Thursday, September 30, 2004

Huonontuuko työelämä

Yhteiskunnallisten kysymysten sarjassani pohdin asiaa nimeltä työ. Kuten ympäristökirjoituksessani, tässäkin on taustalla huoli: miten meidän käy? Työttömyys on sitkeästi korkea, väestö vanhenee.

Olen eurooppalainen konservatiivi. Tuntuu, että asiat Suomessa ja Euroopassakin ovat nyt kohtuullisen hyvin; poliittisissa väittelyissäkään ei tule mitään radikaalia esiin. Mietityttää, voiko tämäntapainen tila kestää esimerkiksi sata vuotta. Tietysti se muuttuu eikä voi tietää miten, mutta pidän tuon säilymiskysymyksen mielessä apukysymyksenä tai jäsentäjänä.

Kirjoitan pari kolme toisiinsa löysästi liittyvää juttua työstä. Ensimmäinen lähtee Juha Siltalan kirjasta Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Hän kutsuu 1960-1970 lukujen aikaa kulta-ajaksi ja nykyistä, huonompaa aikaa rauta-ajaksi. Tietynlaisen idealisoinnin tai tyypittelyn tasolla hänen ajatustaan voi seurata, mutta huonontuminen on varsin voimakas väite.

1960-1970 luvun kulta-aikana työpaikka oli reviiri, tavallaan omistus. Ammattilainen oli kehittänyt osaamisen, jonka perusteella hän oli turvassa ja saattoi järjestellä itselleen mukavat olot: esimerkiksi tunsi koneensa niin hyvin etteivät insinöörit mahtaneet mitään. Ammatti-ihmisen huipulle oli tietysti pitkä matka ja paljon piinaa tiellä, mutta sinne päästyä oli mukavaa ja arvostettua. Työpaikoilla oli myös runsaasti työntekijöitä, sikäli leppoisaa.

Tällaiset olot perustuivat moniin tekijöihin. Ammattiyhdistysliike oli voimissaan. Yksilön pelivara oli pienempi, yksilöllisen opportunismin mahdollisuudet vähäisemmät: piti turvautua toisiinsa. Myös Neuvostoliiton mahdin aikoina sosialismin peikko pakotti työnantajia myönnytyksiin. Kotimarkkinoilla oli vahva asema, ostovoimaa oli. Edelleen pääoman kansainvälinen käyttäytyminen oli sidotumpaa: Bretton Woods järjestelmässä dollari oli sidottu kultaan ja muut valuutat dollariin; devalvaatiot olivat sallittuja mutta niitä koetettiin estää. Pääoma oli nykyistä laiskempaa, sen tuotto alhaisempi, eikä tuottoja etsitty yhtä aggressiivisesti kuin nykyään. Hyvinvointivaltio mahdollistui tällaisesta asetelmasta.

Toinen perusreviiri oli omistusasunto. Velallisena oltiin kireällä, mutta unelma siitä, että joskus ollaan velattomia, kantoi. Sekä asuntosäästäminen että pyrkimys pysyvään työpaikkareviiriin edisti säästäväistä ja kurinalaista elämää.

Työ- ja asuntoasioiden perspektiivien ollessa myönteiset pyrkimystä riitti myös elämän laatuun, itseä toteuttavaan toimintaan. Noiden vuosien maailmanparannustouhussa on paljon juuri pyrkimystä itsen toteuttamiseen, vapautumiseen pinttyneistä traditioista, avartumiseen.

Tämä kulta-aika on nyt eri syistä purkautunut: ennen muuta "kapitalistit julistivat luokkasodan työntekijöitä vastaan ja voittivat sen" (Siltala 361). Globalisoituneissa oloissa pääoma sanelee ehdot: ammattiyhdistysliike ja vieläpä kansallisvaltio on pieni peluri. Siltala kuvaa satojen sivujen laajuudella, kuinka työ on tullut ulkoamääräytyneeksi, kiireiseksi, epävarmaksi, stressaavaksi.

Kuitenkin keskimääräinen työaika vuositasolla on 1960-luvulta lyhentynyt noin 15%. Palkansaajien ansiotaso elinkustannusindeksiin suhteutettuna oli vuoden 2002 tasosta vain 44% vuonna 1964 ja 65% vuonna 1974. Asumisväljyys on kaksinkertaistunut, omistusasumisen määrä ennallaan vajaa 60%. Ja ihmiset sanovat viihtyvänsä työpaikoillaan. Kun lukee muita työelämätutkimuksia, niin kiire ja henkinen rasitus on yleisesti lisääntynyt, mutta samalla työn näköalat ovat laajentuneet, usein työtä pidetään mielenkiintoisena.

Huonontuminen siis on yksipuolisesti sanottu. Asian lähempi pohtiminen veisi vaikeisiin filosofisiin kysymyksiin hyvän käsitteestä (hyvän työelämän). Jätän "huonontumisen" käsiteanalyysin tekemättä. Mutta olipa hyvä tai huono, niin ehkei nyt ole samanlaista perspektiiviä kuin ennen: kun tässä teen töitä tunnollisesti, pääsen parempiin hommiin, ja kun säästää kituutan, saan asunnon maksetuksi ja aika väljille oloille. Nyt aika harvat voivat tehdä tuollaisen kalkyylin.

Joskus mietityttää, onko nykyinen ikäsyrjintä ja varhainen eläköityminen vielä reviiriajattelun peruja. Ovatko nykyiset eläke-edut ja -järjestelyt "kulta-ajan" jäänteitä ja alttiita purkautumiselle? Jotta turvallinen reviiri olisi täydellinen, sen pitää olla työpaikka-asunto-eläke. Nykyään eläkkeelle siirrytään keskimäärin noin 60-vuotiaana, varsinaisesti vanhuus rupeaa tuntumaan ehkä 75 vuodesta. Ollaan virkeinä ja toimintakykyisinä eläkkeellä 10-20 vuotta (keskimääräinen eläke on noin 1000 euroa). Ehkäpä syrjitään ikääntyneitä, tuupitaan eläkeputkiin; salaa ajatellaan, että tulee minunkin vuoroni.

Tietysti jos näin olisi, se olisi tavallaan hyvä. Jos työvoimapulaa todella tulisi, ei muuta kuin vedettäisiin vastahakoiset ikäihmiset töihin.

Amerikassahan näinkin on. Siellä käytettävä 401(k) eläkejärjestelmä on sellainen, että työntekijän palkasta otetaan eläkerahastoon rahaa, sitä sijoitetaan, ja aikanaan ihminen saa eläkettä sillä laskelmalla, että summa tuottoineen kuluu hänen elinikänsä aikana. Kun eläkerahojen tuotto on odotettua heikompi, ei auta seitsemänkymppisten amerikkalaisten muu kuin mennä töihin sijaisuuksille ja keikoille: Yhdysvalloissa työvoimaan kuuluu 4 milj. yli 65-vuotiasta. Mutta peli vaikuttaa reilulta: jos ei ole rahaa, ei makseta eläkkeitäkään.

Olisiko Yhdysvallat, kapitalismin mallimaa, meillekin esikuva? Varmaan ainakin useimmat meistä haluaisimme pitää hyvinvointivaltiomme, tietyt takuut ja perusturvat. Mutta pystymmekö? "Kulta-aikana" oli taloudellinen ja yhteiskunnallinen arkkitehtuuri, joka mahdollisti silloisen elämäntavan. Nyt on toinen, pääoman hallitsema globalisoitunut arkkitehtuuri. Jo presidentti Koivisto kysyi laman ahdistaessa, mitä sitten tapahtuu, jos valtio ei pysty maksamaan lakimääräisiä maksujaan. Näin voi käydä, vaikkei ehkä lähitulevaisuudessa. Amerikkalainen eläketodellisuus osoittaa, että kapitalismin myllerryksessä täytyy vain joustaa, yrittää uida pinnalla.

Ikävä kyllä minusta tuntuu, ettei amerikkalainen joustavuuskaan tarjoa turvaa. Markkinatalouden tasapainohan voi toteutua sillä lailla, että jotkut häviävät: Venäjä, Afrikka, Amerikan köyhät. Markkinoilla vallitsee vahvemman oikeus kukistaa heikompansa. Ja amerikkalaiset itse ovat veloissaan. Amerikkalaisten kokonaisvelka on 130000$ henkeä kohti, kotitalouksien velka 32500$ henkeä kohti. Suomalaisten yksityishenkilöiden velka 2002 oli 8700 euroa henkeä kohti; kotitalouksien velka 1998 (uusin tieto) 5125 euroa/henkilö (se tietysti elämänkulun aikana vaihtelee suuresti). Euron ja dollarin keskinäisarvonkin vaihdellessa voidaan kai sanoa, että amerikkalaisten velkaantuminen on nelinkertainen meihin nähden. Joten meillä jos hyvinvointivaltion kestävyydestä ei uskalla olla ihan vuorenvarma, on amerikkalaisessa kapitalismissakin jotakin hiekalle rakennettua.

Amerikkalaisten kotitalouksien tulot muuten ovat lähinnä polkeneet paikoillaan kolmisenkymmentä vuotta; meillä tulot ovat kasvaneet. Talouskasvu siellä on yhä selvemmin velkavetoista. Valtionvelkakin meillä on 12000/henkilö, Yhdysvalloissa kaksinkertainen. Velkakompleksiin liittyy vielä ulkomaankaupan huikea alijäämäisyys ja siis velkaantuminen ulkomaille (Japaniin ja Kiinaan). Jää kysymään, kuka Yhdysvalloissa valtavasta teknologian ja pääoman tuottavuuden lisäyksestä sitten on hyötynyt, kun työaikakin vuodessa on pitempi kuin meillä.

Vältän tässä kapitalismin käsittelyä; painopiste on ratkaisujen löytyminen kapitalismin "ohi". Sanon siis vain lyhyesti, että totta kai Yhdysvalloissa pääoma on edennyt. Väestön vauraimman prosentin nettotulot 1979-97 nousivat 157%, skaalan keskivaiheilla 10%: "vauraus ei näytä virtaavan koulutuksesta, ahkeruudesta tai kyvykkyydestä vaan saaliinjakoasemasta" (Siltala 121). Vapaan markkinatalouden siunauksellisuus on Siltalan mielestä lähinnä uskonto, jumalana raha, joka ei siedä muita jumalia. Niinpä "työn kysyntä vastaisi ... tarjontaa heti, kun kun ay-liikettä estettäisiin hinnoittelemasta työtä väärin" (Siltala 87). Toisin sanoen markkinatalous toimii tietynlaisessa mallinnuksessa, johon reaalitodellisuus käytännössä väkivalloin sovitetaan. Tämä nyt tästä.

Siis: jos 1960-70 luvuilla oli tietynlainen kultakausi, niin Suomessa, vaikka työelämän vaatimukset ovat kiristyneet ja työttömyys lisääntynyt, on kuitenkin taloudellisesti menty eteenpäin, hyvinvointivaltio ei ole ainakaan välittömässä vaarassa joskin kireämmällä. Amerikkaan katsottaessa puhtaampi kapitalismi ei anna lupauksia: väestön suuren enemmistön tulotaso pysyy paikallaan ja velkaantuminen lisääntyy huikeasti, eläkkeet ovat epävarmat (enkä ole maininnutkaan sosiaali- ja terveystoimen uudistusta jonka rahoitusnäkymät ovat pelottavat).

Onko sanottava, että niin valtavalla voimalla kuin Yhdysvallat elämäntapaansa ja ideologiaansa muille suorastaan pakottaakin, siitä ei ole malliksi? Kun alussa kysyin, voiko suomalais-eurooppalainen elämäntapamme kestää tämänkaltaisena sata vuotta, niin en mitenkään voi ymmärtää, että amerikkalainen elämäntapa niin tekisi: parin viime vuosikymmenen huikea velkaantumisen kasvu ehkä on välittömässä hallinnassa, mutta ei voi tällaisena enää vuosikymmeniä jatkua. Toisaalta eivät Kiina, Intia ja muut Aasian maat myöskään missään tasapainotilassa ole: ne etsivät voimakasta taloudellista kasvua. Niiden väkiluku on kymmenkertainen Euroopan väkilukuun verrattuna, ja Yhdysvaltojenkin väkiluku tulee olemaan puolitoistakertainen vuosisadan puolimaissa. Kyllä ne painetta aiheuttavat.

Ollaanko hyvinvointivaltion viivytystaistelussa? Ollaanko etsimässä eurooppalaisen elämäntavan identiteettiä ja tulevaisuutta? Sitä joudutaan hahmottamaan valtavissa väestöllisissä (Aasia) ja kapitalismin ongelmien (USA) paineissa. Sopimattomia ideologioita on varmasti tarjolla. Sen käsitän, että 1960-1970 lukujen "kulta-aika" ei palaa. Niissä oloissa ja paineissa muotoutui hyvinvointivaltio. Jos hyvinvointivaltiota ei olisi perintönä, sitä nykyisin ei ehkä muodostuisikaan. Mutta vaikka sen muodostumisen pohja (ay-liike, kotimarkkinat, ei-turbulentti kansainvälinen kauppa) on rauennut, se on meidän yhteiskunnallista pääomaamme, arvoamme.

Vai, kun olen eurooppalainen konservatiivi, olisiko minun parempi olla jotakin muuta?

0 Comments:

Post a Comment

<< Home