Wednesday, October 27, 2004

USA Irakissa II

Käsittelen USA:n Irakin sotaa lähinnä vain yhden lähteen nojalla: George Friedmanin kirjan America's Secret War. Friedman on Stratfor-nimisen tiedustelutoimiston perustaja ja johtaja: "varjo-CIA:n", joka tuottaa päivittäisiä raportteja ja analyyseja maailman eri kulmilta lähinnä yhdysvaltalaisesta perspektiivistä. Stratfor on julkaissut satoja Irakin sotaa käsittäviä analyyseja. Vaikka en erityisemmin pidä lukemastani, käsitän että se on perehtyneen kirjoittajan tekstiä.

Afganistanista se alkoi. Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin joulukuussa 1979. Amerikkalaisten kannalta se näytti vaaralliselta. Amerikkahan saartoi Neuvostoliittoa joka puolelta ja eristi sitä meriliikenneyhteyksistä. Vähän aikaisemmin oli Iranin shaahi kukistunut, Khomeinin islamilainen vallankumous voittanut, ja Afganistanin taistelujen alkaessa oli ns. panttivankikriisikin meneillään. Amerikkalaisista näytti, että Neuvostoliitto uhkasi murtaa saarron ja päästä Afganistanin-Iranin kautta Persianlahdelle, Intian valtamerelle ja valtavien öljyvarojen tuntumaan (vaikka Neuvostoliitolla ilmeisestikään ei ollut näin pitkälle meneviä tavoitteita).

Yhtä lailla peloissaan oli Saudi-Arabia. USA ja Saudi-Arabia onnistuivat löytämään toisensa: rahoittivat, värväsivät ja kouluttivat islamilaisia taistelijoita vastustamaan Neuvostoliittoa. Heistä kehittyi korkeatasoisia, karaistuneita ammattisotureita. Voitto ateistisesta Neuvostoliitosta kohensi heidän itsetuntoaan - islamia oli nöyryytetty vuosisatoja. Heillä oli väärennetyt paperit, eivätkä he sodan päättyessä saaneetkaan omiaan takaisin, sillä kotimaissaan heitä pelättiin, joten he jäivät tyhjän päälle. Tästä islamilaisten sotilaiden yhteisöstä tiivistyi al-Qaida: ankaran suljettu (ytimeen kuuluu ehkä vain satoja miehiä), koko maailmassa toimiva salainen järjestö.

Seuraava rinnastus on minun omani, ei Friedmanin. Ensimmäinen maailmansota jätti juurettomia, paikkaansa etsiviä, poliittisiin ääriliikkeisiin hakeutuvia entisiä sotilaita. Yksi heistä oli Adolf Hitler. Minusta kansallissosialistinen aate on hyvin lähellä uskontoa (juutalainen paholaisena). Kansallissosialistit valloittivat Saksan ja etenivät pelottavan pitkälle suurvallan luomisessa. Al-Qaida pyrkii Friedmanin mukaan islamilaiseen suurvaltaan. Jos me oudoksumme al-Qaidan kiihkoislamilaisuutta, niin se on tavallaan kiihkokansallisen identiteetin rinnakkaismuoto.

Syyskuun 11. päivän hyökkäys ei ollut suunnattu vain Amerikkaa vastaan. Sen tarkoitus oli osoittaa islamilaiselle maailmalle, että Amerikka on heikko. Toisin sanoen, jos islamilaisen maailman hallitukset kulkevat Amerikan taloutusnuorassa (erityisesti Saudi-Arabia), ei niiden kaatamista tarvitse pelätä, sillä Amerikka ei kuitenkaan pysty auttamaan. Ja kuten edellisessä postauksessani yritin pohtia, Amerikka lähes vääjäämättä provosoitui osoittamaan, että se ei ole heikko.

Oli myös se kauhea pelko, että al-Qaida on jostakin saanut ydinaseen. Hiroshiman pommiin verrattava pommi on kooltaan 60*40*20 cm ja painaa 15 kiloa. Se mahtuisi matkalaukkuun autosta puhumattakaan. Itsemurhaiskujahan on maailmalla lähes päivittäin; ne riippuvat juuri tehokkaista räjähdysaineista. Ydinpommi Manhattanilla surmaisi ehkä puoli miljoona ihmistä. Ydinpommeja on, itsemurhaterroristeja on: se on kurja tosiasia. - Tämä hiipivä kauhukin pani Yhdysvaltoja hyökkäämään, ettei voimattomuuden tunne ja tappiomieliala leviäisi.

Jätän nyt Afganistanin, Tora Boran ja vastaavat väliin, ja siirryn suoraan Irakin sodan asetelmaan. Vaikka al-Qaidaa ei ollut saatu tuhottua, USA tässä vaiheessa olisi voinut lopettaa aggression ja siirtyä poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen ja saartoon. Irak olikin politiikan jatkamista tietoisesti juuri sodan keinoin.

Friedman esittää, että Irakin sodan tavoitteena ei niinkään ollut Irak, vaan kaikkikin islamilaiset hallitukset, mutta erityisesti Saudi-Arabia. Irak sijaitsee Lähi-Idän keskellä. Sen rajanaapureita ovat Kuwait, Saudi-Arabia, Jordania, Syyria, Turkki ja Iran. Kun USA:lla on joukkoja Irakissa ja Afganistanissa, se pystyy vaikuttamaan asioihin Himalajalta Välimereen ulottuvalla alueella. Saudi-Arabian saaminen otteeseen on sikäli tärkeää, että se on al-Qaidan suuri rahoittaja.

Friedmanin mukaan tämä poliittis-sotilaallinen mahtiasema oli tärkein syy Irakin valloittamiseen. Öljy on tietysti hyvä lisänäkökohta. Demokratia, joukkotuhoaseet ja Saddamin hirviömäisyys olivat hyviä näennäissyitä esittää yleisölle. Siitä Friedman muuten vähän moitiskelee Bushin hallintoa, että se ei esitä selvästi todellista syytä, vaan pitäytyy näennäissyissä; kun ne pettävät, sodan kannatus laskee.

Edelleen Friedmanin mukaan Ranska, Saksa ja muutamat muut Euroopan maat sekä Venäjä pinnistivät Irakin sotaa vastaan juuri siksi, että ne hyvin ymmärsivät Amerikan pyrkimyksen yleiseen mahtiasemaan Lähi-Idässä ja halusivat sen estää. Ratkaisun kytkeminen YK:n ja asetarkastajien toimintaan oli vain se muoto, jonka vastustus siinä tilanteessa sai. Hiukan surullista luettavaa eurooppalaiselle idealistille.

Irakin sodan kulusta ja nykyvaiheesta en paljoa puhu. Kun sota on alkanut, se kehittyy toimintojen ja vastatoimintojen sekasotkuksi: molemmat osapuolet ovat ottaneet sutta korvista kiinni eivätkä voi irrottaa. Kaiketi USA pysyy Irakissa ja Afganistanissa pitkään, tulipa presidentiksi Bush tai Kerry (joskin kyllä minä vaaleja odottelen ja niistä jotakin toivonkin). Maiden sisäinen tila on USA:lle sinänsä aika toisarvoista. Friedman jopa pitää mahdollisena, että Irakissa ei Yhdysvaltojen kannalta ole ratkaisua: että Saddam Husseinin diktatuuri oli sitä mitä Irakissa pitikin olla. Vaikuttaa lohduttomalta, mutta en tunne asioita voidakseni arvioida. Joka tapauksessa USA on pitkässä kampanjassa kuivettaakseen radikaali-islamilaisuuden taloudelliset ja väestölliset tukialueet.

Mitäpä mieltä kokonaisuudessaan olisin? Ensin haikeaa 1990-luvun muistelua. Friedman toteaa suurten sotaponnistusten jälkeen muodostetun lujaa rauhaa ja sen instituutioita. Napoleonin jälkeen Wienin kongressi, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliitto, toisen maailmansodan jälkeen YK ja sen monet erityisjärjestöt. Kylmän sodan jälkeen globalisaatio ja uusi maailmanjärjestys, joka perustuu kauppaan ja ylikansalliseen yhteistyöhön; "maailmanhallinnon" välineinä Maailmanpankki, WTO ja vastaavat järkevien ihmisten yhteistoimintajärjestöt. Rauha vain ei ole kestänyt.

On poliittisia liikkeitä. Ihmiset kokevat asioiden olevan väärin, löytävät toisensa, muodostavat visioita ja tavoitteita. Niihin pyritään joskus väkivalloin. Esimerkiksi öljy antaa helppoa rahaa, jota kanavoituu tällaisiin liikkeisiin; miten estää öljyn turmeleva vaikutus? USA on valta-asemassa ja pitää haluaamaansa järjestystä myös yllä vaikkapa väkivalloin. Rauhan ja maailmanhallinnon yhteisöt eivät ainakaan vielä pysty pitämään väkivaltaa vain rauhanhärintänä, jonka pohja olisi aina neuvotteluilla poistettavissa ja se itse pidettävissä kurissa. Väkivaltaan turvautuvat ovat liian isoja.

Yritin pohtia Irakin sotaa moraalisena ongelmana. En pääse pitemmälle kuin omaan eurooppalaiseen näkökulmaani: neuvottelujen painotukseen. Yhdysvaltalaiset näkevät hirveän vastustajan, jonka kanssa ei voi neuvotella, samoin varmaan radikaali-islamistit. En löydä yhdistävää näkökulmaa sodan ja rauhan välille.

Sota ja rauha-romaaninsa Tolstoi päättää esseeseen yhteiskunnallisesta määräytyvyydestä. Tapahtuu mahtavia kollektiivisia liikkeitä. Poliitikot vain luulevat johtavansa niitä. He antavat lukemattomia käskyjä. Yhdet sopivat kollektiiviseen liikkeeseen: ne toteutuvat ja poikivat uusia sopivia käskyjä. Toiset eivät sovi: ne eivät toteudu ja niiden avaama linja tukahtuu. Poliitikon luullaan johtavan, koska näkyy tapahtumien liikkeeseen suhteessa oleva käskyjen sarja, mutta johtaminen on näennäistä: jos olisi tapahtunut toisin, poliitikko olisi "johtanut" sitäkin.

Vaikka tiedän edelleen olevani rauhan ja "eurooppalaisen" neuvottelun ja painostuksen kannalla ja olen tässä tutkiskellessani kannastani varmistunutkin, en osaa moraalisesti tuomita. Tuntuu, että nyt ymmärrän paremmin historioitsijoita, jotka välttävät moralisoimasta tutkimuskohteitaan. Näen määräytyvyyttä, lainmukaista tapahtumista, ihmisten ja yhteiskuntien ajautumista kierteeseen. Yritin ymmärtää jotakin, enempään en ilmeisesti pysty enkä voi itseltäni vaatia.

Wednesday, October 20, 2004

USA Irakissa I

Yhteiskunnallisena kysymyksenä, jota en ymmärrä, olin ajatellut pohtia yhteiskunnallisia moraalikysymyksiä yleisemminkin. Paljonhan maailmalla on asioita, jotka ovat mielestämme väärin. Mutta aihe tuntuu liian vaativalta. Tyydyn käsittelemään vain yhtä tapausta, Yhdysvaltoja Irakissa. Irakin sota on useimmista suomalaisista väärin. Kyllä minäkin marssin mielenosoituksissa Irakin sotaa vastaan, mutta aika ymmälläni ja pää riipuksissa.

Tämä ensimmäinen osa käsittelee lähinnä piirteitä Yhdysvaltojen ominaisluonteesta. En ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa eikä minua ole sinne helppo saada. Olen toki tuntenut kymmeniä amerikkalaisia, on heitä vieraillut meillä kotonakin, oikein mukavia kelpo ihmisiä ja inhoavat presidentti Bushia paljon intensiivisemmin kuin minä kykenisinkään. Kuitenkin vuosien kuluessa on vierauden tunne lisääntynyt. Sanon kuten Matti Klinge, että Suomi on minun pieni kotimaani, Eurooppa suuri kotimaani, olkoonkin että minun eurooppalainen identeettini on aika epäselvä. Amerikkalainen en ole.

Syyskuun 11. päivän terrori-isku oli minun (eurooppalaisesta) näkökulmastani hirveä ja inhottava rikos, vääristyneen maailmankatsomuksen omaavan järjestön kostoteko, provokaatio tms. Minä olisin pitänyt tärkeänä tutkia asiaa kuten organisoitua rikosta: selvittää tekijät ja heidän taustansa, ehkä ennen muuta selvittää, mistä siinä oli ja ei ollut kysymys: jotenkin rajoittaa ja käsittää asian joksikin, kehitellä osuvia ja mitoitettuja vastatoimia ja ennaltaehkäisyä. Samoin tietysti tarkoin selvittää, miten tuo teko pääsi onnistumaan ja mistä yhteiskunnallisista taustoista noin hirveä viha kumpusi.

Amerikkalainen reaktio ei ole tämä. Amerikka ylireagoi. Yhdysvallat on nyt jo vuosia katsonut olevansa sodassa. Sillä on kavala ja joka paikkaan lonkeroituva vastustaja, al-Qaida, jonka luonnehdinta rupeaa yhä ilmeisemmin olemaan tiedustelun ja suunnittelun omaa luomusta. Irakin sotaan lähdettäessä esitettiin hataria perusteluja; Irak aivan väkisin kytkettiin al-Qaidaan. Nyt ehkä ollaan vuosikymmeniä kestävän jopa neljänneksi maailmansodaksi sanotun vaiheen alkutaipaleella, vaiheen joka muokkaa niin Yhdysvaltoja kuin koko maailmaa, vaiheen jonka varsin hämärä luonnehdinta on sota terrorismia vastaan.

Kolmas maailmansota oli kylmä sota. Myös sitä leimasi ylimitoitus: valtavaksi paisunut kilpavarustelu riippui koko ajan amerikkalaisten aloitteesta; vastustaja oli paljolti tiedustelupalvelun ja kylmän sodan oma sisäinen tuote, josta kehiteltiin kaikenlaisia hypoteeseja ja kuvia, jonka nähtiin vaarallisena soluttautuvan joka paikkaan. Elokuvat ja vastaavat olivat tämän viholliskuvan kyllästämiä. Emme yksinkertaisesti tiedä, miltä Neuvostoliitto olisi näyttänyt, jos olisimme voineet tarkastella sitä amerikkalaisten viholliskuvasta vapaana. Luulen että varsin toisennäköiseltä. Vastaavanlainen voimien ja mielten mobilisointi tapahtuu nyt "terrorismia" vastaan. Ei rauhallinen analyysi, ei syiden ja ongelmien pohtiminen, vaan "hyvät vastaan pahat".

Ja tämä ylireagointi ja ylimitoitus on Yhdysvaltojen voima.

Tässä suhteessa en ole amerikkalainen. Ymmärrän, että ylireagointi tuottaa valtavasti aktiviteettia, toimintaa, keksintöjä, edistystä. Amerikkalaisten taipumus ylireagointiin on varmaan maailmantalouden eräs veturi. Mutta silti se on ylireagointi, ylimitoitus. Se ei ole totta.

Robert Kagan on pohtinut eurooppalaisuuden ja amerikkalaisuuden eroa sekä kirjassaan Of Paradise and Power että artikkelissaan Policy Review-lehdessä. Olennainen ero on se, että USA on voimakas ja luottaa voimaan, kun taas Eurooppa on heikko ja luottaa lakeihin, sopimuksiin, kansainvälisiin instituutioihin ja neuvotteluihin. Jopa se, mikä on siedettävä ja sietämätön vaara, näkyy erilaisena. Jos miehellä on vain puukko, hän pitää metsässä asuvaa petoa siedettävänä vaarana: ehkei se hätyytäkään häntä jos hän on varovainen. Jos hänellä on pyssy, hän pitää petoa sietämättömänä: antaa nyt pedon nöyryyttää itseään.

Terrori-isku 11.9 oli tavattoman taitava. Sitä edelsi pitkä ja varovainen valmistelu. Ratkaisu oli omaperäinen. Lentokoneita toki oli kaapattu, mutta panttivankitarkoituksiin. Amerikkalaiset eivät muutenkaan osanneet valmistautua, mutta se, että lentokoneita voidaan käyttää pommeina, ei ollut tullut mieleenkään. Tuon röyhkeän ja kamalan iskun jälkeen oltiin ymmällä; yritettiin turvata kotimaata ja tajuttiin, ettei siihen varmuudella pystytä. Al-Qaida tiedettiin ja pääteltiin, ettei mikään muu järjestö olisi tekoon pystynyt. Soluja saattoi olla muitakin.

Oliko kyseessä rikos vai sodanjulistus? Päädyttiin tilanteen määrittelemiseen sodaksi; jos olisi kyseessä rikos, ja tavoitettaisiin al-Qaidan jäseniksi epäiltäviä, jotka eivät olisi ehtineet tehdä mitään, niin oltaisiin avuttomia. Tilanteen määrittelyn sodaksi voi ymmärtää jos vertaa Amerikkaa mieheen, jolla on pyssy. Ja Amerikka lähti sotimaan al-Qaidan omalle maaperälle. Ehkäpä heikompi eurooppalainen olisi ratkaissut, että tapahtui rikos, joka yritetään selvittää ja rangaista, joka ehkä jää selvittämättä ja rankaisematta, mutta koetetaan ottaa opiksi ja ennaltaehkäistä seuraavia.

Yhdysvallat oli siis kuten hirmuisen vahva mies, jota provosoitiin. Se ei psykologisesti voinut olla provosoitumatta, vastaamatta voimalla. Eurooppa heikompana, "naisena" olisi varmaan ollut taipuvaisempi tasapainoratkaisuun, vahinkojen minimoimiseen, kuten Espanja Madridin pommi-iskun jälkeen keväällä 2004.

Eurooppa siis on taipuvaisempi rauhanomaiseen rinakkainoloon kuin USA. Meillä suomalaisillahan on siitä poikkeuksellisen laaja kokemus. Jo Pekka Peitsi 1944 analysoi ja opetti, että suurvallat luottavat voimaan, mutta pienten ja heikkojen tulee alati painottaa lakeja, oikeutta ja neuvotteluja. Me emme pärjänneet lainkaan huonosti. Sama "suomettumisen" tie saattaa olla Euroopalla edessä ja jo menossa. Robert Kagan, neokonservatiivi, ei puhu tästä lainkaan halveksien: Eurooppa on siirtymässä raa'an voimapolitiikan kaudesta sivistyneempään, lakien ja neuvottelun kauteen.

Kagan kuten moni muukin katsoo, että Eurooppa elää rauhassa USA:n voiman suojassa, mutta minä pidän sitä vaikeana sanoa. Käsittääkseni me suomalaiset osasimme manöveroida niin, että maatamme ei olisi kannattanut valloittaa: se olisi ollut vaikea perustella, moraalisesti raskasta, ja olisi turmeltu hyvä yhteistyökumppani. Mahdollisesti Eurooppakin sotilaallisesti heikkona mutta taloudellisesti taitavana on varsin turvassa.

Eurooppalaisilla on myös neuvotteluista ja voimapolitiikan välttämisestä paljon parempi kokemus kuin amerikkalaisilla. Voimapolitiikka vei maailmansotiin; samoin siirtomaista tuli mieluummin taakka kuin etu. Monenkeskisillä neuvotteluilla (EU) on päästy paljon eteenpäin. Neuvottelutaitohan ei ole mikään vähäpätöinen kulttuurinen saavutus. Olen joskus lukenut, että se historiallisesti on kehittynyt nimenomaan Euroopassa, lähinnä Välimeren alueella. Siellä vuosisatojen kuluessa opittiin, että vastustajaa ei voida nujertaa: vuoristot yms. mahdollistivat sellaisia turvapaikkoja, että voitettukin vastustaja jäi henkiin. Pakon edessä opeteltiin neuvottelemaan ja sopimaan. Tämä taito ehkä jäi varjoon Napoleonista Hitleriin ulottuvana aikana, jolloin Euroopassa oli voimaa vastustajan nujertamiseen ja maailmanlaajuiseen imperialismiin, mutta nykyään neuvottelutaidon perinteissä on ollut pohjaa elvytettäväksi.

Amerikkalaisilla ei ole vastaavaa neuvottelupakon kokemusta. Amerikkalaiset ovat valloittaneet maansa ja tottuneet siihen, että toiminta tuo ratkaisun. Toki ollessaan Eurooppaan nähden heikompia he painottivat lakeja ja kansainvälistä oikeutta, mutta kumminkaan neuvottelu- ja sovittelupakko ei hieroutunut heillä sillä lailla sisälle kuin esim. monille Euroopan pienille maille. Nykyään, Yhdysvaltojen ollessa voimissaan esim. YK ja sen järjestöt tuntuvat pelaavan mieluummin amerikkalaisia vastaan kuin heidän tarkoittamansa yhteistyön puolesta. Näinkin ollen amerikkalaiset ovat taipuvaisempia suorasukaiseen väliinpuuttumiseen niin Balkanilla kuin Lähi-Idässä ja kaikkiallakin. Usein (Balkan) he voivat sanoa olleensa hyödyksi. He katsovat olevansa hyväntahtoisia voimankäyttäjiä; eikä heitä tietenkään minään historian suurina julmureina voikaan pitää.

Minä siis jotenkuten ymmärrän amerikkalaisten ryntäämisen esimerkiksi Irakiin. Ymmärrän myös eläväni historian vaihetta, jota luonnehtii amerikkalaisten sotilaallinen ja poliittinen hegemonia. Se vain ei ole minun käsitykseni maailmasta. Arvaan, että amerikkalaiset eivät kysy, mikä on minun käsitykseni. Ehkäpä minä olen vieraantunut ja he läsnäolevia. En kuitenkaan osaa pitää itseäni vieraantuneena. Pidän eurooppalaista linjaa sitkeästä yhteistoiminnasta, painostuksesta ja kansainvälisten normien muodostamisesta perusteltuna, suomalaisena tunnen suorastaan ylpeyttä meidän taidoistamme pelata vaikeissa ja vaarallisissa oloissa suurvallan kanssa.

Ehkä voima-Amerikka on vastaavanlainen yhteistoimintaan "kesytettävä" toimija kuin meille oli Neuvostoliitto (enkä toki halua kieltää, että Yhdysvalloissa on paljon tasa-arvoiseen neuvotteluun ja rauhanomaiseen rinnakkanoloon kykeneviä ja halukkaita voimia). Täytyy myös sanoa, että vaikka voima-Amerikka on minulle vieras, en kuitenkaan osaa toivoa sitä olemattomaksi. Eurooppa ei varmaan ylivaltaa tarvitse, mutta en todellakaan tiedä; ehkä sellainen maapallon mitassa tarvitaan. 1800-luvulla eurooppalaista imperialismia pidettiin positiivisena ja sivistävänä asiana. Ja nykyään monet arvioivat, että USA:n kaltainen hyväntahtoinen hegemoni on maailman rauhalle ja kehitykselle tärkeä. En tiedä enkä osaa väittää vastaan. Joka tapauksessa USA:n voimakkuus on mitä vahvin tosiasia.

Näin ollen, kun yritän arvioida esimerkiksi Irakin sotaa, joudun myöntämään ovat paikkani erityisyyden. Amerikkalaisia ymmärrän jotenkuten, joskin omasta asemastani käsin arvioisin "eurooppalaisemmin", irakilaisia minun on vaikea ymmärtää millään lailla: heidän maailmansa on niin toinen.

Esimerkiksi John Rawls kirjassaan Oikeudenmukaisuusteoria esittää oikeudenmukaisuusarvostelmien lähtokohdaksi sellaisen sopimustilanteen, missä sovitaan periaatteista silloin, kun sopijat eivät tiedä, mihin asemaan he itse joutuvat. Toisin sanoen minun pitäisi pystyä sanomaan jotakin tilanteessa, jossa en etukäteen tiedä, olenko amerikkalainen, eurooppalainen vai irakilainen. On ilmiselvä, että Irakin sotaa ei käydä tällaisesta moraalin ja oikeudenmukaisuuden yleisestä näkökulmasta. Minä en tuon näkökulman muodostamiseen kykene. Tuskin siihen kukaan yksi ihminen kykeneekään, vaan se tapahtuu kollektiivisesti jos sitenkään. Ja kollektiivinen oppimisprosessi sotakin on.

No, tämä oli yleistä pohdintaa amerikkalaisuudesta, seuraavassa keskityn nimenomaan Irakin sotaan.

Wednesday, October 13, 2004

Ilmaistyön luonteesta

Elämämme ja yhteiskuntamme on työn varassa. Työtä on valtavasti ansiotyön ulkopuolellakin. Yritän ajatella sellaista työntekoa, joka ei tavoittele rahaa, ei epäsuorastikaan. Sellaista työtä, jonka raha myrkyttäisi. Ystävä antaa minulle hyvän neuvon. Jos tyrkytän rahaa teen särön ystävyyteemme.

Mikä on tällaisen työn ero verrattuna rahasta tehtävään työhön? Motiivina on (1) epätyydyttävä asiantila; (2) tehdään jotakin, (3) saadaan parempi asiantila. Tekeminen voi sisältää paljonkin alitoimintoja, mutta yhtäkaikki niillä aikaansaatu asiantilojen muutos on työ, ja palkkana on asioiden parantunut tila.

(1) Ystävä on pulassa,
(2) mietin ja keksin neuvon,
(3) ystäväni tilanne paranee ja samalla minunkin, koska ystävien asiat ovat yhteisiä.

Työpalkka on työn välitön hedelmä: työ kiittää tekijäänsä.

Rahasta tehtävän työn motiivina, epätyydyttävänä asiantilana on rahanpuute ja tavoiteltu parempi asiantila on raha. Oletetaan, että työkseni annan neuvoja ihmisille. Silloin tuo äskeinen työkokonaisuus, neuvon keksiminen, muuttuukin alitoiminnoksi. Ystävän tilalla on asiakas, jolla on rahaa ja joka on sellaisessa tarpeessa, jossa minä voin auttaa.

(1) Olen rahan tarpeessa,
(2 ) (a) etsin mahdollisen asiakkaan,
(b) sovin taksoista,
(c) mietin ja keksin neuvon,
(d) laskutan,
(3) tilanteeni paranee.

Tehtäessä rahasta äskeinen työtoiminta - miettiminen ja neuvominen - tuli vain yhdeksi osaksi, vieläpä alistetuksi osaksi. Alistetuksi sikäli, että taksoja sovittaessa tekijä joutuu arvioimaan työmäärää, ja kun hän laskuttaa, hänen täytyy arvioida, että neuvo on laskuttamisen arvoinen; ystävä voi antaa neuvonsa vapaammin ota-jos-kelpaa. Neuvon tarjoajan täytyisi osata ajatella asiakkaasta käsin: ei riitä että neuvo on hyvä, sen täytyy olla rahanarvoinen, "tarjous josta ei voi kieltäytyä". Toisin sanoen asiakkaan täytyy uskoa, että paras ulottuvilla oleva teko on ottaa neuvo ja maksaa raha, muu olisi huonompaa.

Tämä kaikki on aika monimutkaista. Luultavasti useimmat eivät ajattele näin loppuun asti. Tehdään työtä kuten ystävä ystävälle ja toivotaan, että se pätee rahatyössäkin. Esimerkiksi Juha Siltalan kirjaa lukiessa usein tuntui, että näin ihmiset tekivät: vastuuntuntoisesti repivät selkänahastaan sydämellä ja venyen, vaikka oikeastaan on puolin ja toisin kysymys tiukan taloudellisesta kaupasta. Kun pääomalla ei ole selkänahkaa josta repiä, se irtisanoessaan menettelee taloudellisen rationaliteetin mukaisesti, ja ihmiset tuntevat itsensä petetyiksi kun olivat työskennelleet ei-rahatyön moraalilla, "ystävälle". Työnantaja ei ole ystävä, työnantaja on verrattavissa ylläolevan esimerkin asiakkaaseen. Työtoverit voivat olla ystäviäkin, ja se tietysti aiheuttaa ristiriitaisia suhtautumisia.

Rahatyön ja ilmaistyön luonne ja ekonomia poikkeavat suuresti toisistaan. Rahatyön ekonomia on tuttua kapitalismia. Työelämästä kirjoitetaan täysin sen mukaan: käsitteet kuten ydinosaaminen, vahvuuksien hyödyntäminen, kilpailutilanne ovat rahatyön ekonomiaa. Ansiotyötä tehtäessä laskukone raksuttaa: tuoko tämä rahaa? Ainakin minun kokemusteni mukaan pääsee vähemmillä stresseillä ja viihtyykin paremmin, jos osaa ottaa työn työnä, irrottautua kun ei enää kannata, pelata sovinnaisilla säännöillä. Jos voi tehdä ansiotyötä sydämellä, kutsumuksena, niin hyvä, mutta sitä ei voi vaatia.

Ilmaistyötä ja sen ekonomiaa on vähemmän tutkittu. Ehkä vihjeen saisi (entisajan) professioista. Aikanaan professio tarkoitti julkista virkaa (latinan professio = julkinen ilmoitus, professor = julkinen opettaja). Professioammatilla on yhteiskunnan arvojen kannalta merkittävä palvelutehtävä, jota hoidetaan ammatin eettisten pelisääntöjen mukaisesti. Sanoisin, että professionaali oli oikeus- ja kulttuurivaltion ylläpitäjä: tuomari, lääkäri, professori, opettaja, tutkija, sosiaalityöntekijä, ehkä myös pappi, journalistikin. Profession haltija ei tehnyt työtä rahasta; hän toki sai elantonsa virastaan, mutta hänen palkkansa ei riippunut tuloksesta. Hän ainakin ihannetapauksessa sai työmotiivinsa yhteishyvästä, yhteiskunnallisista arvoista. Oikeastaan vastaava voi päteä ilmaistyöhön: työ on miehen kunnia. Itsekunnioitus kärsii, jos ei tee ilmaistyötä kunnolla. Hyvän neuvon keksiminen ystävälle ei ole mikään pikkujuttu.

Siis kun pohtii laadukkaan ilmaistyön oppimista ja luonnetta, voi ottaa malliksi vaativan ammattityön, profession. Tästä näkyy myös, että eri yhteiskunnat eivät ilmaistyössäkään ole samalla tasolla. Bruttokansantuote tai vastaava on toki puutteellinen yhteiskunnan kehitystason mittari. Varmaan meidän köyhinä pitämissämme yhteiskunnissa on paljon kunnioitettavaa osaamista ja toimintaa ilmaistyössä niin yksilöllisellä kuin kollektiivisella tasolla. Mutta kuitenkin ilmaistyönkin kehitystasossa ja yhteiskunnallisessa sopivuudessa on eroja. Sen kehittäminen ja sen laadusta keskusteleminen on siis mitä vakavin asia.

Laadukas, "professionaalinen" ilmaistyö edellyttää yhteisöjä, työkulttuureja. Arvostetuilla professioilla on vahvat ammattijärjestöt. Lääkäriliitto ja lakimiesliitto eivät ole vain edunvalvontajärjestöjä, vaan kasvattajia, moraalinvalvojia, tasosta huolehtivia elimiä. Jotta ilmaistyö kehittyy paikallisesta puuhailusta yhteiskunnallisesti merkittäväksi toiminnaksi, sekin edellyttää yhdistyksiä, tietokantoja, keskinäistukea; ei ehkä ammattiliittoja tai korporaatioita, mutta yhteisöjä kuitenkin. Sellaisestahan esim. Suomessa on hyvät perinteet.

Peter Elkin kommentin edelliseen postaukseeni voisi kärjistää siten, että jaotteluni ansio- ja ilmaistyöhön on ehkä tyhjän pyöritystä. En väitä vastaan; ehkei mikään muutu käsitettä laventamalla. Yllä koetin avata joitakin mahdollisuuksia.

Rahalle alistetussa työssä arviointi on paljolti siirtynyt ammattilaiselta itseltään pois, tuloksesta tai suoritteesta käsin tehdyksi, ja ammattilaisella tarkoitetaan taitavaa, rahaa tuottavaa työntekijää. Reviiri, olipa se työpaikka tai yleisemmin ammatti tai professio, on siis purkautunut. Tämähän koetaan esimerkiksi yliopistoissa: kehittyneet arviointikulttuurit korvautuvat brutaaleilla suoritemittareilla. Ehkäpä silloin enää ei työ olekaan miehen kunnia, ainoastaan tilipussi tai sosiaalinen status. Se on vieraantuneisuutta. Totta kai rahasta täytyy työskennellä ja työttömyyden kanssa käydä vähintään viivytystaistelua, mutta jos se on laadullisesti epätyydyttävää, voi ilmaistyössä avautua ammattitaidolle tyydyttävämpiä mahdollisuuksia.

Merkillepantavaa kyllä ilmaistyössäkin on "pääomaa", nimenomaan reaalipääomaa: työvälineet, miksei organisaatio, suunnittelu. Siinä voi olla myös työnjohtoa ja työkuria, itsekuria ainakin (panin "pääoman" lainausmerkkeihin kunnioittaakseni blogia Valta jätekasoista eläville, jonka kanssa olen vaihtanut ajatuksia marxilaisesta ja ei-marxilaisesta pääoman käsitteestä). Ilmaistyö ei ole vain halkojen hakkaamista vanhukselle, vaan se voi olla vaativan ammattityön tasoista: etsitään ja käsitellään tietoja, välineinä atk, internet, sähköposti, kännykät, faksi; tehdään yhteistyötä ja hahmotetaan projekteja. Tulee vallan marxilainen visio: kapitalismissa kehittyneet tuotantovoimat, teknologia otetaan kommunistisen ilmaistyön käyttöön.

No, kun aloitin eurooppalaisena konservatiivina, niin ehkä tähän on hyvä lopettaa.

Yritin siis ymmärtää työtä yhteiskunnan kantavana tekijänä. Tuntui, että jos rajautuu vain siihen, mitä sanotaan työksi, joutuu monenlaisiin anomalioihin: työttömyyteen jolle ei voida mitään, ikäsyrjintään ja eläkehakuisuuteen, työn laskevaan osuuteen elinajasta, huoltosuhteen trendinomaiseen heikkenemiseen. Kun anomaliat kasaantuvat, on aineksia kuhnilaiseen paradigmamurrokseen. Yritän käsittää työksi kaiken hyödylliseksi tarkoitetun toiminnan. Tässä viimeisessä jaksossa olen keskittynyt siihen, että ilmaistyön ei tarvitse olla mitään joutavaa puuhastelua, vaan se voi olla yhtä kehittynyttä, ehkä kehittyneempää kuin ansiotyö, käyttää kehittyneimpiä välineitä ja organisaatioita, muodostaa omaa (sosiaalista, kulttuurista) pääomaansa.

Tietenkään en osaa sanoa juuri mitään, millaiseksi yhteiskunnat tietoisemman ilmaistyön pohjalla kehittyvät. Mutta kuten aiemminkin tulevaisuutta koskeva ahdistukseni on vähentynyt. Hyvinvointivaltion tulevaisuutta en tiedä, en tiedä onko aina suomalaisiakaan. Mutta arvelen, että saavuttamallamme teknologian ja yhteistoiminnan tasolla voidaan pärjätä ja kehittyä. Enkä vaivaa päätäni väärillä kysymyksenasetteluilla, jotka pitäytyvät ansiotyön nykyisiin määrittelyihin.

Wednesday, October 06, 2004

Ansio- ja ilmaistyöstä

Pidän hyvinvointiyhteiskuntaamme arvossa. Kehitettävää, nimenomaan laadullista, on vaikka miten paljon, mutta jos voin perustellusti ajatella, että se ei romahda sataan vuoteen, tunnen oloni turvalliseksi. Hyvinvointiyhteiskunnalla on rajoituksensa: ilmeisesti se rajoittaa joitakin vapauksia, estää huikeaa rikastumista, ylipäänsä suosii enemmistöä mieluummin kuin eliittejä. Mutta pidän sitä suurena yhteiskunnallisena saavutuksena ja haluan sen kestävän. Amerikkalainen ehkä on toista mieltä; minä olen tätä mieltä.

Hyvinvointiyhteiskunta on kuitenkin haasteiden edessä. Työttömyys on viime vuosikymmeninä trendinomaisesti kasvanut. Työttömyyden vähentäminen on jokaisen hallituksen ohjelmassa, ja aina tavoitteet näyttävät karkaavan. Ns. taloudellinen huoltosuhde muuttuu. Nykyään Suomessa yhtä työssäkäyvää kohti on 1.3 ei-työssäkäyvää. Vuosisadan puolimaissa heitä on 1.7. Vastaava on suhde koko Euroopassa. Jos ajatellaan, että hyvinvointiyhteiskunta on ansiotyön varassa, niin hartiat kapenevat.

Hyvinvointiyhteiskunta tietysti on rakentunut ansiotyön varaan. Mutta se saattaa kestää toisenlaisillakin järjestelyillä. Kun todellisuus on vaikea, muutetaan käsitteitä.

Yritän laajentaa työn käsitettä. Työllähän normaalisti ymmärretään sellaista toimintaa, josta saa rahaa: palkkatyöstä palkkaa, yrittäjätoiminnasta yrittäjätuloa. Palkan saa, jos on työsuhde. Yrittäjätuloa saa, jos on asiakkaita.

Katson, että työtä on ansiotyön ulkopuolellakin. Työn ydin on se, että tekee jotakin hyödyllistä.

Olemme olemassa työskentelemällä, tuottamalla käyttöarvoja. Työ ja työskentely on meidän elinkeinomme, hengissä pysymisen keinomme. Työn ja olemassaolon suhde voidaan nähdä kehittyneemminkin: Sartre sanoo, että "taiteellisen luomistyön pääasiallisimpia motiiveja on epäilemättä ihmisen tarve tuntea itsensä olennaiseksi suhteessa maailmaan". Työ ei merkitse vain hengissä sinnittelyä, vaan työllä me myös kehitämme, luomme maailmaa ja itseämme.

Työtä luonnehtii myös se, että sen tekijä on mieluummin me kuin minä. Voi tietysti tuntua, että minä tässä nyt yksinäni puurran. Mutta ensinnäkin työ käyttää välineitä. Koko meidän kultuurimme on työvälineitä: kieli, konkreettiset työvälineet, osaamisperinteet joita opetetaan. Ja toiseksi työ yleensä on yhteistyötä, työnjaon ja vastavuoroisuuden luonnehtimaa, tehdään toisille ja saadaan toisilta.

Sanoisin, että jos ansiotyöstä syrjäytynyt työskentelee eli tekee jotakin hyödyllistä, niin hän on mukana, ei syrjäytynyt. Vaikkapa lohdutellessaan kohtalotoveria hän käyttää kieltä ja lohduttamisen osaamisperinteitä, lievittää tuskaa ja ylläpitää omaa itsekunnioitustaan. Työtä on surutyö, erotyö, kasvatustyö, talkootyö.

Sinänsähän ei ansiotyöstä syrjäytyminen ole ongelma. Eläkkeellä ollaan vallan mielellään. Eläkeputkia on koetettu tukkia, kun ne ovat niin hyvin kelvanneet. Jos ansiotyöstä syrjässä olo on ongelma, niin siinä on kysymys muista asioista: toimeentulosta, kelpaamattomuuden tunteesta, sosiaalisista vertailuista, mielekkään tekemisen puutteesta, vaikeudesta suunnitella ja kehittää elämäänsä.

Miksi haluan laajentaa työn käsitteen ansiotyön ulkopuolellekin? Ajatelkaamme nyky-Suomea, jossa ihmiset elävät keskimäärin 77.4-vuotiaiksi. Jos katsomme, että he toimivat 14 tuntia vuorokaudessa, sellaisia tunteja on 77.4 vuodessa 396000. Suomessa on 15-64 vuotiaista ansiotyössä noin 66%, mikä antaa keskimääräisiksi työssäolovuosiksi 33 vuotta. Vuosityöaika on 1600 tuntia. Ansiotyössä ollaan siis 53000 tuntia eli 13% toiminta-ajasta. Ja jos elinikä pitenee, työttömyys lisääntyy ja vuosityöaika lyhenee, tullaan 10% alueelle.

Sata vuotta sitten ihmiset elivät 45-vuotiaiksi, työskentelivät siitä ehkä 30 vuotta, vuosityöaika 2500-3000 tuntia: ansiotyössä vietetty aika siis oli 30-40% käytettävissä olevasta ajasta.

Verratkaamme. Sata vuotta sitten valtaosa niin meidän kuin muiden maiden väestöstä työskenteli maataloudessa ravinnontuotannossa, nyt muutama prosentti. Ilmeisesti rahantuottamistyön prosenttiosuus vähenee kuten ravinnontuottamistyön.

Ja jos luullaan, että ansiotyön 13% on yhteiskunnallisesti huoltavaa ja muu huollettavaa, niin se on yhtä aikansa elänyt ajatus kuin se, että maanviljelijän pitää kirpusta keisariin kaikki elättää. Katson, että yhteiskunnan elämä ja hyvinvointi on sen varassa, mitä koko noiden satojentuhansien tuntien kuluessa tehdään ja saadaan aikaan; ansiotyö on siitä osa, mutta vain osa.

Jos lastataan koko huoltosuhde ansiotyön varaan, joudutaan käsittääkseni vaaralliseen virheajatteluun ja virhepolitiikkaan. Joudutaan vaikkapa miettimään, täytyisikö rahdata Suomeen satojatuhansia ja Eurooppaan kymmeniä miljoonia siirtolaisia elättämään meitä, mikä on täysin älytön skenaario.

Sellainen yhteiskunta, jollainen Suomesta ja koko Euroopastakin mahdollisesti tulee on uusi ja ennennäkemätön. Väestöllisessä tasapainossa pysyvä, ei kasvava eikä taantuva. Väestön keski-ikä korkea (EU-15 mediaani-ikä 2002=38v, 2050=53v), elinikä käytännössä biologisen maksimin tuntumassa. Elintaso korkea, mutta mahdollisesti ei nouseva (mitä sillä sitten tarkoitetaankin). Voiko sellaista olla?

USA ei sellaiseksi ainakaan lähivuosikymmeninä ole tulossa: sen väestö kasvaa sekä hedelmällisyyden että siirtolaisuuden ansiosta; näin ollen vaikka sielläkin eliniän odote on korkeahko, väestön keski-ikä on paljon matalampi kuin Euroopassa (mediaani pysyy 36 vuodessa). Kun USA on myös sotilaallinen suurvalta, se on läsnä ja toimivana maailmassa toisin kuin Eurooppa, joka ei ole valloittava voima. Silloin kun Euroopan väkiluku oli suuri ja kasvava, 1800-luvulla, oli Euroopan imperialismin kulta-aika; nyt USA on jo pitkään ollut ja tulee olemaan vastaava maapallon mitan valloittaja ja hallitsija. Mahdollisesti toisia maita ja alueita (Kiina, Intia) väestön ja talouden kasvaessa tunkeutuu maailmanmahdin hakuun.

Amerikkalaiset, joilla on yhteiskunnallisessa ajattelussa ja keskustelussa vahva hegemonia, elävät eri tulevaisuudennäkymissä kuin eurooppalaiset. Edellisessä kirjoituksessani viittasin amerikkalaisten velkaantumiseen ja kaupan epätasapainoon. Ehkäpä he ovat kuin nuorallapyöräilijä: pakko polkea eteenpäin tai putoaa. Ja koko ajattelutapa, ideologia heijastelee tätä tilaa.

Mutta entä Eurooppa, me suomalaiset? Miten meidän käy? Muuttuvassa maailmassa helposti tuntuu siltä, että joka ei nouse, taantuu. Ei tarvitse Venäjää kauemmaksi katsoa. Onko meillä tulevaisuutta?

Kommentoidessani Peter Elkin ajatusta 290904, että ikääntyneiden yhteiskunta menettää innovatiivisuutensa sanoin, että jos pitkäikäisten yhteiskunta on kilpailukyvytön, silloin pitkäikäisyys on taakka ja sen edistäminen väärin. Tämä tietysti kuulostaa julmalta. Mutta kilpailukyvytön yhteiskunta häviää.

Toinen mahdollisuus, johon luotan, on se, että ikääntyneiden yhteiskunta pysyy toiminta- ja kilpailukykyisenä. Se on sitä eri tavalla kuin nuorten varaan rakennettu. Emme edes tiedä, miten se on erilainen: hapuilemme sen hahmottamisessa. Peter Elk: "Epäilen, että tulevaisuuden ikäihmisten innovatiivisuus ei suuntaudu työelämään, vaan pikemminkin vapaa-ajan hyviksi koettuihin asioihin". Aivan, mutta tässä minun käsitteistössäni vapaa-ajan hyviksi koetut asiat voivat olla yhtä lailla työtä kuin ansiotyökin. Niin että ehkä mahdollisuuksia on.

Arvioin, että jos tulevaisuutta on, se on kokonaistyön, ei vain ansiotyön varassa: laajasti käsitetyn kulttuurin ylläpitoa ja kehittämistä. Jos ajattelemme kaltaisiamme pienehköjä sivistysvaltioita - Ruotsia, Norjaa, Tanskaa, Hollantia, Belgiaa -, niin niiden olemassaolo ja elinvoima on ratkaisevasti niiden kansankulttuurin varassa: tapojen, tyylien, perinteiden, itsetunnon ja sen katteen, moraalin. Firmat panevat painoa yhteiskunnalliselle ympäristölle: turvallisuudelle, ei-korruptoituneisuudelle, työvoiman osaamiselle, yhteistyön sujuvuudelle, luotettavuudelle. Jokseenkin kaikki tämä tuotetaan ansiotyön ulkopuolisella työllä, ei rahasta. Vastaavasti kun katsomme epäonnistuvia maita, on helppo havaita heikkouksia ansiotyön ulkopuolisen työn suhteen: moraalin, kulttuurin, perinteiden, yhteistyön, solidaarisuuden alueilla.

Yhdysvalloista sanon, että olenpa sen kapitalismista mitä mieltä hyvänsä, eräs sen suuri voimanlähde on vapaaehtoistoiminta, ansiotyön ulkopuolinen työ.

On yllättävän vaikea sanoa, mitä se ansiotyön ulkopuolinen työ on. On pohdittu ns. naistyön näkymättömyyttä. Joskus Harri Holkeri arvioi, ettei hän oikeastaan pysty sanomaan, mitä hän tekee, hänen panoksensa kun purkautuu ulos vähintäänkin kymmenien ihmisten toiminnassa. Jotenkin näin kai täytyy sanoa ansiotyön ulkopuolisesta työstä yleensä. Lasten kasvatus, toinen toistemme aikuiskasvatus, opiskelu ja itsekasvatus, vastuu toisistamme; edelleen kotiemme ja mökkiemme, laitteidemme, vaatteidemme hankinta ja ylläpito; terveys ja kunto; harrastustoiminta, kulttuuritoiminta (myös vastaanotto, vaikkapa vireä tv:n katselu). Elämän ongelmien käsittely, ymmärrystoiminta. Jos kysyy: mitä saat aikaan? mitä pidät yllä? mistä vastaat?, niin auttaisivatko nämä hahmottamaan ansiotyön ulkopuolista työtä.

Joka tapauksessa ansiotyön ulkopuolinen työ ei ole "vain" sitä, vaan se voi olla hyvinkin vaativaa ja vastuullista. Siinä voi kehittyä valtavaa osaamista ja kokemusta ja siinä käytetään kehittyneitä työvälineitä. Voimme täydellä syyllä kunnioittaa vanhempiamme ja isovanhempiamme heidän ansiotyön ulkopuolisesta työstään, olla kiitollisia elämäntoverillemme, arvostaa ystäviemme neuvoja. Ajatelkaamme historiaa: kansansivistystä, yhdistystoimintaa, talkootöitä (vaikkapa toimintataloja). "Kolmatta sektoria" on ollut ja on valtavasti .

Ansiotyön ulkopuolista työtä on sikälikin vaikea hahmottaa, että koko kirjanpito, kansantulotunnukset, verotus jne. on rakennettu "virallisen" ansiotyön varaan. Tiedetään, että on harmaata ja "mustaa"taloutta, ja ymmärtääkseni esim. Venäjän ja Italiankin yhteiskuntia on vaikea ymmärtää ilman sitä. Joka tapauksessa yhteiskunnan todellisuus on olemassa "kirjanpitotodellisuuden" ulkopuolellakin. Mahdollisuudet ja tulevaisuus riippuvat koko todellisuudesta, ei vain virallisesta kirjanpidosta.

Vielä yksi näkökulma. Jos ajattelen omaa elämääni ja hyvinvointiani, niin tietysti jokin määrä rahaa on välttämätön, mutta sen ulkopuolella se on hyvin merkityksetön. Henkilökohtaisen hyvinvointini perustekijöitä ovat ymmärrys, kauneus ja rakkaus; en minä niihin paljoakaan rahaa tarvitse, mutta töitä minun pitää tehdä ahkerasti ja taitavasti saavuttaakseni ja ylläpitääkseni niitä.

No, meni vähän saarnaamisen puolelle; yritän ensi kerralla vähän analysoida ansio- ja ei-ansiotyön luonnetta.