Wednesday, September 15, 2004

Ajattelukirjoittamisesta

Kylläpä tästä tuli sisäänlämpiävä kirjoitus. Mutta se on kirjoitettu tekstissä kuvatulla metodilla, joten jos se tuotti tällaisen tuotoksen, niin minkäpä teet.

1. KIRJOITTAA ITSELLE

Kirjoitan itselleni. Kirjoittaminen on minulle eräs ajattelemisen tapa. Tyypillisesti tällainen ajattelu lähtee liikkeelle siitä ymmälläolosta, että huomaan etten ymmärrä jotakin. Ongelmakohde tiivistyy usein yhdeksi sanaksi. Alan siis ajatella kun huomaan etten esimerkiksi ymmärrä jotakin sanaa. Viime viikkoina olen yrittänyt kirjoittamalla ymmärtää sanaa "naiskauneus", sitä ennen sanaa "yksinäisyys". Nyt koetan selvitellä itselleni blogikirjoittamiseni motiiveja; käsitän etten varmaan kirjoita samalla tavoin kuin useimmat muut. Ihan yhdellä sanalla en nyt voi ongelmaani luonnehtia.

Olen tottunut jakamaan ymmärtämisprosessin kolmeen vaiheeseen (Kari T Elorannan mukaan):
1. Käännetään ymmärtämiskohde omalle kielelle, omiksi kuviksi.
2. Täsmäytetään nämä kuvat, eli yhdistetään ne toisiinsa ja muuten tiedettyihin asioihin.
3. Tämän onnistuessa pystytään toimimaan onnistuneemmin ymmärtämiskohteessa.
Siis jos emme ymmärrä vieraskielistä puhetta, putoamme vaiheessa 1, jos emme saa järkeä toisen puheeseen, putoamme vaiheessa 2, ja jos käytännössä epäonnistumme, vaiheessa 3 (tai olimme epäonnistuneet jo aiemmissa vaiheissa, se tuli vain näkyviin vasta vaiheessa 3).

Kun kirjoitan itselleni, lähtökohta on yleensä vaihe 3 ja siihen se palaa. Asiat eivät jossakin suhteessa ole niin hyvin kuin toivoisin, ajattelen ja kirjoitan vaiheita 1 ja 2, ja jos asiat tuntuvat sen jälkeen parantuneen, olen tyytyväinen. Pääpaino kirjoittamisessa on vaiheessa 2, yhdistelyssä ja kokonaiskuvan muodostamisessa. Luullakseni vaihe 1, ymmärtämiskohteen kääntäminen omalle kielelle, aiheen ja peruskäsitteiden hahmotus, tapahtuu jo ennen kirjoittamisvaiheen alkamista, asiaa hautoessa.

Kirjoittaminen on ajattelun ja kirjoittamisen välistä vuoropuhelua: kirjoitan ja luen mitä olen kirjoittanut; jos se ei vastaa ajatuksiani, korjailen sitä vastaamaan paremmin. Samalla tietysti ajatuskin kehittyy. Lopulta ajatuksen ja kirjoituksen vastaavuus on tyydyttävä tai tuntuu ettei sitä saa paremmaksikaan, ja työ on valmis. Prosessi siis on uniikki: jos kirjoittaisin toisen kerran samasta aiheesta, tulos saattaisi olla toisenlainen. Tietenkään sitä ei voi tehdä, koska se, että olin jo kirjoittanut, pilaa minun ajattelutuoreuteni.

Itselle kirjoittaminen eroaa suuresti toisille kirjoittamisesta. Verrattakoon ensin esim. kirjeiden, artikkeleiden, novellien tai jopa esseiden kirjoittamiseen (ks 1, 2, 3). Näissä viestitään lukijalle, halutaan herättää hänen mielenkiintoaan, tyydyttää, jopa miellyttää häntä jollakin tavoin. Minulla lukija olen minä itse ja vieläpä ajattelemassa juuri tämän kirjoituksen problematiikkaa. Kirjoitustyyli sopii tähän tarkoitukseen: ei ole tarpeen kirjoittaa lukijaystävällisesti kun itse tutussa asiassa saan selvää monimutkaisistakin lauserakenteista (totta kai minä hiukan tulen muitakin mahdollisia lukijoita vastaan).

Samoin itselle kirjoittaminen eroaa jyrkästi tieteellisestä julkaisusta (ks. 4, 5, 6). Tieteellinen tutkimus pysähtyy vaiheeseen 2: tietojen ja käsitteiden yhteyksiin. Se ei etene vaiheeseen 3, toimintaan. Vaikka se olisi ns. soveltavaa tutkimusta tai toimintatutkimusta, se kuitenkin ottaa toiminnan taas tutkimuskohteeksi, kuvaa sitä, arvioi sen onnistuneisuutta joillakin kriteereillä eli kuvauksilla ja yhteyksillä. Se ei "itse" toimi. Toki itsellekin kirjoitettaessa jäädään vaiheisiin 1 ja 2 itse kirjoituksessa, mutta arviointi tapahtuu toiminnasta käsin: pohdinta on silloin ollut hyvää jos toiminta on hyväksi kehittynyt. Tieteellisen julkaisun arviointi taas jää kuvausten ja yhteyksien arvioinniksi.

Jos vielä ajatellaan miten tieteellistä artikkelia yleisesti arvioidaan - oppineisuuden osoituksena tai sitaatti-indeksin avulla -, ero itselle kirjoittamiseen jyrkkenee edelleen. Oppineisuuden osoittaminen edellyttää kattavaa lähteistöä ja perusteellista elaborointia. Sitaatti-indeksiä käytettäessä taas tutkielma on ansiokas, jos sitä on siteerattu paljon ja arvostetuissa julkaisuissa. Tällainen saavutus edellyttää aiheen ja lähteistön valintaa potentiaalisten siteerausten kentältä, sekä helposti siteerattavien yksityiskohtien - selkeiden, erottuvien - tuottamista. Itselle kirjoittaminen on tyystin eri asia kuin nämä. Toki minäkin luen kirjoittaakseni, mutta en mitenkään kattavasti enkä potentiaalisia arvioijia silmälläpitäen, vaan vain muutamia artikkeleita, jotka kylläkin valitsen huolellisesti. Esimerkiksi yliopiston elektronisten julkaisujen tietokannasta kokeilen erilaisia hakuehtoja, kunnes jollakin sopivalla saan vaikkapa viisisataa artikkelia, silmäilen niistä muutamia kymmeniä; otan talteen muutaman ja käytän lopulta yhtä tai kahta. Ne ovat kyllä hyviä, mutta en ehkä lainkaan viittaa niihin. Ei tällä tavoin tieteellistä julkaisua tehdä. Ehkä lähimpänä minun kirjoittamiseni on kirjoittamalla oppimista.

Voisi ajatella, että joku tekee tutkimusta. Sitä tehdessään hän kirjoittaa itselleen tutkimustyönsä ongelmista ja koettaa ratkoa niitä. Tällä tavoin minä kirjoitan, paitsi että en tee tutkimusta.

Ihmiset tietysti kirjoittavat itselle paljonkin. Päiväkirjat ovat sellaisia. Monissa lukemissani blogeissa tekijät ajattelevat kirjoittamalla. Minä olen nyt kokeillut sitä tapaa, että olen ihan viikkojakin pysytellyt jossakin aiheessa, en tietenkään täyspäiväisesti vaan muun ohessa. Olen koettanut pohtia jonkin verran perusteellisesti, en ole tyytynyt ensimmäisiin impulsseihin. Kun nämä eivät ole tutkielmia, ei niitä kaiketi voi oikeastaan arvioida. Itse ajattelen, että jos ne tuntuvat hyödyttäneen, niin hyvä. Kun kuitenkin olen niitä julkaissut, siinä on karkea, ehkä illusorinen tarkistuksen haku: joku voi olla eri mieltä ja osoittaa minun erehtyneen. Siinä mielessä tarkistuksen haku on melko illusorinen, että otaksun näillä olevan vain vähän jos ollenkaan lukijoita itseni lisäksi. Mutta siihen on kuitenkin periaatteellinen mahdollisuus, sen vuoksi kunnianikin vuoksi koetan tehdä näistä arviointia kestäviä; ilman julkistusta en ehkä viitsisi.

2. AJATELLA ITSE

Minä ajattelen. Se on minun olemistani. Suurin osa ihmisistä varmaan on olemassa toimimalla: aktiivisuus, aikaansaannokset, elämäntyö ovat heidän olemassaolonsa ydintä. Toiset taas ovat olemassa yhdessä: heidän yhteisönsä, rakkaansa, perheensä, "me" ovat heidän olemassaolonsa ydintä. Minä olen ns. ajatteleva ihminen. Miten ovatkaan asiat - hyvin tai huonosti -, pääasia on että yritän ymmärtää niitä, vähän niin kuin entinen mies, joka sanoi: "tämä on minulle hyvä opetus", kun oli menossa hirtettäväksi. Ajattelu ei ole alisteista millekään: en ajattele toimiakseni tai saavuttaakseni, en vaikuttaakseni fiksulta, en kuuluakseni johonkin ihmisjoukkoon (intellektuellit); tai kaiketi minä noinkin teen, mutta ytimeltään ajatteluni on lähinnä itsetarkoituksellista. Hahmotan, itsekasvatan ymmärtävää itseäni.

Löysin lehtileikkeen Hesari 10.01.93 Jaan Kaplinski, Ajan ja ajattelun voima. - Ainakin joillakin neuvostointellektuelleilla oli aikanaan olosuhteet, joissa ei tosin ollut läntisten kollegoiden valtavaa informaatiomäärää, mutta sen sijaan aikaa ja työrauhaa: leppoisa virka, vaatimaton palkka ja hiljaista filosofointia. "Ajatus kasvaa ajasta, vaatii aikaa. Kun aikaa ryhdytään säästämään, ... sitä ei enää riitä ajatteluun. ... Länsimainen yhteiskunta arvostaa enemmän tekoja kuin ajatuksia, ja ajatuksia enemmän kuin ajattelua. ... Niinpä ajatuksista tulee tavaraa, jonka tuotanto kehittyy harvoihin käsiin. ... Ready made -ajatuksia on tarjolla niin runsaasti, ettei niitä tarvitse valmistaa eikä koota kotona, aivan kuten länsimainen ihminen ei valmista itse vaatteitaan tai leivo leipäänsä." Kaplinski pitää tätä itsensä tukahduttavana ajattelun ryöstöviljelynä. Lännen kulttuuri tuskin kääntyy ajattelevampaan suuntaan, joten se tarvitsee hyväksikäytettäväkseen sellaisia kulttuureja, joissa on aikaa ajatella.

Olen ja haluan olla hiljainen filosofoija: ajattelija ilman ajatusten tuottamisen suorituspaineita. En osta enkä omaksu ajatuksiani valmiina, olkoonkin että varmaan saisin nopeammin, vähemmällä vaivalla ja parempia kuin omatekoiseni. Ajattelun eräs muoto on tällainen pikku kirjoittelu. Ehkä tätä voisi verrata siihen, että ihmiset piirtävät, laulavat ja soittelevat ilokseen, vaikka parempia tauluja ja musiikkiesityksiä on helppo saada; miksei voisi ilokseen ajatella omia ajatuksia, vaikka parempiakin on saatavilla.

3. KIRJOITTAA VERKOSSA

Jatkamisen suhteen olen nyt epävarma. Olen käsitellyt paria asiaa - yksinäisyyttä ja kauneutta-naiskauneutta sekä nyt tätä kirjoittamista-ajattelua. Suhtautumiseni näihin teemoihin saattaa olla kehittynyt; missään tapauksessa ei kirjoittamisesta ole ollut ainakaan haittaa. Mutta ei minulla henkilökohtaisessa elämässäni oikeastaan enää ole aiheita. Toki mitä tahansa voisi parantaa tai hioa, mutta en koe siihen motiivia: nämä kirjoitukset ovat olleet hyödyllisiä mutta ne ovat tehneet tehtävänsä.

Mutta heti jos nostan katseen omasta navasta yleisempiin kysymyksiin, mahdollisuuksia avautuu. Minusta nimittäin on vuosikausia tuntunut, etten ymmärrä yhteiskunnallisista kysymyksistä mitään. En tiedä, voiko sitä minun kirjoitusteni perusteella uskoa, mutta olen kyllä opiskellut ja harrastanut yhteiskunnallisia kysymyksiä, ymmärrys vain on matkalla kadonnut jonnekin. En viihdy lainkaan huonosti yksinäni ja esim. kauneuden parissa; varmaan vähän pakenenkin niihin. En oikeastaan ajattelekaan, että (enää) koskaan ymmärtäisin yhteiskunnallisia asioita ja pystyisin ottamaan kantaa, enkä sellaista tilaa kaipaakaan. Mutta kun tuossa alussa totesin, että lähden liikkeelle siitä,etten ymmärrä jotakin sanaa, käsitettä tms., niin tietysti minulla yhteiskunnallista ymmärtämättömyyttä on runsaasti.

Ensin ajattelin, etten tiedä julkaisemisestakaan.. Blogimuoto on kyllä auttanut, kannustanut. Mutta nyt kirjoittaminen saattaa luontua jo ilman julkaisemistakin. Kirjoittaminen on ilman muuta minun yksinäistoimintaani. Sikäli kuin olen sosiaalinen kirjoitan kommentteja toisten juttuihin. Tietenkään minulla ei ole mitään sitä vastaan että kirjoituksistani olisi jotakin hyötyä jollekulle. Kuitenkin olisin hölmö jos sellaista tavoittelisin: luenhan minä hyviä kirjoituksia ja osaan kyllä verrata.

Mutta jos kirjoitan, niin kyllä minä julkaisenkin, tosin varmaan entistä harvemmin. Syy on tekninen tai enemmänkin kuin tekninen: linkit. Olen nyt vähän merkinnyt linkkejä; ne ovat aika vielä päälleliimattuja, mutta varmaan minä opin linkkikirjoittamisen luonnetta ja tekniikoita. Linkkejä sisältävä kirjoitus on toisenlainen kuin linkitön, sitä käytetään eri tavalla ja se tehdään eri tavalla. Linkit ovat muistiinpanoja minulle itselleni, olen valinnut sellaisia joihin voin myöhemminkin palata. Mutta näinkin minäkeskinen linkkien käyttö vie kirjoittajan mukaan internet-yhteisöön, hämärtää rajaa minän ja ei-minän välillä.

Verrattakoon internetiä kaupunkiin. Kaupunki on ihmisen koti. Asun ja viihdyn, olen kotonani kaupungissa. Kadut, kaupat, kahvilat, puistot, kirjastot ovat minun laajennettua asuntoani. Olen kaupunkiyhteisön jäsen, sen kasvattama ja aikuiskasvattama. Viihdyn yksinäni mutta se ei estä minua tapailemasta hyvänpäiväntuttuja ja asiointikontakteja. Ei minun tarvitse yksinäisyyttä varten vetäytyä mihinkään. Kuvittelisin, että voin vastaavasti kirjoitella verkossa yksinäisajattelijana, joka kumminkin on läsnä siten kuin minä kaupunkilaisena. Olen osa verkkoa, blogiyhteisöä. Sosiaalinen status siinä, lukijamäärät tms. kiinnostaa minua yhtä vähän kuin olla kingi missään muussakaan yhteisössä tai olla monien ihmisten tuntema. Mutta olen kyllä mukana.

1 Comments:

Blogger olennainen said...

Ajattelu, ymmärtäminen (tai siihen pyrkiminen) ja kirjoittaminen, siinäpä se. Itselle kirjoitettu voi kolahtaa toisillekin. Kiitos.

September 14, 2004 at 9:56 PM  

Post a Comment

<< Home