Wednesday, October 27, 2004

USA Irakissa II

Käsittelen USA:n Irakin sotaa lähinnä vain yhden lähteen nojalla: George Friedmanin kirjan America's Secret War. Friedman on Stratfor-nimisen tiedustelutoimiston perustaja ja johtaja: "varjo-CIA:n", joka tuottaa päivittäisiä raportteja ja analyyseja maailman eri kulmilta lähinnä yhdysvaltalaisesta perspektiivistä. Stratfor on julkaissut satoja Irakin sotaa käsittäviä analyyseja. Vaikka en erityisemmin pidä lukemastani, käsitän että se on perehtyneen kirjoittajan tekstiä.

Afganistanista se alkoi. Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin joulukuussa 1979. Amerikkalaisten kannalta se näytti vaaralliselta. Amerikkahan saartoi Neuvostoliittoa joka puolelta ja eristi sitä meriliikenneyhteyksistä. Vähän aikaisemmin oli Iranin shaahi kukistunut, Khomeinin islamilainen vallankumous voittanut, ja Afganistanin taistelujen alkaessa oli ns. panttivankikriisikin meneillään. Amerikkalaisista näytti, että Neuvostoliitto uhkasi murtaa saarron ja päästä Afganistanin-Iranin kautta Persianlahdelle, Intian valtamerelle ja valtavien öljyvarojen tuntumaan (vaikka Neuvostoliitolla ilmeisestikään ei ollut näin pitkälle meneviä tavoitteita).

Yhtä lailla peloissaan oli Saudi-Arabia. USA ja Saudi-Arabia onnistuivat löytämään toisensa: rahoittivat, värväsivät ja kouluttivat islamilaisia taistelijoita vastustamaan Neuvostoliittoa. Heistä kehittyi korkeatasoisia, karaistuneita ammattisotureita. Voitto ateistisesta Neuvostoliitosta kohensi heidän itsetuntoaan - islamia oli nöyryytetty vuosisatoja. Heillä oli väärennetyt paperit, eivätkä he sodan päättyessä saaneetkaan omiaan takaisin, sillä kotimaissaan heitä pelättiin, joten he jäivät tyhjän päälle. Tästä islamilaisten sotilaiden yhteisöstä tiivistyi al-Qaida: ankaran suljettu (ytimeen kuuluu ehkä vain satoja miehiä), koko maailmassa toimiva salainen järjestö.

Seuraava rinnastus on minun omani, ei Friedmanin. Ensimmäinen maailmansota jätti juurettomia, paikkaansa etsiviä, poliittisiin ääriliikkeisiin hakeutuvia entisiä sotilaita. Yksi heistä oli Adolf Hitler. Minusta kansallissosialistinen aate on hyvin lähellä uskontoa (juutalainen paholaisena). Kansallissosialistit valloittivat Saksan ja etenivät pelottavan pitkälle suurvallan luomisessa. Al-Qaida pyrkii Friedmanin mukaan islamilaiseen suurvaltaan. Jos me oudoksumme al-Qaidan kiihkoislamilaisuutta, niin se on tavallaan kiihkokansallisen identiteetin rinnakkaismuoto.

Syyskuun 11. päivän hyökkäys ei ollut suunnattu vain Amerikkaa vastaan. Sen tarkoitus oli osoittaa islamilaiselle maailmalle, että Amerikka on heikko. Toisin sanoen, jos islamilaisen maailman hallitukset kulkevat Amerikan taloutusnuorassa (erityisesti Saudi-Arabia), ei niiden kaatamista tarvitse pelätä, sillä Amerikka ei kuitenkaan pysty auttamaan. Ja kuten edellisessä postauksessani yritin pohtia, Amerikka lähes vääjäämättä provosoitui osoittamaan, että se ei ole heikko.

Oli myös se kauhea pelko, että al-Qaida on jostakin saanut ydinaseen. Hiroshiman pommiin verrattava pommi on kooltaan 60*40*20 cm ja painaa 15 kiloa. Se mahtuisi matkalaukkuun autosta puhumattakaan. Itsemurhaiskujahan on maailmalla lähes päivittäin; ne riippuvat juuri tehokkaista räjähdysaineista. Ydinpommi Manhattanilla surmaisi ehkä puoli miljoona ihmistä. Ydinpommeja on, itsemurhaterroristeja on: se on kurja tosiasia. - Tämä hiipivä kauhukin pani Yhdysvaltoja hyökkäämään, ettei voimattomuuden tunne ja tappiomieliala leviäisi.

Jätän nyt Afganistanin, Tora Boran ja vastaavat väliin, ja siirryn suoraan Irakin sodan asetelmaan. Vaikka al-Qaidaa ei ollut saatu tuhottua, USA tässä vaiheessa olisi voinut lopettaa aggression ja siirtyä poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen ja saartoon. Irak olikin politiikan jatkamista tietoisesti juuri sodan keinoin.

Friedman esittää, että Irakin sodan tavoitteena ei niinkään ollut Irak, vaan kaikkikin islamilaiset hallitukset, mutta erityisesti Saudi-Arabia. Irak sijaitsee Lähi-Idän keskellä. Sen rajanaapureita ovat Kuwait, Saudi-Arabia, Jordania, Syyria, Turkki ja Iran. Kun USA:lla on joukkoja Irakissa ja Afganistanissa, se pystyy vaikuttamaan asioihin Himalajalta Välimereen ulottuvalla alueella. Saudi-Arabian saaminen otteeseen on sikäli tärkeää, että se on al-Qaidan suuri rahoittaja.

Friedmanin mukaan tämä poliittis-sotilaallinen mahtiasema oli tärkein syy Irakin valloittamiseen. Öljy on tietysti hyvä lisänäkökohta. Demokratia, joukkotuhoaseet ja Saddamin hirviömäisyys olivat hyviä näennäissyitä esittää yleisölle. Siitä Friedman muuten vähän moitiskelee Bushin hallintoa, että se ei esitä selvästi todellista syytä, vaan pitäytyy näennäissyissä; kun ne pettävät, sodan kannatus laskee.

Edelleen Friedmanin mukaan Ranska, Saksa ja muutamat muut Euroopan maat sekä Venäjä pinnistivät Irakin sotaa vastaan juuri siksi, että ne hyvin ymmärsivät Amerikan pyrkimyksen yleiseen mahtiasemaan Lähi-Idässä ja halusivat sen estää. Ratkaisun kytkeminen YK:n ja asetarkastajien toimintaan oli vain se muoto, jonka vastustus siinä tilanteessa sai. Hiukan surullista luettavaa eurooppalaiselle idealistille.

Irakin sodan kulusta ja nykyvaiheesta en paljoa puhu. Kun sota on alkanut, se kehittyy toimintojen ja vastatoimintojen sekasotkuksi: molemmat osapuolet ovat ottaneet sutta korvista kiinni eivätkä voi irrottaa. Kaiketi USA pysyy Irakissa ja Afganistanissa pitkään, tulipa presidentiksi Bush tai Kerry (joskin kyllä minä vaaleja odottelen ja niistä jotakin toivonkin). Maiden sisäinen tila on USA:lle sinänsä aika toisarvoista. Friedman jopa pitää mahdollisena, että Irakissa ei Yhdysvaltojen kannalta ole ratkaisua: että Saddam Husseinin diktatuuri oli sitä mitä Irakissa pitikin olla. Vaikuttaa lohduttomalta, mutta en tunne asioita voidakseni arvioida. Joka tapauksessa USA on pitkässä kampanjassa kuivettaakseen radikaali-islamilaisuuden taloudelliset ja väestölliset tukialueet.

Mitäpä mieltä kokonaisuudessaan olisin? Ensin haikeaa 1990-luvun muistelua. Friedman toteaa suurten sotaponnistusten jälkeen muodostetun lujaa rauhaa ja sen instituutioita. Napoleonin jälkeen Wienin kongressi, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliitto, toisen maailmansodan jälkeen YK ja sen monet erityisjärjestöt. Kylmän sodan jälkeen globalisaatio ja uusi maailmanjärjestys, joka perustuu kauppaan ja ylikansalliseen yhteistyöhön; "maailmanhallinnon" välineinä Maailmanpankki, WTO ja vastaavat järkevien ihmisten yhteistoimintajärjestöt. Rauha vain ei ole kestänyt.

On poliittisia liikkeitä. Ihmiset kokevat asioiden olevan väärin, löytävät toisensa, muodostavat visioita ja tavoitteita. Niihin pyritään joskus väkivalloin. Esimerkiksi öljy antaa helppoa rahaa, jota kanavoituu tällaisiin liikkeisiin; miten estää öljyn turmeleva vaikutus? USA on valta-asemassa ja pitää haluaamaansa järjestystä myös yllä vaikkapa väkivalloin. Rauhan ja maailmanhallinnon yhteisöt eivät ainakaan vielä pysty pitämään väkivaltaa vain rauhanhärintänä, jonka pohja olisi aina neuvotteluilla poistettavissa ja se itse pidettävissä kurissa. Väkivaltaan turvautuvat ovat liian isoja.

Yritin pohtia Irakin sotaa moraalisena ongelmana. En pääse pitemmälle kuin omaan eurooppalaiseen näkökulmaani: neuvottelujen painotukseen. Yhdysvaltalaiset näkevät hirveän vastustajan, jonka kanssa ei voi neuvotella, samoin varmaan radikaali-islamistit. En löydä yhdistävää näkökulmaa sodan ja rauhan välille.

Sota ja rauha-romaaninsa Tolstoi päättää esseeseen yhteiskunnallisesta määräytyvyydestä. Tapahtuu mahtavia kollektiivisia liikkeitä. Poliitikot vain luulevat johtavansa niitä. He antavat lukemattomia käskyjä. Yhdet sopivat kollektiiviseen liikkeeseen: ne toteutuvat ja poikivat uusia sopivia käskyjä. Toiset eivät sovi: ne eivät toteudu ja niiden avaama linja tukahtuu. Poliitikon luullaan johtavan, koska näkyy tapahtumien liikkeeseen suhteessa oleva käskyjen sarja, mutta johtaminen on näennäistä: jos olisi tapahtunut toisin, poliitikko olisi "johtanut" sitäkin.

Vaikka tiedän edelleen olevani rauhan ja "eurooppalaisen" neuvottelun ja painostuksen kannalla ja olen tässä tutkiskellessani kannastani varmistunutkin, en osaa moraalisesti tuomita. Tuntuu, että nyt ymmärrän paremmin historioitsijoita, jotka välttävät moralisoimasta tutkimuskohteitaan. Näen määräytyvyyttä, lainmukaista tapahtumista, ihmisten ja yhteiskuntien ajautumista kierteeseen. Yritin ymmärtää jotakin, enempään en ilmeisesti pysty enkä voi itseltäni vaatia.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home