Wednesday, October 20, 2004

USA Irakissa I

Yhteiskunnallisena kysymyksenä, jota en ymmärrä, olin ajatellut pohtia yhteiskunnallisia moraalikysymyksiä yleisemminkin. Paljonhan maailmalla on asioita, jotka ovat mielestämme väärin. Mutta aihe tuntuu liian vaativalta. Tyydyn käsittelemään vain yhtä tapausta, Yhdysvaltoja Irakissa. Irakin sota on useimmista suomalaisista väärin. Kyllä minäkin marssin mielenosoituksissa Irakin sotaa vastaan, mutta aika ymmälläni ja pää riipuksissa.

Tämä ensimmäinen osa käsittelee lähinnä piirteitä Yhdysvaltojen ominaisluonteesta. En ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa eikä minua ole sinne helppo saada. Olen toki tuntenut kymmeniä amerikkalaisia, on heitä vieraillut meillä kotonakin, oikein mukavia kelpo ihmisiä ja inhoavat presidentti Bushia paljon intensiivisemmin kuin minä kykenisinkään. Kuitenkin vuosien kuluessa on vierauden tunne lisääntynyt. Sanon kuten Matti Klinge, että Suomi on minun pieni kotimaani, Eurooppa suuri kotimaani, olkoonkin että minun eurooppalainen identeettini on aika epäselvä. Amerikkalainen en ole.

Syyskuun 11. päivän terrori-isku oli minun (eurooppalaisesta) näkökulmastani hirveä ja inhottava rikos, vääristyneen maailmankatsomuksen omaavan järjestön kostoteko, provokaatio tms. Minä olisin pitänyt tärkeänä tutkia asiaa kuten organisoitua rikosta: selvittää tekijät ja heidän taustansa, ehkä ennen muuta selvittää, mistä siinä oli ja ei ollut kysymys: jotenkin rajoittaa ja käsittää asian joksikin, kehitellä osuvia ja mitoitettuja vastatoimia ja ennaltaehkäisyä. Samoin tietysti tarkoin selvittää, miten tuo teko pääsi onnistumaan ja mistä yhteiskunnallisista taustoista noin hirveä viha kumpusi.

Amerikkalainen reaktio ei ole tämä. Amerikka ylireagoi. Yhdysvallat on nyt jo vuosia katsonut olevansa sodassa. Sillä on kavala ja joka paikkaan lonkeroituva vastustaja, al-Qaida, jonka luonnehdinta rupeaa yhä ilmeisemmin olemaan tiedustelun ja suunnittelun omaa luomusta. Irakin sotaan lähdettäessä esitettiin hataria perusteluja; Irak aivan väkisin kytkettiin al-Qaidaan. Nyt ehkä ollaan vuosikymmeniä kestävän jopa neljänneksi maailmansodaksi sanotun vaiheen alkutaipaleella, vaiheen joka muokkaa niin Yhdysvaltoja kuin koko maailmaa, vaiheen jonka varsin hämärä luonnehdinta on sota terrorismia vastaan.

Kolmas maailmansota oli kylmä sota. Myös sitä leimasi ylimitoitus: valtavaksi paisunut kilpavarustelu riippui koko ajan amerikkalaisten aloitteesta; vastustaja oli paljolti tiedustelupalvelun ja kylmän sodan oma sisäinen tuote, josta kehiteltiin kaikenlaisia hypoteeseja ja kuvia, jonka nähtiin vaarallisena soluttautuvan joka paikkaan. Elokuvat ja vastaavat olivat tämän viholliskuvan kyllästämiä. Emme yksinkertaisesti tiedä, miltä Neuvostoliitto olisi näyttänyt, jos olisimme voineet tarkastella sitä amerikkalaisten viholliskuvasta vapaana. Luulen että varsin toisennäköiseltä. Vastaavanlainen voimien ja mielten mobilisointi tapahtuu nyt "terrorismia" vastaan. Ei rauhallinen analyysi, ei syiden ja ongelmien pohtiminen, vaan "hyvät vastaan pahat".

Ja tämä ylireagointi ja ylimitoitus on Yhdysvaltojen voima.

Tässä suhteessa en ole amerikkalainen. Ymmärrän, että ylireagointi tuottaa valtavasti aktiviteettia, toimintaa, keksintöjä, edistystä. Amerikkalaisten taipumus ylireagointiin on varmaan maailmantalouden eräs veturi. Mutta silti se on ylireagointi, ylimitoitus. Se ei ole totta.

Robert Kagan on pohtinut eurooppalaisuuden ja amerikkalaisuuden eroa sekä kirjassaan Of Paradise and Power että artikkelissaan Policy Review-lehdessä. Olennainen ero on se, että USA on voimakas ja luottaa voimaan, kun taas Eurooppa on heikko ja luottaa lakeihin, sopimuksiin, kansainvälisiin instituutioihin ja neuvotteluihin. Jopa se, mikä on siedettävä ja sietämätön vaara, näkyy erilaisena. Jos miehellä on vain puukko, hän pitää metsässä asuvaa petoa siedettävänä vaarana: ehkei se hätyytäkään häntä jos hän on varovainen. Jos hänellä on pyssy, hän pitää petoa sietämättömänä: antaa nyt pedon nöyryyttää itseään.

Terrori-isku 11.9 oli tavattoman taitava. Sitä edelsi pitkä ja varovainen valmistelu. Ratkaisu oli omaperäinen. Lentokoneita toki oli kaapattu, mutta panttivankitarkoituksiin. Amerikkalaiset eivät muutenkaan osanneet valmistautua, mutta se, että lentokoneita voidaan käyttää pommeina, ei ollut tullut mieleenkään. Tuon röyhkeän ja kamalan iskun jälkeen oltiin ymmällä; yritettiin turvata kotimaata ja tajuttiin, ettei siihen varmuudella pystytä. Al-Qaida tiedettiin ja pääteltiin, ettei mikään muu järjestö olisi tekoon pystynyt. Soluja saattoi olla muitakin.

Oliko kyseessä rikos vai sodanjulistus? Päädyttiin tilanteen määrittelemiseen sodaksi; jos olisi kyseessä rikos, ja tavoitettaisiin al-Qaidan jäseniksi epäiltäviä, jotka eivät olisi ehtineet tehdä mitään, niin oltaisiin avuttomia. Tilanteen määrittelyn sodaksi voi ymmärtää jos vertaa Amerikkaa mieheen, jolla on pyssy. Ja Amerikka lähti sotimaan al-Qaidan omalle maaperälle. Ehkäpä heikompi eurooppalainen olisi ratkaissut, että tapahtui rikos, joka yritetään selvittää ja rangaista, joka ehkä jää selvittämättä ja rankaisematta, mutta koetetaan ottaa opiksi ja ennaltaehkäistä seuraavia.

Yhdysvallat oli siis kuten hirmuisen vahva mies, jota provosoitiin. Se ei psykologisesti voinut olla provosoitumatta, vastaamatta voimalla. Eurooppa heikompana, "naisena" olisi varmaan ollut taipuvaisempi tasapainoratkaisuun, vahinkojen minimoimiseen, kuten Espanja Madridin pommi-iskun jälkeen keväällä 2004.

Eurooppa siis on taipuvaisempi rauhanomaiseen rinakkainoloon kuin USA. Meillä suomalaisillahan on siitä poikkeuksellisen laaja kokemus. Jo Pekka Peitsi 1944 analysoi ja opetti, että suurvallat luottavat voimaan, mutta pienten ja heikkojen tulee alati painottaa lakeja, oikeutta ja neuvotteluja. Me emme pärjänneet lainkaan huonosti. Sama "suomettumisen" tie saattaa olla Euroopalla edessä ja jo menossa. Robert Kagan, neokonservatiivi, ei puhu tästä lainkaan halveksien: Eurooppa on siirtymässä raa'an voimapolitiikan kaudesta sivistyneempään, lakien ja neuvottelun kauteen.

Kagan kuten moni muukin katsoo, että Eurooppa elää rauhassa USA:n voiman suojassa, mutta minä pidän sitä vaikeana sanoa. Käsittääkseni me suomalaiset osasimme manöveroida niin, että maatamme ei olisi kannattanut valloittaa: se olisi ollut vaikea perustella, moraalisesti raskasta, ja olisi turmeltu hyvä yhteistyökumppani. Mahdollisesti Eurooppakin sotilaallisesti heikkona mutta taloudellisesti taitavana on varsin turvassa.

Eurooppalaisilla on myös neuvotteluista ja voimapolitiikan välttämisestä paljon parempi kokemus kuin amerikkalaisilla. Voimapolitiikka vei maailmansotiin; samoin siirtomaista tuli mieluummin taakka kuin etu. Monenkeskisillä neuvotteluilla (EU) on päästy paljon eteenpäin. Neuvottelutaitohan ei ole mikään vähäpätöinen kulttuurinen saavutus. Olen joskus lukenut, että se historiallisesti on kehittynyt nimenomaan Euroopassa, lähinnä Välimeren alueella. Siellä vuosisatojen kuluessa opittiin, että vastustajaa ei voida nujertaa: vuoristot yms. mahdollistivat sellaisia turvapaikkoja, että voitettukin vastustaja jäi henkiin. Pakon edessä opeteltiin neuvottelemaan ja sopimaan. Tämä taito ehkä jäi varjoon Napoleonista Hitleriin ulottuvana aikana, jolloin Euroopassa oli voimaa vastustajan nujertamiseen ja maailmanlaajuiseen imperialismiin, mutta nykyään neuvottelutaidon perinteissä on ollut pohjaa elvytettäväksi.

Amerikkalaisilla ei ole vastaavaa neuvottelupakon kokemusta. Amerikkalaiset ovat valloittaneet maansa ja tottuneet siihen, että toiminta tuo ratkaisun. Toki ollessaan Eurooppaan nähden heikompia he painottivat lakeja ja kansainvälistä oikeutta, mutta kumminkaan neuvottelu- ja sovittelupakko ei hieroutunut heillä sillä lailla sisälle kuin esim. monille Euroopan pienille maille. Nykyään, Yhdysvaltojen ollessa voimissaan esim. YK ja sen järjestöt tuntuvat pelaavan mieluummin amerikkalaisia vastaan kuin heidän tarkoittamansa yhteistyön puolesta. Näinkin ollen amerikkalaiset ovat taipuvaisempia suorasukaiseen väliinpuuttumiseen niin Balkanilla kuin Lähi-Idässä ja kaikkiallakin. Usein (Balkan) he voivat sanoa olleensa hyödyksi. He katsovat olevansa hyväntahtoisia voimankäyttäjiä; eikä heitä tietenkään minään historian suurina julmureina voikaan pitää.

Minä siis jotenkuten ymmärrän amerikkalaisten ryntäämisen esimerkiksi Irakiin. Ymmärrän myös eläväni historian vaihetta, jota luonnehtii amerikkalaisten sotilaallinen ja poliittinen hegemonia. Se vain ei ole minun käsitykseni maailmasta. Arvaan, että amerikkalaiset eivät kysy, mikä on minun käsitykseni. Ehkäpä minä olen vieraantunut ja he läsnäolevia. En kuitenkaan osaa pitää itseäni vieraantuneena. Pidän eurooppalaista linjaa sitkeästä yhteistoiminnasta, painostuksesta ja kansainvälisten normien muodostamisesta perusteltuna, suomalaisena tunnen suorastaan ylpeyttä meidän taidoistamme pelata vaikeissa ja vaarallisissa oloissa suurvallan kanssa.

Ehkä voima-Amerikka on vastaavanlainen yhteistoimintaan "kesytettävä" toimija kuin meille oli Neuvostoliitto (enkä toki halua kieltää, että Yhdysvalloissa on paljon tasa-arvoiseen neuvotteluun ja rauhanomaiseen rinnakkanoloon kykeneviä ja halukkaita voimia). Täytyy myös sanoa, että vaikka voima-Amerikka on minulle vieras, en kuitenkaan osaa toivoa sitä olemattomaksi. Eurooppa ei varmaan ylivaltaa tarvitse, mutta en todellakaan tiedä; ehkä sellainen maapallon mitassa tarvitaan. 1800-luvulla eurooppalaista imperialismia pidettiin positiivisena ja sivistävänä asiana. Ja nykyään monet arvioivat, että USA:n kaltainen hyväntahtoinen hegemoni on maailman rauhalle ja kehitykselle tärkeä. En tiedä enkä osaa väittää vastaan. Joka tapauksessa USA:n voimakkuus on mitä vahvin tosiasia.

Näin ollen, kun yritän arvioida esimerkiksi Irakin sotaa, joudun myöntämään ovat paikkani erityisyyden. Amerikkalaisia ymmärrän jotenkuten, joskin omasta asemastani käsin arvioisin "eurooppalaisemmin", irakilaisia minun on vaikea ymmärtää millään lailla: heidän maailmansa on niin toinen.

Esimerkiksi John Rawls kirjassaan Oikeudenmukaisuusteoria esittää oikeudenmukaisuusarvostelmien lähtokohdaksi sellaisen sopimustilanteen, missä sovitaan periaatteista silloin, kun sopijat eivät tiedä, mihin asemaan he itse joutuvat. Toisin sanoen minun pitäisi pystyä sanomaan jotakin tilanteessa, jossa en etukäteen tiedä, olenko amerikkalainen, eurooppalainen vai irakilainen. On ilmiselvä, että Irakin sotaa ei käydä tällaisesta moraalin ja oikeudenmukaisuuden yleisestä näkökulmasta. Minä en tuon näkökulman muodostamiseen kykene. Tuskin siihen kukaan yksi ihminen kykeneekään, vaan se tapahtuu kollektiivisesti jos sitenkään. Ja kollektiivinen oppimisprosessi sotakin on.

No, tämä oli yleistä pohdintaa amerikkalaisuudesta, seuraavassa keskityn nimenomaan Irakin sotaan.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home