Wednesday, October 06, 2004

Ansio- ja ilmaistyöstä

Pidän hyvinvointiyhteiskuntaamme arvossa. Kehitettävää, nimenomaan laadullista, on vaikka miten paljon, mutta jos voin perustellusti ajatella, että se ei romahda sataan vuoteen, tunnen oloni turvalliseksi. Hyvinvointiyhteiskunnalla on rajoituksensa: ilmeisesti se rajoittaa joitakin vapauksia, estää huikeaa rikastumista, ylipäänsä suosii enemmistöä mieluummin kuin eliittejä. Mutta pidän sitä suurena yhteiskunnallisena saavutuksena ja haluan sen kestävän. Amerikkalainen ehkä on toista mieltä; minä olen tätä mieltä.

Hyvinvointiyhteiskunta on kuitenkin haasteiden edessä. Työttömyys on viime vuosikymmeninä trendinomaisesti kasvanut. Työttömyyden vähentäminen on jokaisen hallituksen ohjelmassa, ja aina tavoitteet näyttävät karkaavan. Ns. taloudellinen huoltosuhde muuttuu. Nykyään Suomessa yhtä työssäkäyvää kohti on 1.3 ei-työssäkäyvää. Vuosisadan puolimaissa heitä on 1.7. Vastaava on suhde koko Euroopassa. Jos ajatellaan, että hyvinvointiyhteiskunta on ansiotyön varassa, niin hartiat kapenevat.

Hyvinvointiyhteiskunta tietysti on rakentunut ansiotyön varaan. Mutta se saattaa kestää toisenlaisillakin järjestelyillä. Kun todellisuus on vaikea, muutetaan käsitteitä.

Yritän laajentaa työn käsitettä. Työllähän normaalisti ymmärretään sellaista toimintaa, josta saa rahaa: palkkatyöstä palkkaa, yrittäjätoiminnasta yrittäjätuloa. Palkan saa, jos on työsuhde. Yrittäjätuloa saa, jos on asiakkaita.

Katson, että työtä on ansiotyön ulkopuolellakin. Työn ydin on se, että tekee jotakin hyödyllistä.

Olemme olemassa työskentelemällä, tuottamalla käyttöarvoja. Työ ja työskentely on meidän elinkeinomme, hengissä pysymisen keinomme. Työn ja olemassaolon suhde voidaan nähdä kehittyneemminkin: Sartre sanoo, että "taiteellisen luomistyön pääasiallisimpia motiiveja on epäilemättä ihmisen tarve tuntea itsensä olennaiseksi suhteessa maailmaan". Työ ei merkitse vain hengissä sinnittelyä, vaan työllä me myös kehitämme, luomme maailmaa ja itseämme.

Työtä luonnehtii myös se, että sen tekijä on mieluummin me kuin minä. Voi tietysti tuntua, että minä tässä nyt yksinäni puurran. Mutta ensinnäkin työ käyttää välineitä. Koko meidän kultuurimme on työvälineitä: kieli, konkreettiset työvälineet, osaamisperinteet joita opetetaan. Ja toiseksi työ yleensä on yhteistyötä, työnjaon ja vastavuoroisuuden luonnehtimaa, tehdään toisille ja saadaan toisilta.

Sanoisin, että jos ansiotyöstä syrjäytynyt työskentelee eli tekee jotakin hyödyllistä, niin hän on mukana, ei syrjäytynyt. Vaikkapa lohdutellessaan kohtalotoveria hän käyttää kieltä ja lohduttamisen osaamisperinteitä, lievittää tuskaa ja ylläpitää omaa itsekunnioitustaan. Työtä on surutyö, erotyö, kasvatustyö, talkootyö.

Sinänsähän ei ansiotyöstä syrjäytyminen ole ongelma. Eläkkeellä ollaan vallan mielellään. Eläkeputkia on koetettu tukkia, kun ne ovat niin hyvin kelvanneet. Jos ansiotyöstä syrjässä olo on ongelma, niin siinä on kysymys muista asioista: toimeentulosta, kelpaamattomuuden tunteesta, sosiaalisista vertailuista, mielekkään tekemisen puutteesta, vaikeudesta suunnitella ja kehittää elämäänsä.

Miksi haluan laajentaa työn käsitteen ansiotyön ulkopuolellekin? Ajatelkaamme nyky-Suomea, jossa ihmiset elävät keskimäärin 77.4-vuotiaiksi. Jos katsomme, että he toimivat 14 tuntia vuorokaudessa, sellaisia tunteja on 77.4 vuodessa 396000. Suomessa on 15-64 vuotiaista ansiotyössä noin 66%, mikä antaa keskimääräisiksi työssäolovuosiksi 33 vuotta. Vuosityöaika on 1600 tuntia. Ansiotyössä ollaan siis 53000 tuntia eli 13% toiminta-ajasta. Ja jos elinikä pitenee, työttömyys lisääntyy ja vuosityöaika lyhenee, tullaan 10% alueelle.

Sata vuotta sitten ihmiset elivät 45-vuotiaiksi, työskentelivät siitä ehkä 30 vuotta, vuosityöaika 2500-3000 tuntia: ansiotyössä vietetty aika siis oli 30-40% käytettävissä olevasta ajasta.

Verratkaamme. Sata vuotta sitten valtaosa niin meidän kuin muiden maiden väestöstä työskenteli maataloudessa ravinnontuotannossa, nyt muutama prosentti. Ilmeisesti rahantuottamistyön prosenttiosuus vähenee kuten ravinnontuottamistyön.

Ja jos luullaan, että ansiotyön 13% on yhteiskunnallisesti huoltavaa ja muu huollettavaa, niin se on yhtä aikansa elänyt ajatus kuin se, että maanviljelijän pitää kirpusta keisariin kaikki elättää. Katson, että yhteiskunnan elämä ja hyvinvointi on sen varassa, mitä koko noiden satojentuhansien tuntien kuluessa tehdään ja saadaan aikaan; ansiotyö on siitä osa, mutta vain osa.

Jos lastataan koko huoltosuhde ansiotyön varaan, joudutaan käsittääkseni vaaralliseen virheajatteluun ja virhepolitiikkaan. Joudutaan vaikkapa miettimään, täytyisikö rahdata Suomeen satojatuhansia ja Eurooppaan kymmeniä miljoonia siirtolaisia elättämään meitä, mikä on täysin älytön skenaario.

Sellainen yhteiskunta, jollainen Suomesta ja koko Euroopastakin mahdollisesti tulee on uusi ja ennennäkemätön. Väestöllisessä tasapainossa pysyvä, ei kasvava eikä taantuva. Väestön keski-ikä korkea (EU-15 mediaani-ikä 2002=38v, 2050=53v), elinikä käytännössä biologisen maksimin tuntumassa. Elintaso korkea, mutta mahdollisesti ei nouseva (mitä sillä sitten tarkoitetaankin). Voiko sellaista olla?

USA ei sellaiseksi ainakaan lähivuosikymmeninä ole tulossa: sen väestö kasvaa sekä hedelmällisyyden että siirtolaisuuden ansiosta; näin ollen vaikka sielläkin eliniän odote on korkeahko, väestön keski-ikä on paljon matalampi kuin Euroopassa (mediaani pysyy 36 vuodessa). Kun USA on myös sotilaallinen suurvalta, se on läsnä ja toimivana maailmassa toisin kuin Eurooppa, joka ei ole valloittava voima. Silloin kun Euroopan väkiluku oli suuri ja kasvava, 1800-luvulla, oli Euroopan imperialismin kulta-aika; nyt USA on jo pitkään ollut ja tulee olemaan vastaava maapallon mitan valloittaja ja hallitsija. Mahdollisesti toisia maita ja alueita (Kiina, Intia) väestön ja talouden kasvaessa tunkeutuu maailmanmahdin hakuun.

Amerikkalaiset, joilla on yhteiskunnallisessa ajattelussa ja keskustelussa vahva hegemonia, elävät eri tulevaisuudennäkymissä kuin eurooppalaiset. Edellisessä kirjoituksessani viittasin amerikkalaisten velkaantumiseen ja kaupan epätasapainoon. Ehkäpä he ovat kuin nuorallapyöräilijä: pakko polkea eteenpäin tai putoaa. Ja koko ajattelutapa, ideologia heijastelee tätä tilaa.

Mutta entä Eurooppa, me suomalaiset? Miten meidän käy? Muuttuvassa maailmassa helposti tuntuu siltä, että joka ei nouse, taantuu. Ei tarvitse Venäjää kauemmaksi katsoa. Onko meillä tulevaisuutta?

Kommentoidessani Peter Elkin ajatusta 290904, että ikääntyneiden yhteiskunta menettää innovatiivisuutensa sanoin, että jos pitkäikäisten yhteiskunta on kilpailukyvytön, silloin pitkäikäisyys on taakka ja sen edistäminen väärin. Tämä tietysti kuulostaa julmalta. Mutta kilpailukyvytön yhteiskunta häviää.

Toinen mahdollisuus, johon luotan, on se, että ikääntyneiden yhteiskunta pysyy toiminta- ja kilpailukykyisenä. Se on sitä eri tavalla kuin nuorten varaan rakennettu. Emme edes tiedä, miten se on erilainen: hapuilemme sen hahmottamisessa. Peter Elk: "Epäilen, että tulevaisuuden ikäihmisten innovatiivisuus ei suuntaudu työelämään, vaan pikemminkin vapaa-ajan hyviksi koettuihin asioihin". Aivan, mutta tässä minun käsitteistössäni vapaa-ajan hyviksi koetut asiat voivat olla yhtä lailla työtä kuin ansiotyökin. Niin että ehkä mahdollisuuksia on.

Arvioin, että jos tulevaisuutta on, se on kokonaistyön, ei vain ansiotyön varassa: laajasti käsitetyn kulttuurin ylläpitoa ja kehittämistä. Jos ajattelemme kaltaisiamme pienehköjä sivistysvaltioita - Ruotsia, Norjaa, Tanskaa, Hollantia, Belgiaa -, niin niiden olemassaolo ja elinvoima on ratkaisevasti niiden kansankulttuurin varassa: tapojen, tyylien, perinteiden, itsetunnon ja sen katteen, moraalin. Firmat panevat painoa yhteiskunnalliselle ympäristölle: turvallisuudelle, ei-korruptoituneisuudelle, työvoiman osaamiselle, yhteistyön sujuvuudelle, luotettavuudelle. Jokseenkin kaikki tämä tuotetaan ansiotyön ulkopuolisella työllä, ei rahasta. Vastaavasti kun katsomme epäonnistuvia maita, on helppo havaita heikkouksia ansiotyön ulkopuolisen työn suhteen: moraalin, kulttuurin, perinteiden, yhteistyön, solidaarisuuden alueilla.

Yhdysvalloista sanon, että olenpa sen kapitalismista mitä mieltä hyvänsä, eräs sen suuri voimanlähde on vapaaehtoistoiminta, ansiotyön ulkopuolinen työ.

On yllättävän vaikea sanoa, mitä se ansiotyön ulkopuolinen työ on. On pohdittu ns. naistyön näkymättömyyttä. Joskus Harri Holkeri arvioi, ettei hän oikeastaan pysty sanomaan, mitä hän tekee, hänen panoksensa kun purkautuu ulos vähintäänkin kymmenien ihmisten toiminnassa. Jotenkin näin kai täytyy sanoa ansiotyön ulkopuolisesta työstä yleensä. Lasten kasvatus, toinen toistemme aikuiskasvatus, opiskelu ja itsekasvatus, vastuu toisistamme; edelleen kotiemme ja mökkiemme, laitteidemme, vaatteidemme hankinta ja ylläpito; terveys ja kunto; harrastustoiminta, kulttuuritoiminta (myös vastaanotto, vaikkapa vireä tv:n katselu). Elämän ongelmien käsittely, ymmärrystoiminta. Jos kysyy: mitä saat aikaan? mitä pidät yllä? mistä vastaat?, niin auttaisivatko nämä hahmottamaan ansiotyön ulkopuolista työtä.

Joka tapauksessa ansiotyön ulkopuolinen työ ei ole "vain" sitä, vaan se voi olla hyvinkin vaativaa ja vastuullista. Siinä voi kehittyä valtavaa osaamista ja kokemusta ja siinä käytetään kehittyneitä työvälineitä. Voimme täydellä syyllä kunnioittaa vanhempiamme ja isovanhempiamme heidän ansiotyön ulkopuolisesta työstään, olla kiitollisia elämäntoverillemme, arvostaa ystäviemme neuvoja. Ajatelkaamme historiaa: kansansivistystä, yhdistystoimintaa, talkootöitä (vaikkapa toimintataloja). "Kolmatta sektoria" on ollut ja on valtavasti .

Ansiotyön ulkopuolista työtä on sikälikin vaikea hahmottaa, että koko kirjanpito, kansantulotunnukset, verotus jne. on rakennettu "virallisen" ansiotyön varaan. Tiedetään, että on harmaata ja "mustaa"taloutta, ja ymmärtääkseni esim. Venäjän ja Italiankin yhteiskuntia on vaikea ymmärtää ilman sitä. Joka tapauksessa yhteiskunnan todellisuus on olemassa "kirjanpitotodellisuuden" ulkopuolellakin. Mahdollisuudet ja tulevaisuus riippuvat koko todellisuudesta, ei vain virallisesta kirjanpidosta.

Vielä yksi näkökulma. Jos ajattelen omaa elämääni ja hyvinvointiani, niin tietysti jokin määrä rahaa on välttämätön, mutta sen ulkopuolella se on hyvin merkityksetön. Henkilökohtaisen hyvinvointini perustekijöitä ovat ymmärrys, kauneus ja rakkaus; en minä niihin paljoakaan rahaa tarvitse, mutta töitä minun pitää tehdä ahkerasti ja taitavasti saavuttaakseni ja ylläpitääkseni niitä.

No, meni vähän saarnaamisen puolelle; yritän ensi kerralla vähän analysoida ansio- ja ei-ansiotyön luonnetta.

3 Comments:

Blogger Peter Elk said...

This comment has been removed by a blog administrator.

October 6, 2004 at 7:50 AM  
Blogger Peter Elk said...

"Joka tapauksessa yhteiskunnan todellisuus on olemassa 'kirjanpitotodellisuuden' ulkopuolellakin. Mahdollisuudet ja tulevaisuus riippuvat koko todellisuudesta, ei vain virallisesta kirjanpidosta."

Pitää paikkansa. Hyvinvointivaltion ylläpitäminen edellyttää kuitenkin myös kunnossa olevaa kirjanpitotodellisuutta, jota ei muuksi muuteta pelkästään työn käsitettä laajentamalla.

Oletetaan, että tulevaisuudessa väestöstä puolet on yli 53-vuotiaita ja että ihmiset jäävät eläkkeelle vaikkapa 59-vuotiaina. Eläkkeelle jäätyään he osallistuvat innokkaasti vapaaehtoistyöhön, joka määritelmällisesti tarkoittaa työtä ilman palkkaa. Mistä he saavat rahat elämiseen -- ruokaan, sähköön, lämmitykseen, vuokraan, liikkumiseen -- jos he eivät saa palkkaa? Tietenkin eläkkeestä. Mutta mistä valtio saa rahat eläkkeiden maksuun, jos yli puolet väestöstä tekee vapaaehtoistyötä eikä siten maksa palkastaan veroa? Mistä valtio saa rahat ikääntyvän väestön terveydenhuoltoon?

Tietysti voidaan leikitellä sellaisella ajatuksella, että ikäihmiset alkaisivat vapaaehtoistyönä hoitaa esimerkiksi huonompikuntoisia vanhuksia ja sairaita, jolloin valtio ja kunnat eivät tarvitsisi niin paljon rahaa palvelujen kustantamiseen. He voisivat työskennellä palkatta valtion ja kuntien virastoissa, jolloin ne eivät tarvitsisi enää niin paljon palkattua työvoimaa.

Tämä ei kuitenkaan enää olisi mikään hyvinvointivaltio, jonka säilyttämistä ilmoitat kirjoituksesi alussa kannattavasi.

"Sellainen yhteiskunta, jollainen Suomesta ja koko Euroopastakin mahdollisesti tulee on uusi ja ennennäkemätön. Väestöllisessä tasapainossa pysyvä, ei kasvava eikä taantuva. Väestön keski-ikä korkea (EU-15 mediaani-ikä 2002=38v, 2050=53v), elinikä käytännössä biologisen maksimin tuntumassa. Elintaso korkea, mutta mahdollisesti ei nouseva (mitä sillä sitten tarkoitetaankin). Voiko sellaista olla?"

Minun vastaukseni kysymykseesi on ei. Suomi ei tule pysymään väestöllisessä tasapainossa ennen kuin suuret ikäluokat ovat vasta useamman vuosikymmenen kuluttua siirtyneet manan majoille ja jäljellä on enää pieniä ikäluokkia. Sitä ennen väestö vähenee. Ongelma on siinä, miten suomalainen hyvinvointiyhteiskunta saadaan luotsattua näiden vuosikymmenten läpi.

October 6, 2004 at 8:02 AM  
Blogger Katselija said...

Peter Elkille. Kiitos huomioistasi. Varmaan olet väestö- ja työkysymyksistä paremminkin perillä kuin minä.

Toki eivät ongelmat nimien siirtelyllä ratkea. Lienee vaarallistakin siirtää työvastuuta ansiotyöstä vapaaehtoistyöhön. Ehkä Venäjällä on siihen suuntaan liu'uttu: naapuriapu- ja vaihtotaloustyö siellä on kovin tehotonta, "paikallista". Mutta ehkä esimerkkisi mukaisia tasapainotteluja kehittyy, on jo.

Hapuilen avauksia siihen ongelmaan, että todellisuus tahtoo häipyä esim. taloustieteellisten käsitteiden ulottumattomiin. Onko tehokasta ja haitatonta täystyöllisyyspolitiikkaa? Onko edes argumentoitua teoriaa siitä? Eihän ilmaistyö mikään keksintö ole: sitä on ollut ennen ansiotyötä. Yritän vain hapuilla, että käsittämisen ja "kirjanpidon" (mitä se kattavampi kirjanpitokaan olisi) piiriin saataisiin sitä, mitä todella tapahtuu.

Niinpä tänään Hesarissa "elinkeinoelämä" näkyy taas kerran ajavan veronalennuksia, hyvinvointivaltion alasajoa yms. Mutta jos turvallisuus, ei-korruptoituneisuus, työvoiman korkea moraali yms. ovat taloudellisia arvoja ja edellyttävät esim. hyvinvointiyhteiskuntaa, niin peräänkuulutan kattavia käsitteitä ja näkökulmia kokonaisarvioon. Se, mitä sanot, on totta ja osuvaakin, mutta ei tuota ratkaisua.

Jeremy Rifkinin kirjaa The European Dream en ole lukenut (siitä paljon artikkeleita esim. Google: rifkin european dream). Käsittääkseni ajatukseni ovat lähellä "eurooppalaisen unelman" peruspiirteitä: yhteisöllisyyttä, kulttuuria, elämänlaatua painottavia erotukseksi "amerikkalaisen unelman" yksilönvapauteen ja vaurauteen kytkeytyvistä peruspiirteistä (tämä nyt oli kamalan ylimalkaista). Arvelisin, että talous- ja työelämäkäsitteistömme on lähempänä amerikkalaista unelmaa kuin eurooppalaista. Minäkin vain yritän hahmottaa mistä on kysymys, en pysty vastaamaan.

Siitä tarkennuksesta kiitän, että lähivuosikymmeninä tasapainotilan esteenä on suurten ikäluokkien pullistuma. Mutta pidätkö laillani pohtimisen ja tavoittelemisenkin arvoisena sellaista tilaa, jossa ikäluokat 0-80 ovat lähes samankokoiset?

October 7, 2004 at 9:29 AM  

Post a Comment

<< Home