Wednesday, October 13, 2004

Ilmaistyön luonteesta

Elämämme ja yhteiskuntamme on työn varassa. Työtä on valtavasti ansiotyön ulkopuolellakin. Yritän ajatella sellaista työntekoa, joka ei tavoittele rahaa, ei epäsuorastikaan. Sellaista työtä, jonka raha myrkyttäisi. Ystävä antaa minulle hyvän neuvon. Jos tyrkytän rahaa teen särön ystävyyteemme.

Mikä on tällaisen työn ero verrattuna rahasta tehtävään työhön? Motiivina on (1) epätyydyttävä asiantila; (2) tehdään jotakin, (3) saadaan parempi asiantila. Tekeminen voi sisältää paljonkin alitoimintoja, mutta yhtäkaikki niillä aikaansaatu asiantilojen muutos on työ, ja palkkana on asioiden parantunut tila.

(1) Ystävä on pulassa,
(2) mietin ja keksin neuvon,
(3) ystäväni tilanne paranee ja samalla minunkin, koska ystävien asiat ovat yhteisiä.

Työpalkka on työn välitön hedelmä: työ kiittää tekijäänsä.

Rahasta tehtävän työn motiivina, epätyydyttävänä asiantilana on rahanpuute ja tavoiteltu parempi asiantila on raha. Oletetaan, että työkseni annan neuvoja ihmisille. Silloin tuo äskeinen työkokonaisuus, neuvon keksiminen, muuttuukin alitoiminnoksi. Ystävän tilalla on asiakas, jolla on rahaa ja joka on sellaisessa tarpeessa, jossa minä voin auttaa.

(1) Olen rahan tarpeessa,
(2 ) (a) etsin mahdollisen asiakkaan,
(b) sovin taksoista,
(c) mietin ja keksin neuvon,
(d) laskutan,
(3) tilanteeni paranee.

Tehtäessä rahasta äskeinen työtoiminta - miettiminen ja neuvominen - tuli vain yhdeksi osaksi, vieläpä alistetuksi osaksi. Alistetuksi sikäli, että taksoja sovittaessa tekijä joutuu arvioimaan työmäärää, ja kun hän laskuttaa, hänen täytyy arvioida, että neuvo on laskuttamisen arvoinen; ystävä voi antaa neuvonsa vapaammin ota-jos-kelpaa. Neuvon tarjoajan täytyisi osata ajatella asiakkaasta käsin: ei riitä että neuvo on hyvä, sen täytyy olla rahanarvoinen, "tarjous josta ei voi kieltäytyä". Toisin sanoen asiakkaan täytyy uskoa, että paras ulottuvilla oleva teko on ottaa neuvo ja maksaa raha, muu olisi huonompaa.

Tämä kaikki on aika monimutkaista. Luultavasti useimmat eivät ajattele näin loppuun asti. Tehdään työtä kuten ystävä ystävälle ja toivotaan, että se pätee rahatyössäkin. Esimerkiksi Juha Siltalan kirjaa lukiessa usein tuntui, että näin ihmiset tekivät: vastuuntuntoisesti repivät selkänahastaan sydämellä ja venyen, vaikka oikeastaan on puolin ja toisin kysymys tiukan taloudellisesta kaupasta. Kun pääomalla ei ole selkänahkaa josta repiä, se irtisanoessaan menettelee taloudellisen rationaliteetin mukaisesti, ja ihmiset tuntevat itsensä petetyiksi kun olivat työskennelleet ei-rahatyön moraalilla, "ystävälle". Työnantaja ei ole ystävä, työnantaja on verrattavissa ylläolevan esimerkin asiakkaaseen. Työtoverit voivat olla ystäviäkin, ja se tietysti aiheuttaa ristiriitaisia suhtautumisia.

Rahatyön ja ilmaistyön luonne ja ekonomia poikkeavat suuresti toisistaan. Rahatyön ekonomia on tuttua kapitalismia. Työelämästä kirjoitetaan täysin sen mukaan: käsitteet kuten ydinosaaminen, vahvuuksien hyödyntäminen, kilpailutilanne ovat rahatyön ekonomiaa. Ansiotyötä tehtäessä laskukone raksuttaa: tuoko tämä rahaa? Ainakin minun kokemusteni mukaan pääsee vähemmillä stresseillä ja viihtyykin paremmin, jos osaa ottaa työn työnä, irrottautua kun ei enää kannata, pelata sovinnaisilla säännöillä. Jos voi tehdä ansiotyötä sydämellä, kutsumuksena, niin hyvä, mutta sitä ei voi vaatia.

Ilmaistyötä ja sen ekonomiaa on vähemmän tutkittu. Ehkä vihjeen saisi (entisajan) professioista. Aikanaan professio tarkoitti julkista virkaa (latinan professio = julkinen ilmoitus, professor = julkinen opettaja). Professioammatilla on yhteiskunnan arvojen kannalta merkittävä palvelutehtävä, jota hoidetaan ammatin eettisten pelisääntöjen mukaisesti. Sanoisin, että professionaali oli oikeus- ja kulttuurivaltion ylläpitäjä: tuomari, lääkäri, professori, opettaja, tutkija, sosiaalityöntekijä, ehkä myös pappi, journalistikin. Profession haltija ei tehnyt työtä rahasta; hän toki sai elantonsa virastaan, mutta hänen palkkansa ei riippunut tuloksesta. Hän ainakin ihannetapauksessa sai työmotiivinsa yhteishyvästä, yhteiskunnallisista arvoista. Oikeastaan vastaava voi päteä ilmaistyöhön: työ on miehen kunnia. Itsekunnioitus kärsii, jos ei tee ilmaistyötä kunnolla. Hyvän neuvon keksiminen ystävälle ei ole mikään pikkujuttu.

Siis kun pohtii laadukkaan ilmaistyön oppimista ja luonnetta, voi ottaa malliksi vaativan ammattityön, profession. Tästä näkyy myös, että eri yhteiskunnat eivät ilmaistyössäkään ole samalla tasolla. Bruttokansantuote tai vastaava on toki puutteellinen yhteiskunnan kehitystason mittari. Varmaan meidän köyhinä pitämissämme yhteiskunnissa on paljon kunnioitettavaa osaamista ja toimintaa ilmaistyössä niin yksilöllisellä kuin kollektiivisella tasolla. Mutta kuitenkin ilmaistyönkin kehitystasossa ja yhteiskunnallisessa sopivuudessa on eroja. Sen kehittäminen ja sen laadusta keskusteleminen on siis mitä vakavin asia.

Laadukas, "professionaalinen" ilmaistyö edellyttää yhteisöjä, työkulttuureja. Arvostetuilla professioilla on vahvat ammattijärjestöt. Lääkäriliitto ja lakimiesliitto eivät ole vain edunvalvontajärjestöjä, vaan kasvattajia, moraalinvalvojia, tasosta huolehtivia elimiä. Jotta ilmaistyö kehittyy paikallisesta puuhailusta yhteiskunnallisesti merkittäväksi toiminnaksi, sekin edellyttää yhdistyksiä, tietokantoja, keskinäistukea; ei ehkä ammattiliittoja tai korporaatioita, mutta yhteisöjä kuitenkin. Sellaisestahan esim. Suomessa on hyvät perinteet.

Peter Elkin kommentin edelliseen postaukseeni voisi kärjistää siten, että jaotteluni ansio- ja ilmaistyöhön on ehkä tyhjän pyöritystä. En väitä vastaan; ehkei mikään muutu käsitettä laventamalla. Yllä koetin avata joitakin mahdollisuuksia.

Rahalle alistetussa työssä arviointi on paljolti siirtynyt ammattilaiselta itseltään pois, tuloksesta tai suoritteesta käsin tehdyksi, ja ammattilaisella tarkoitetaan taitavaa, rahaa tuottavaa työntekijää. Reviiri, olipa se työpaikka tai yleisemmin ammatti tai professio, on siis purkautunut. Tämähän koetaan esimerkiksi yliopistoissa: kehittyneet arviointikulttuurit korvautuvat brutaaleilla suoritemittareilla. Ehkäpä silloin enää ei työ olekaan miehen kunnia, ainoastaan tilipussi tai sosiaalinen status. Se on vieraantuneisuutta. Totta kai rahasta täytyy työskennellä ja työttömyyden kanssa käydä vähintään viivytystaistelua, mutta jos se on laadullisesti epätyydyttävää, voi ilmaistyössä avautua ammattitaidolle tyydyttävämpiä mahdollisuuksia.

Merkillepantavaa kyllä ilmaistyössäkin on "pääomaa", nimenomaan reaalipääomaa: työvälineet, miksei organisaatio, suunnittelu. Siinä voi olla myös työnjohtoa ja työkuria, itsekuria ainakin (panin "pääoman" lainausmerkkeihin kunnioittaakseni blogia Valta jätekasoista eläville, jonka kanssa olen vaihtanut ajatuksia marxilaisesta ja ei-marxilaisesta pääoman käsitteestä). Ilmaistyö ei ole vain halkojen hakkaamista vanhukselle, vaan se voi olla vaativan ammattityön tasoista: etsitään ja käsitellään tietoja, välineinä atk, internet, sähköposti, kännykät, faksi; tehdään yhteistyötä ja hahmotetaan projekteja. Tulee vallan marxilainen visio: kapitalismissa kehittyneet tuotantovoimat, teknologia otetaan kommunistisen ilmaistyön käyttöön.

No, kun aloitin eurooppalaisena konservatiivina, niin ehkä tähän on hyvä lopettaa.

Yritin siis ymmärtää työtä yhteiskunnan kantavana tekijänä. Tuntui, että jos rajautuu vain siihen, mitä sanotaan työksi, joutuu monenlaisiin anomalioihin: työttömyyteen jolle ei voida mitään, ikäsyrjintään ja eläkehakuisuuteen, työn laskevaan osuuteen elinajasta, huoltosuhteen trendinomaiseen heikkenemiseen. Kun anomaliat kasaantuvat, on aineksia kuhnilaiseen paradigmamurrokseen. Yritän käsittää työksi kaiken hyödylliseksi tarkoitetun toiminnan. Tässä viimeisessä jaksossa olen keskittynyt siihen, että ilmaistyön ei tarvitse olla mitään joutavaa puuhastelua, vaan se voi olla yhtä kehittynyttä, ehkä kehittyneempää kuin ansiotyö, käyttää kehittyneimpiä välineitä ja organisaatioita, muodostaa omaa (sosiaalista, kulttuurista) pääomaansa.

Tietenkään en osaa sanoa juuri mitään, millaiseksi yhteiskunnat tietoisemman ilmaistyön pohjalla kehittyvät. Mutta kuten aiemminkin tulevaisuutta koskeva ahdistukseni on vähentynyt. Hyvinvointivaltion tulevaisuutta en tiedä, en tiedä onko aina suomalaisiakaan. Mutta arvelen, että saavuttamallamme teknologian ja yhteistoiminnan tasolla voidaan pärjätä ja kehittyä. Enkä vaivaa päätäni väärillä kysymyksenasetteluilla, jotka pitäytyvät ansiotyön nykyisiin määrittelyihin.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home