen kohtelias ja miellyttävä. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. Vältän vain kaikenlaisia sitoutumisia ja ydinperheeni ulkopuolisia läheisiä ystävyys- ym. suhteita, koska ne helposti kuluttavat vähiä voimiani, enkä, ihmisistä kun on kysymys, pystyisi pitämään niitä kontrollissa.

Olen siis yksinäinen, koska olen heikko, en siksi, että minulla olisi ihmissuhdeongelmia. Jos saisin sellaista taikajuomaa, joka lisäisi minun henkistä energiaani ja paineensietoani, saattaisin liittyä ihmisiin ja yhteistyöhön. Mutta luultavasti en haluaisi maistaa juomaa. Pidän yksinäisyyttä hyvänä tilana. En kirjoita siitä nyt, mutta ehkäpä jaksossa Yksinäisyys II.

Toki olen lukenut yksinäisyyden olevan joillekin aivan kauheaa: tuskaista ihmiskohtaktin puutetta ilman toivoa tulevastakaan. Jopa itsemurha on lähellä: kun kukaan ei välitä siitä, elänkö vai olenko kuollut, ja kun on paha olla, miksi jatkaa? Masennus, välinpitämättömyys, voimattomuus, tyhjyys: en ole mikään. Olen epävarma ja melkein sekaisin: en tiedä mikä on vikana, mistä on kysymys, mitä edes yrittäisin. Suru ja pettymys, en saa oikeutta. Häpeä ja syyllisyys, olen epäonnistunut. Tunne-elämä kuivettuu, tylsää: en enää pysty avautumaan elämälle vaan käperryn surkeaan itseeni. - Tämmöistä voi teemasta "loneliness" lukea. En ole loneliness-spesialisti. Mutta näyttäisi, että kärsivässä yksinäisyydessä moni asia on vialla, ja ehkäpä kärsimys on juuri seurausta asioiden vialla olosta. En tiedä sanonko hölmösti, mutta kärsivä yksinäinen näyttäisi kärsivän ei yksinäisyydestä, vaan kontaktin puutteesta.

Epäilemättä tie on kapea ja portti kaita, mutta elämän paineissa ja pakoissa voi yksinäisyys kuitenkin kehittyä mieluummin voimavaraksi kuin katastrofiksi. Itsekin olen sitä vain hiljalleen oppinut. Käsittääkseni koulu teki pahaa väkivaltaa minun yksinäisyystarpeelleni ja ehkäisi minua oppimasta yksinäisyyttä. En niinkään ajattele kymmeniä koulutovereita kuin opettajan piinavaa ääntä, jolta ei päässyt itse ajattelemaan ja oppimaan. Mitään vaihtoehtoa en osannut kuvitella, eikä kukaan sellaista neuvonut. Kärsin henkistä väkivaltaa ymmärtämättä sitä, opin vain hyvin vähän. Vaikka koulun loppuminen oli minulle kaiketi elämäni suurin vapautumishetki, kestää kauan, että silloin kehittynyt vääristymä oikenee. No, monilla muilla on paremmat koulumuistot, minulla on tämä.

Tietysti kaikilla on jokin suhde yksinäisen ja sosiaalisen kesken, sosiaalisimmatkin ovat jonkin verran yksin, ainakin nukkuessaan. Varmaan painopiste tavallisesti on sosiaalisen, kollektiivisen puolella. Se on ymmärrettävää: ihminenhän ei yksin voisi olla olemassakaan, työ on yhteistyötä jne. Myös ajattelutapa on sosiaalisen puolella: yksinäisyys näkyy poikkeavana, ja erityisesti totalitaarisissa oloissa epäilyttävänä. Puhumme vetäytymisestä yksinäisyyteen. Kun minä siirryn yksinäisyyteen eli itseni seuraan, en sano sitä vetäytymiseksi, mutta toiset toki sanovat.

Kuitenkin yksinäisyyden ymmärrys ja arvostuskin on saattanut viime vuosina ja vuosikymmeninä lisääntyä, puhutaan retreteistä ja ihmiset ovat valmiita maksamaankin yksinäisyydestä. Tämä on kuitenkin yleensä vain poikkemista yksinäisyyteen, voimien lataamista. Itse pidän mieluummin yksinäisyyttä perustilana ja sosiaalisuutta poikkeamana. Yksinäisyydestä kärsivä ilmeisesti ei pysty sosiaaliseen tyydyttävästi poikkeamaankaan; toinen kärsimystyyppi on se, ettei pääse hetkeksikään yksinäisyyteen tai ettei osaa olla yksin.

Kysyin, olenko yksinäisyyttä ylläpitäessäni tuhoisalla tiellä. Ehkä en. Kysymykseni aiheutti sekä havaitut että luetut esimerkit kärsivästä yksinäisyydestä. Minun yksinäisyydelläni ja kärsivällä yksinäisyydellä ei ole paljon muuta yhteistä kuin nimi. Englanninkielessä ei nimikään ole sama: on loneliness, heikko yksinäisyys, sekä solitude, yksinäisyyden voimaan viittaava sana. En toki väitä, että olisi kahta yksinäisyyttä: se vain muista asioista ja yksinäisyystaidosta riippuen voi onnistua eri tavoin. Käsittelen yksinäisyyden luonnetta ja onnistumista jaksossa Yksinäisyys II.

Kauneuden kosketus

2004-08-12T10:01:00.000-07:00

herättää minussa iloa ja onnellisuutta, kiitollisuutta, kiintymystä ja rakkautta.
Kauneutta voi olla monessa asiassa. Musiikki on kaunista; kuvat, maisemat, arkkitehtuuri; maut ja tuoksut; rakastelu, kosketus, tanssi, urheilusuoritus; älyllinen ja henkinen kauneus kuten teorian, kielen, tarinan.

Pari vuotta sitten sattui televisiossa silmiin ja korviin paleontologi Stephen Jay Gouldin haastattelu (hän kuolikin pian sen jälkeen), jossa hän puhui tulevasta kirjastaan "Life is beautiful", Elämä on kaunista. Tuon nimistä kirjaa ei tainnut tulla, mutta idea on selvä: kauneus on elämän periaate, elämä tuottaa kauneutta, valikoi kauneuden perusteella, on kauneutta.

Näin suurena ja syvänä asiana kauneus on vaikeasti määriteltävä. Miellyttävyys, sopusointu, hahmottuvuus; toki muttei riitä. Kaunis viittaa johonkin, muistuttaa jotakin. Nuori nainen miehen mielessä viittaa seksiin ja jälkeläisiin, leikkivä lapsi viittaa iloon ja kasvuun, kesäinen maisema lämpöön ja hedelmällisyyteen. Musiikki rakentaa tuntemuksia ja mielikuvia, tuoksu tuo muistoja; tarinat tuottavat opetuksia ja vertailukohtia. Jos kauneus ei herättäisi jotakin esiin, se olisi tyhjää, kylmäksi jättävää, eikä se silloin olisi kauneutta.

Eri kauneudet puhuttelevat eri ihmisiä eri tavalla. On joskus vähän kiusallista, kun ihmiset soittavat toiselle lempimusiikkiaan, koska sen ei tarvitse osua samalla tavalla. Minusta kauneuden viittauksen pitää olla elämää luova, ei turmeleva. Ei-kauneutta on yhtäältä yhdentekevä, tylsä, toisaalta masentava ja luotaantyöntävä (esim. kidutuskuvat).

Varmaan voidaan puhua kauneusosaamisesta, ymmärrän sitä vain kovin hapuillen.

Ensinnäkin kauneusosaamisen ja -harrastuksen motiivi: miksi tavoitella kauneutta? Vertaan kauneutta nyt tietämiseen ja ymmärtämiseen. En voisi kuvitellakaan itseäni ilman pyrkimystä tietää ja ymmärtää; sellaisena paitsi elän itse voin olla toisillekin joksikin hyödyksi. Ehkäpä kauneus on yhtä olennaista kuin ymmärrys: elämän sisältöä ja merkityksiä, ja ehkäpä minä kuun tavoin voin heijastaa jotakin kauneuden auringonvalosta edelleen.

Mitä motiivini sitten ei ole tai ei pitäisi olla? En halua olla kauneusharrastuksen sankari. Sellaisia on: valtavan aktiivisia, eteviä. Luullakseni kauneusharrastukseni on yksityis- tai intiimiasia, ei sosiaalisten saavutusten ja vertailujen asia. En myöskään halua erikoistua ja syventyä, vaan pitää kosketukseni yleisenä, kevyenä. En halua heittäytyä tai antautua kauneudelle. Ehkä joillekin kauneus tai luova toiminta on pelastus kurjuudesta, mutta minulla ei ole kurjuutta. Jos nämä näkökohdat viittaavat siihen, että haen lähinnä vain miellyttävyyttä, viihdettä ja vaivattomia pikku kokemuksia, että taiteilijan ja sankarin mielestä en ole mikään, niin olkoon sitten niin.

Siis miksi kauneutta: elämänilo, yhteys, antavuus; ei niinkään saavutuksia.

Sitten mitä, minkälaista kauneutta? Vain luettelen tärkeimpiä mieleen tulevia kenttiä.

Musiikki. Kuuntelen etupäässä klassista radiosta, siis melko sattumanvaraisesti. Kun tanssin mielelläni, kuulen myös tanssimusiikkia ja iskelmiä; tanssiyhteydessä ihan mukavaa. Tanssissahan on musiikin, liikkeen, kontaktin ja erotiikankin kauneutta. Soittelen ilokseni, ja siitä huomaan, kuinka paljon minua parempia muut ovat.

Katselen tietysti tauluja ja kuvia; itse asiassa lähikaduillani on useitakin taideliikkeitä, ja vaimonkin kanssa kävellessä usein katastelemme niitä. Toki museoita ja näyttelyitä, verkossakin. Räpsin valokuvia, ja olen lasten seuraksi vähän opetellut piirtämään: huikean paljon minua paremminhan muut tekevät. Niin musiikissa kuin kuvataiteissa olen elämän mittaan saanut muutaman suuren, avartavan ja kasvattavan kokemuksen, mutta niitähän ei voi itselleen tilata.

Tarinoiden, kirjallisuuden ja elokuvien kauneusharrastus saattaa minulla olla heikommin kehittynyt. Poikana ja lukioaikana luin varsin paljon, ja toki vieläkin puuskittain. Ja kyllähän minä varsinkin hyviä elokuviakin olen nähnyt, mutta varsin vähän minä katselen elokuvia, teatteria ja esim. television sarjoja yms. Ne ovat minulle usein epämiellyttävän jännittäviä. En koskaan ole yrittänytkään kirjoittaa mitään tarinaa, enkä ole tainnut lapsillekaan kertoa omatekoisia satuja: en osaa. - Teoreettista kauneutta en nyt pohdi.

Kaupunkini antaa minulle päivittäin kauneuskokemuksia: Hämeenkatu, Tammerkoski, Näsi- ja Pyhäjärven rannat, Pyynikki ja Pispala, puistot, kirkot ympäristöineen, komeat tehdasrakennukset uusissa käytöissään, kaupungin ja yliopiston kirjastot, torit, kymmenet kahvilat ja terassit, hyvän näköiset ja miellyttävästi käyttäytyvät ihmiset. Myös Helsinki on minulle tuttu, nautin sen arkkitehtuurista, merellisyydestä ja ihmisistä. Vähän kulttuurimatkailua. Maaseutu ei ole minun juttuni.

Ja toki perhe ja koti: vaimon naiskauneus, elämäntyö ja -tarina, lähi-ihmissuhde; lasten ja lähipiirin kehitys, yritykset, tragediatkin. Koti, tutut esineet, kirjat, taulut, muistot. Itse - miehenäkin - pukeudun ja huolehdin ulkonäöstäni vähän alakanttiin, mutta viihdyn pukeutumistyylissäni ja kehossani.

Tuossa siis muutamia esimerkkejä siitä, millä alueilla kauneuskokemuksia avautuu.

Kolmas kysymys: miten menetellä? Huomaan heti aloittaessani, että olen jo vastannut kysymykseen, joka minua tätä tarkastelua aloittaessani oikeastaan hiukan ahdisti: teenkö tarpeeksi, hankinko riittävästi elämyksiä, eikö minun pitäisi, kun mahdollisuuksia on, olla aktiivisempi? Ei tarvitse. Kriteerinä on minun "kauneushyvinvointini" tai "kauneuskuntoni". Aivan samoin, jos liikun ilokseni ja terveydeksekseni, niin kun olen iloinen ja terve ja liikunta on sitä edesauttanut, niin kaikki hyvin, vaikka voisin toki ponnistella yhä uusien tavoitteiden ja haasteiden perään. Kun en pyri minkään sortin taiteilijaksi, kriitikoksi enkä kauneuskokemusten keräilijäksi, ei minulla taida olla syytä erityisemmin panostaakaan. Yrittää olla jonkin verran avoin, edes joskus.

Ja jos en panosta, en pystykään mihinkään vaativaan. Populaareja, helposti avautuvia kauneuskohteita. Fiksuihin keskusteluihin vain kuuntelijana ja kysyjänä. Näin siis, jos vain haluan kauneudesta iloa, kiitollisuutta ja kiintymystä. Jos joku haluaa kunnostautua alalla, niin hän menettelee tietysti toisin.

Yleensä haluan, jos mahdollista, lähestyä aihetta hitaasti ja empien; sitten kun olen päässyt sisään, keskittyä omaan tahtiini, yksin; ja jälkeenpäin antaa sen kehittyä mielessä, mököttää itsekseni. Näin näkyy suhtautuvan myös Sedis blog-kirjoittaja, elokuvatutkija. Minäkin tarvitsen aikaa ennen, aikana ja jälkeen.

Pitää olla resonanssi, kaikupohja kauneuden ja minun välillä: Kun Käymälä-blogisti kirjoittaa häneen vaikuttaneista taiteilijoista: "miehiä, jotka paskantavat ja kusevat niiden päälle joiden päälle paska ja kusi kuuluu", niin minussa ei ole kaikupohjaa tuollaiseen sanomaan. Minun kauneuteni on lempeää, ei rajua.

Torjun kauneuskokemuksia paljon tiukemmin kuin tietämisen ja ymmärtämisen aiheita. Luen kiinnostuneena tuollaisia Käymälä-blogistin kaltaisia käsittelyjä, vaikken altista itseäni hänen käsittelemälleen musiikille ja runoudelle. Tietää ja ymmärtää voi etäämmältä ja abstraktimmin, kauneuskokemus on lähikontaktia, "sinuttelua".

Lopuksi: tuntuu että olen vain kirjoittanut joukon itsestäänselvyyksiä, latteuksia. Mutta ymmärrän itseäni nyt paremmin kuin aloittaessani, ja ehkä osaan varmemmin suuntautua ja valita. Eikö sitten kannattaisi pitää saavutus hyvänään ja tuhota siihen johtaneet tikapuut, tämä blogi? Kuitenkin, jos jätän tämän julkaisematta, en ehkä tulevaisuudessa viitsikään ryhtyä vastaavanlaisiin ymmärrysyrityksiin. Joten menköön, mahtuuhan näitä.

Eriarvoisuus

2004-08-03T03:12:00.000-07:00

on syvälle syöpynyt yhteisöelämään. Kun puhumme ylemmän ja alemman tason ihmisistä, puhumme samalla paremmassa tai huonommassa asemassa olevista ihmisistä. Sanomme aivan itsestäänselvästi, että isompi palkka on parempi palkka, vaikka iso ja hyvä eivät toki ole synonyymejä; samoin että korkeampi sosiaalinen asema on parempi kuin alempi asema, vaikkei korkeakaan ole hyvän synonyymi.

Itse en ole tämän ajattelun yleispätevyydestä vakuuttunut. Kun olen ollut korkeammassa sosiaalisessa asemassa, olen kokenut sen aika epämukavaksi: vapaus vähenee, joutuu monenlaisiin sitoumuksiin ja paineisiin, sellaisten ihmisten seuraan joista ei pidä. Eliitissä on alttiina kovalle kilpailulle, juonittelulle, kateudelle, pudotuspelille. Myöskään raha ei ole sitä parempi, mitä enemmän. Kun muutama vuosi sitten katselin tutkimuksia rahan ja koetun hyvinvoinnin tai onnellisuuden suhteista, näytti siltä, että jonnekin tuhannen euron alueelle per henkilö kuussa raha yleensä lisäsi onnellisuutta, mutta sen jälkeen ei niinkään. Tässä on tietysti monta monessa, mutta korostaisin kohtuutta, "aurea mediocritas", kultainen keskitie, jopa ehkä kultainen keskinkertaisuus.

Näkyvänä hyveenä kuitenkin on mieluummin kohtuuttomuus, ahneus. Sitä, että menee hyvin, osoitetaan ulkoisilla näytöillä: autolla, talolla, ylemmän tason partnerilla. Kenties henkilö näiden näyttöjen hankkimiseksi on kovinkin velkaantunut ja stressaantunut. Amerikkalainen unelma, näyttävä elintaso, rahoitetaan suureksi osaksi velalla.

Amerikkalaisuudesta on Alexis de Tocqueville kirjoittanut hyvin tarkkanäköisesti. Hän oli Amerikassa 1831-1832 ja kirjoitti suurteoksensa Democracy in America muutama vuosi myöhemmin. Ehkä ranskalaisella aatelismiehellä oli vielä ulkopuolisen näkökulma, meihin itseemmehän on Amerikka hiipinyt nahan alle. Kirjoittaja kuvaa (I osa, 17. luku) ryntäystä onnen ja vaurastumismahdollisuuksien perään, go west: Euroopasta tullaan itärannikon valtioihin, niistä jatketaan länteen, ja lännestä vielä lännemmäksi. Ja tässä ahneessa rynnistyksessä, jossa mahdollisuuksia todella on ja jossa saadaan valtavasti aikaan, hyveet kääntyvät vallan erilaisiksi kuin "vanhassa Euroopassa".

"Euroopassa olemme tottuneet katsomaan levottoman asennoitumisen, rikkauksien rajattoman haluamisen ja ylenmääräisen riippumattomuustarpeen hyvin vaarallisiksi yhteiskunnalle. Kuitenkin juuri nämä ainekset varmistavat Amerikan tasavaltojen pitkän ja rauhallisen tulevaisuuden. Ilman näitä rauhattomia intohimoja väestö kokoontuisi vain tiettyihin paikkoihin ja kärsisi piankin puutetta kuten vanhassa maailmassa." Edelleen: "Ranskassa yksinkertainen maku, hyvät tavat, kotoiset kiintymykset ja rakkaus synnyinseutuun ovat valtion rauhan ja onnen suuria takeita. Mutta Amerikassa ei mikään vaikuttaisi olevan vahingollisempaa yhteiskunnalle kuin tuollaiset hyveet."

Kaiketi enemmistöllä ihmisistä, ehkä amerikkalaisistakin, on yksinkertainen maku, hyvät tavat, kotoiset kiintymykset ja he ovat suhteellisen vapaita ahneudesta, ja elävät vähintään tyydyttävää elämää tällaisina. Luin joskus lehdestä, etteivät lottovoittajat yleensä suuremmin muuta elämäänsä. Mutta tämä "kultaisen keskinkertaisuuden" elämäntapa on näkymätön; julkisuudessa, näyttämöllä eriarvo ja ahneus korostuvat. Varmaan niiden ansiosta on saatu enemmän aikaan kuin sopeutuvammalla asennoitumisella. Ehkä näin ollen on hyvä, että niiden puolesta hehkutetaan, että rikkaudet, korkea asema jne. maalaillaan mitä suurimmaksi onneksi, joiden saavuttamiseksi ihmiset voivat ponnistella vallan mielettömästi useimpien silti pettyessä. Toki on lahjakkaita ja energisiä ihmisiä, jotka olisivat onnettomia jäädessään keskinkertaisuuteen, mutta huipuille kiihotetaan paljon useampiakin. Ja kuten oman kokemukseni perusteella edellä viittasin, on ihmisiä, jotka viihtyvät huonosti "omaa ominaislaatuaan" vastaamattomassa, esim. korkeammassa asemassa.

Eriarvoisuudessa ei ole vain porkkana vaan myös keppi. Uhataan, että jos et tee mitä pitää, niin huonosti tulee käymään. Epäilemättä aikaisemmin ja vieläkin monissa maissa pitää pärjätä hyvin edes elämänvälttämättömyyksien turvaamiseksi. Mutta nyky-Suomessa voi matalassakin sosiaalisessa asemassa ja melko pienilläkin rahoilla tehdä elämänsä mukavaksi. Näyttäisi riittävän suhteellinen huonommuus, se että on alempana tai rahattomampi kuin toiset. Luulisi suhteellisille luusereille riittävän verrata itseään kaltaisiinsa, joita niitäkin riittää ja jotka (esim. työttömät) eivät mitenkään välttämättä ole mitään surkimuksia (esimerkkejä useistakin blogeista). Mutta kun julkinen näyttämöllepano tapahtuu yt-menestyjien ehdoilla, jopa suuri enemmistö ihmisistä näkyy puutteellisina, epätyydyttävinä. At- ja kt-ihmiset pannaan pelaamaan yt-ihmisten pelejä ja säännöillä. Tämä on osa eriarvoisuutta: ihmiset joutuvat muodostamaan elämänkäsitystään ja itsearviotaan ei omista, vaan vieraista (yt) lähtökohdista käsin. Ja kun he näistä lähtökohdista syrjivät ja torjuvat kaltaisiaan, heidän elämänlaatunsa on huonompi kuin ilman tätä vääristymää.

Maalaisen

2004-07-29T02:25:00.001-07:00

blogimerkinnöistä kehittyy kuva eräästä ekoyhteisöstä: muutamia kymmeniä yhteiskunnan avustuksilla elelijöitä, työhaluttomuutta excusena elämänongelmat ja fyysinen heikkous, ajoittain kuohahtavia epärealistisia suunnitelmia ja huuhaa-henkisyyttä, masennus vaanimassa. Muutama tukipylväs ahkeroi työt.

Onko tämä vaihtoehtoista elämäntapaa? Maalainen itse on tyytymätön. Mutta häntä itseään en voikaan pitää vaihtoehtoihmisenä: ahkera ja kelpo suomalainen mies, joka kymmenien palkkatyövuosien jälkeen olosuhteiden ja iän vuoksi sivuun jouduttuaan koettaa kehitellä ulottuvillaan olevista aineksista yritystoimintaa. Ilmeisesti yhteisön enemmistö kuitenkin on siinä mielessä vaihtoehtoporukkaa, että yritystoimintaan heistä ei ole.

Minua on mietityttänyt se, onko vaihtoehtoista elämäntapaa ylipäänsä saavutettavissa. Aikanaan kolahti, kun Milan Kundera kirjassaan Romaanin taide (WSOY 1986, s.34) piti romaaninsa Olemisen sietämätön keveys tehtävänä tutkiskella, millaista ihmiselämä on siinä loukussa joksi maailma on tullut. "Että elämä on loukku, sehän on aina tiedetty: ihminen syntyy ilman että olisi sitä pyytänyt, teljetään ruumiiseen jota hän ei ole valinnut ja tuomitaan kuolemaan. Sen vastakohdaksi maailman suuruus on suonut pysyvän pakomahdollisuuden. Sotilas saattoi karata armeijasta ja aloittaa naapurimaassa uuden elämän." Mutta maailma on sulkeutunut, Kundera näkee että romaanikin on sulkeutunut seikkailuista ja sielun äärettömyyksistä Kafkan raudanlujaan määräytyvyyteen.

On ollut vaihtoehtoja, pakomahdollisuuksia: Amerikka, Ruotsi, Helsinki. On ollut kommunismin haave. Mutta entä nyt? Ympäristöliike ja vihreys tuskin on vaihtoehto: se muistuttaa 1800-luvun hygienialiikettä, sinänsä tärkeää. Entä sisäiset, henkiset vaihtoehdot: uskonnot, monomaaniset sitoutumiset johonkin aatteeseen, huumeet? Ehkäpä. Toki tällaisia on ollut ennenkin, mutta nykyään on se ero, että niihin omistautuminen on ainakin joten kuten taloudellisesti mahdollista, aikaisemmin piti kuitenkin itsensä jollakin tavoin elättää - elämäntaiteilijana; rikkaan suvun niskoilla ym. - tai sitten kuolla.

Olen ymmärtänyt Maalaisen turhaksi joukoksi kutsumien ihmisten suuntautumisen siten, että yhteiskunnan tuet toki otetaan ja eletään kitkutellaan, mutta ei haluta tehdä mitään, mikä työtä muistuttaa. Se on ymmärrettävää. Jos on syrjäytynyt niin kauaksi, ettei kuitenkaan ole käytännön mahdollisuuksia säälliseen palkkatyöelämäntapaan, on sopusointuisempaa hahmottaa työstä irtautunut elämäntapa kuin säälittävästi yrittää jotakin työn korviketta. Jos työttömyyskorvauksen sijasta toimeentulona on eläke, työstä irtautunut elämäntapa onkin täysin hyväksytty ja kunniallinen, tavoiteltukin. Pidämme kunniattomana ottaa vastaan työttömyyskorvausta ja vieroksua työtä, mutta ehkäpä se on realistinen elämäntapa, ja eläkeläisyys on ok.

Kun Maalainen itse samoin kuin esim. Taantumuksen Torvi kiinnittävät huomiota vaihtoehtoväen sairastavuuteen ja heikkouteen, niin ehkäpä se kertoo halusta jotenkin kunniallisesti perustella asema: jos on niin heikko ettei pysty, ei voida vaatiakaan.

Olen itse tuntenut romanttista viehätystä vaihtoehtoelämäntapoihin, joskaan en muutamien keskustelutilaisuuksien seuraamisen lisäksi ole tehnyt mitään siihen suuntaan. Ne ovat edustaneet vapauden haavetta. Mutta onko asian ydin noin yksinkertainen: eläke tai eläkettä vastaava tuki ja siihen sopeutettu elämäntapa, siinä vaihtoehto.

Mitä sitten tulee vaihtoehtoelämän aatteelliseen puoleen, niin ehkei sekään ole niin vapaata kuin olin haaveillut. Asema yhteiskunnan tukia vastaanottavana työnvieroksujana on kelju ja sen haluaa unohtaa. Jos omistautuu uskonnolle, taiteelle, aatteelle tai huuhaa-henkisyydelle, riisuu arvosta "tämänpuolisen". Totta kai itsekin pidän henkisiä asioita elämän sisältönä enkä käytännön arkea, mutta ehkä on ero, jos arki on niin ankea, epävarma ja kenties häpeän ja syyllisyyden tunteita herättävä, että se täytyy painaa pois mielestä henkisen tai aineellisen huumeen avulla. Tällainen pohja tekee ymmärrettäväksi, että henkiset aktiviteetit jäävät kuohahduksiksi, puuhasteluksi, eivät kehity vakavaksi työksi.

No, toki nämä päättelyt perustuvat mieluummin Maalaisen blogin valikoivaan lukemiseen kuin mihinkään varsinaiseen perehtymiseen.

Kysymisen tyhmyyksistä

2004-07-28T15:58:00.000-07:00

Tämän blogin liipaisee liikkeelle pieni sattuma. Olin perustanut itselleni nimimerkin Katselija ja lähettänyt muutaman kommentin. Blogin Lovelacen testi kirjoittaja pohti 19.07 tyhmää kysymystä: "tyhmä kysymys osoittaa, ettei kysyjä ole sosiaalisesti tai älyllisesti edes lähelläkään sitä tasoa, jonka yhteydessä kysymys esitetään". Älykäs kysymys puolestaan "on sellainen, joka osoittaa kysyjän ymmärtävän aiemmin opetetun ja osaavan tehdä siitä itsenäisesti johtopäätöksiä, mutta jota tarvitaan enempien johtopäätösten tekemiseksi sen takia, etteivät nämä johtopäätökset seuraa aiemmin opetetusta". Laitoin pikku kommentin, ja kun tänään vilkaisin, mitä aiheesta oli kirjoitettu, huomasin että blogin ylläpitäjä oli poistanut kommenttini. Ehkäpä en ollut lähelläkään keskustelussa edellytettävää tasoa.

Mikä voisi olla hyvä kysymys? Ymmärtääkseni sellainen, joka ainakin mahdollisesti tuottaa vastauksen, josta kysyjälle on hyötyä. Tämä näkökulma eroaa muutamassa suhteessa Lovelacen testin kirjoittajan näkökulmasta.

(1) Näkökulma on kysyjän, ei vastaajan. Totta kai esim. yliopistossa opettaja tavallisesti määrittelee, mikä on tyhmä, mikä älykäs kysymys; tämä on aivan normaalia vallankäyttöäkin. Ja näin kai voi ajatellakin, jos vastaus asiantuntijalle on rutiiniluontoinen. Mutta useinkin vastauksia täytyy luoda tai hapuilla esiin, kysymys on luonteeltaan avoin, ei vastausvaihtoehtoja määrittelevä. Kysymys on tavallaan provokaatio, haaste. Huono kysymys voi olla paitsi sillä lailla tyhmä ettei kysyjä nähtävästi käsitä asiaa myös ei-hedelmällinen, tylsä, latistava. Esimerkkiä ei tarvitse etsiä tätä käsittelyä kauempaa. Onko kysymys "mikä voisi olla hyvä kysymys" hyvä vai huono, tyhmä vai älykäs kysymys? Vastaus riippuu vallan siitä, mitä asian tiimoilta saa sanotuksi.

(2) Hyötykin on kysyjän. Hän voi tehdä karkean, asiantuntemattoman kysymyksen, ja saada kuitenkin tarvitsemansa vastauksen. Voihan hän toki kysyä vastaaja-auktoriteetin mieliksi älykkään tuntuisen kysymyksen ja saada sen hyödyn minkä hyvästä suhteesta saa; ehkä koulu tällaista vähän suosiikin. Mutta hyvän "tyhmän" kysymyksen idea on ymmärtääkseni juuri se, että se ei pyri mielistelemään vastaajaa vaan hakee kysyjän hyötyä, ymmärryksellistä tai käytännöllistä tai miten tahansa määriteltyä, mutta kysyjän määrittelemää.

(3) Älykkyydellä ymmärrän (ns. henkisiä) kykyjä käyttää ympäristöä hyväksi. Testit ovat vain paremman puutteessa käytettäviä korvikemittareita älykkyyden arvioimiseksi. Näin ajatellen tyhmä kysymys on hyödyttömäksi jäävä kysymys. Siis jos joku kysyy sinänsä fiksusti mutta sellaiselta ihmiseltä, joka ei osaa vastata, kysymys on tyhmä. Jos joku on ymmärtänyt opetettua ja kysyy osuvasti, niin se epäilemättä on hyvää/älykästä kysymistä, mutta voiko sellainen, ei ole ymmärtänyt opetettua, kysyä millään tavalla? Lovelacen testin kirjoittajan mukaan nähdäkseni ei. Minusta silloinkin voi avata hyvillä kysymyksillä. Toki jos enemmistö on ymmärtänyt ja tämä yksi ei, muiden aika haaskaantuu, mutta se on sosiaalisen tilanteen ongelma, ei niinkään kysymysten mahdollisen osuvuuden ja tilanteen mukaisuuden, älykkyyden.

Kai minä yleensä pidän keskustelusta ja ajatustenvaihdosta. Ja kysymiset ovat keskustelun avauksia. Keskustelukulttuurin kannalta varmaan vissi "pehmeä", kehittelevä kysymysten käsittely olisi hyvä. Toki olen minäkin joskus pannut kädet kasvojen eteen, kun olen hävennyt kysyjän puolesta. Mutta kysyjän määritteleminen tyhmäksi on sittenkin vain minun ratkaisuni, omalta kannaltaan hän voi edetä hyvinkin.

No niin, olen saanut aloitettua, vähän raskaanteoreettisesti mutta kuitenkin.