Thursday, September 30, 2004

Huonontuuko työelämä

Yhteiskunnallisten kysymysten sarjassani pohdin asiaa nimeltä työ. Kuten ympäristökirjoituksessani, tässäkin on taustalla huoli: miten meidän käy? Työttömyys on sitkeästi korkea, väestö vanhenee.

Olen eurooppalainen konservatiivi. Tuntuu, että asiat Suomessa ja Euroopassakin ovat nyt kohtuullisen hyvin; poliittisissa väittelyissäkään ei tule mitään radikaalia esiin. Mietityttää, voiko tämäntapainen tila kestää esimerkiksi sata vuotta. Tietysti se muuttuu eikä voi tietää miten, mutta pidän tuon säilymiskysymyksen mielessä apukysymyksenä tai jäsentäjänä.

Kirjoitan pari kolme toisiinsa löysästi liittyvää juttua työstä. Ensimmäinen lähtee Juha Siltalan kirjasta Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Hän kutsuu 1960-1970 lukujen aikaa kulta-ajaksi ja nykyistä, huonompaa aikaa rauta-ajaksi. Tietynlaisen idealisoinnin tai tyypittelyn tasolla hänen ajatustaan voi seurata, mutta huonontuminen on varsin voimakas väite.

1960-1970 luvun kulta-aikana työpaikka oli reviiri, tavallaan omistus. Ammattilainen oli kehittänyt osaamisen, jonka perusteella hän oli turvassa ja saattoi järjestellä itselleen mukavat olot: esimerkiksi tunsi koneensa niin hyvin etteivät insinöörit mahtaneet mitään. Ammatti-ihmisen huipulle oli tietysti pitkä matka ja paljon piinaa tiellä, mutta sinne päästyä oli mukavaa ja arvostettua. Työpaikoilla oli myös runsaasti työntekijöitä, sikäli leppoisaa.

Tällaiset olot perustuivat moniin tekijöihin. Ammattiyhdistysliike oli voimissaan. Yksilön pelivara oli pienempi, yksilöllisen opportunismin mahdollisuudet vähäisemmät: piti turvautua toisiinsa. Myös Neuvostoliiton mahdin aikoina sosialismin peikko pakotti työnantajia myönnytyksiin. Kotimarkkinoilla oli vahva asema, ostovoimaa oli. Edelleen pääoman kansainvälinen käyttäytyminen oli sidotumpaa: Bretton Woods järjestelmässä dollari oli sidottu kultaan ja muut valuutat dollariin; devalvaatiot olivat sallittuja mutta niitä koetettiin estää. Pääoma oli nykyistä laiskempaa, sen tuotto alhaisempi, eikä tuottoja etsitty yhtä aggressiivisesti kuin nykyään. Hyvinvointivaltio mahdollistui tällaisesta asetelmasta.

Toinen perusreviiri oli omistusasunto. Velallisena oltiin kireällä, mutta unelma siitä, että joskus ollaan velattomia, kantoi. Sekä asuntosäästäminen että pyrkimys pysyvään työpaikkareviiriin edisti säästäväistä ja kurinalaista elämää.

Työ- ja asuntoasioiden perspektiivien ollessa myönteiset pyrkimystä riitti myös elämän laatuun, itseä toteuttavaan toimintaan. Noiden vuosien maailmanparannustouhussa on paljon juuri pyrkimystä itsen toteuttamiseen, vapautumiseen pinttyneistä traditioista, avartumiseen.

Tämä kulta-aika on nyt eri syistä purkautunut: ennen muuta "kapitalistit julistivat luokkasodan työntekijöitä vastaan ja voittivat sen" (Siltala 361). Globalisoituneissa oloissa pääoma sanelee ehdot: ammattiyhdistysliike ja vieläpä kansallisvaltio on pieni peluri. Siltala kuvaa satojen sivujen laajuudella, kuinka työ on tullut ulkoamääräytyneeksi, kiireiseksi, epävarmaksi, stressaavaksi.

Kuitenkin keskimääräinen työaika vuositasolla on 1960-luvulta lyhentynyt noin 15%. Palkansaajien ansiotaso elinkustannusindeksiin suhteutettuna oli vuoden 2002 tasosta vain 44% vuonna 1964 ja 65% vuonna 1974. Asumisväljyys on kaksinkertaistunut, omistusasumisen määrä ennallaan vajaa 60%. Ja ihmiset sanovat viihtyvänsä työpaikoillaan. Kun lukee muita työelämätutkimuksia, niin kiire ja henkinen rasitus on yleisesti lisääntynyt, mutta samalla työn näköalat ovat laajentuneet, usein työtä pidetään mielenkiintoisena.

Huonontuminen siis on yksipuolisesti sanottu. Asian lähempi pohtiminen veisi vaikeisiin filosofisiin kysymyksiin hyvän käsitteestä (hyvän työelämän). Jätän "huonontumisen" käsiteanalyysin tekemättä. Mutta olipa hyvä tai huono, niin ehkei nyt ole samanlaista perspektiiviä kuin ennen: kun tässä teen töitä tunnollisesti, pääsen parempiin hommiin, ja kun säästää kituutan, saan asunnon maksetuksi ja aika väljille oloille. Nyt aika harvat voivat tehdä tuollaisen kalkyylin.

Joskus mietityttää, onko nykyinen ikäsyrjintä ja varhainen eläköityminen vielä reviiriajattelun peruja. Ovatko nykyiset eläke-edut ja -järjestelyt "kulta-ajan" jäänteitä ja alttiita purkautumiselle? Jotta turvallinen reviiri olisi täydellinen, sen pitää olla työpaikka-asunto-eläke. Nykyään eläkkeelle siirrytään keskimäärin noin 60-vuotiaana, varsinaisesti vanhuus rupeaa tuntumaan ehkä 75 vuodesta. Ollaan virkeinä ja toimintakykyisinä eläkkeellä 10-20 vuotta (keskimääräinen eläke on noin 1000 euroa). Ehkäpä syrjitään ikääntyneitä, tuupitaan eläkeputkiin; salaa ajatellaan, että tulee minunkin vuoroni.

Tietysti jos näin olisi, se olisi tavallaan hyvä. Jos työvoimapulaa todella tulisi, ei muuta kuin vedettäisiin vastahakoiset ikäihmiset töihin.

Amerikassahan näinkin on. Siellä käytettävä 401(k) eläkejärjestelmä on sellainen, että työntekijän palkasta otetaan eläkerahastoon rahaa, sitä sijoitetaan, ja aikanaan ihminen saa eläkettä sillä laskelmalla, että summa tuottoineen kuluu hänen elinikänsä aikana. Kun eläkerahojen tuotto on odotettua heikompi, ei auta seitsemänkymppisten amerikkalaisten muu kuin mennä töihin sijaisuuksille ja keikoille: Yhdysvalloissa työvoimaan kuuluu 4 milj. yli 65-vuotiasta. Mutta peli vaikuttaa reilulta: jos ei ole rahaa, ei makseta eläkkeitäkään.

Olisiko Yhdysvallat, kapitalismin mallimaa, meillekin esikuva? Varmaan ainakin useimmat meistä haluaisimme pitää hyvinvointivaltiomme, tietyt takuut ja perusturvat. Mutta pystymmekö? "Kulta-aikana" oli taloudellinen ja yhteiskunnallinen arkkitehtuuri, joka mahdollisti silloisen elämäntavan. Nyt on toinen, pääoman hallitsema globalisoitunut arkkitehtuuri. Jo presidentti Koivisto kysyi laman ahdistaessa, mitä sitten tapahtuu, jos valtio ei pysty maksamaan lakimääräisiä maksujaan. Näin voi käydä, vaikkei ehkä lähitulevaisuudessa. Amerikkalainen eläketodellisuus osoittaa, että kapitalismin myllerryksessä täytyy vain joustaa, yrittää uida pinnalla.

Ikävä kyllä minusta tuntuu, ettei amerikkalainen joustavuuskaan tarjoa turvaa. Markkinatalouden tasapainohan voi toteutua sillä lailla, että jotkut häviävät: Venäjä, Afrikka, Amerikan köyhät. Markkinoilla vallitsee vahvemman oikeus kukistaa heikompansa. Ja amerikkalaiset itse ovat veloissaan. Amerikkalaisten kokonaisvelka on 130000$ henkeä kohti, kotitalouksien velka 32500$ henkeä kohti. Suomalaisten yksityishenkilöiden velka 2002 oli 8700 euroa henkeä kohti; kotitalouksien velka 1998 (uusin tieto) 5125 euroa/henkilö (se tietysti elämänkulun aikana vaihtelee suuresti). Euron ja dollarin keskinäisarvonkin vaihdellessa voidaan kai sanoa, että amerikkalaisten velkaantuminen on nelinkertainen meihin nähden. Joten meillä jos hyvinvointivaltion kestävyydestä ei uskalla olla ihan vuorenvarma, on amerikkalaisessa kapitalismissakin jotakin hiekalle rakennettua.

Amerikkalaisten kotitalouksien tulot muuten ovat lähinnä polkeneet paikoillaan kolmisenkymmentä vuotta; meillä tulot ovat kasvaneet. Talouskasvu siellä on yhä selvemmin velkavetoista. Valtionvelkakin meillä on 12000/henkilö, Yhdysvalloissa kaksinkertainen. Velkakompleksiin liittyy vielä ulkomaankaupan huikea alijäämäisyys ja siis velkaantuminen ulkomaille (Japaniin ja Kiinaan). Jää kysymään, kuka Yhdysvalloissa valtavasta teknologian ja pääoman tuottavuuden lisäyksestä sitten on hyötynyt, kun työaikakin vuodessa on pitempi kuin meillä.

Vältän tässä kapitalismin käsittelyä; painopiste on ratkaisujen löytyminen kapitalismin "ohi". Sanon siis vain lyhyesti, että totta kai Yhdysvalloissa pääoma on edennyt. Väestön vauraimman prosentin nettotulot 1979-97 nousivat 157%, skaalan keskivaiheilla 10%: "vauraus ei näytä virtaavan koulutuksesta, ahkeruudesta tai kyvykkyydestä vaan saaliinjakoasemasta" (Siltala 121). Vapaan markkinatalouden siunauksellisuus on Siltalan mielestä lähinnä uskonto, jumalana raha, joka ei siedä muita jumalia. Niinpä "työn kysyntä vastaisi ... tarjontaa heti, kun kun ay-liikettä estettäisiin hinnoittelemasta työtä väärin" (Siltala 87). Toisin sanoen markkinatalous toimii tietynlaisessa mallinnuksessa, johon reaalitodellisuus käytännössä väkivalloin sovitetaan. Tämä nyt tästä.

Siis: jos 1960-70 luvuilla oli tietynlainen kultakausi, niin Suomessa, vaikka työelämän vaatimukset ovat kiristyneet ja työttömyys lisääntynyt, on kuitenkin taloudellisesti menty eteenpäin, hyvinvointivaltio ei ole ainakaan välittömässä vaarassa joskin kireämmällä. Amerikkaan katsottaessa puhtaampi kapitalismi ei anna lupauksia: väestön suuren enemmistön tulotaso pysyy paikallaan ja velkaantuminen lisääntyy huikeasti, eläkkeet ovat epävarmat (enkä ole maininnutkaan sosiaali- ja terveystoimen uudistusta jonka rahoitusnäkymät ovat pelottavat).

Onko sanottava, että niin valtavalla voimalla kuin Yhdysvallat elämäntapaansa ja ideologiaansa muille suorastaan pakottaakin, siitä ei ole malliksi? Kun alussa kysyin, voiko suomalais-eurooppalainen elämäntapamme kestää tämänkaltaisena sata vuotta, niin en mitenkään voi ymmärtää, että amerikkalainen elämäntapa niin tekisi: parin viime vuosikymmenen huikea velkaantumisen kasvu ehkä on välittömässä hallinnassa, mutta ei voi tällaisena enää vuosikymmeniä jatkua. Toisaalta eivät Kiina, Intia ja muut Aasian maat myöskään missään tasapainotilassa ole: ne etsivät voimakasta taloudellista kasvua. Niiden väkiluku on kymmenkertainen Euroopan väkilukuun verrattuna, ja Yhdysvaltojenkin väkiluku tulee olemaan puolitoistakertainen vuosisadan puolimaissa. Kyllä ne painetta aiheuttavat.

Ollaanko hyvinvointivaltion viivytystaistelussa? Ollaanko etsimässä eurooppalaisen elämäntavan identiteettiä ja tulevaisuutta? Sitä joudutaan hahmottamaan valtavissa väestöllisissä (Aasia) ja kapitalismin ongelmien (USA) paineissa. Sopimattomia ideologioita on varmasti tarjolla. Sen käsitän, että 1960-1970 lukujen "kulta-aika" ei palaa. Niissä oloissa ja paineissa muotoutui hyvinvointivaltio. Jos hyvinvointivaltiota ei olisi perintönä, sitä nykyisin ei ehkä muodostuisikaan. Mutta vaikka sen muodostumisen pohja (ay-liike, kotimarkkinat, ei-turbulentti kansainvälinen kauppa) on rauennut, se on meidän yhteiskunnallista pääomaamme, arvoamme.

Vai, kun olen eurooppalainen konservatiivi, olisiko minun parempi olla jotakin muuta?

Wednesday, September 22, 2004

Ympäristökysymyksestä

Aloittelen kirjoitussarjaa Yhteiskunnallisista Asioista, Joita En Ymmärrä. Ainakin alkupäässä mieleeni tulee huolenaiheita: kuinka meidän käy? Ensimmäisenä ympäristökysymys. - Lukija parka, anteeksi nyt että tästä tuli näin kamalan pitkä. Olen koettanut opetella kirjoittaakseni seuraavia juttujani pätkittäin, mutta tämä on nyt mikä on.

Sisältö:
1. Lomborgin teesejä
2. Lomborgin kritiikkiä
3. Aurinko- ja ydinenergiasta
4. Ympäristö on yhteiskunnassa
5. Ympäristöongelma ymmärtämisongelmana

Ympäristökysymys on hankala aihe. Yhtäältä tietysti aivan kohtalonkysymys: onko meillä tulevaisuutta. Toisaalta en millään tahdo saada sitä hahmotettua. Voi tietysti olla, ettemme me ihmispolot voikaan ymmärtää. Mutta en ymmärrä edes sitä, miksei ympäristökysymys voisi olla ymmärrettävissä. Kun jollakin tavalla täytyy edetä, etenen yksityistapauksen, Lomborgin kirjan kautta. Yleisen kehyksen kautta etenemiseen minulla ei ole edellytyksiä.

1. LOMBORGIN TEESEJÄ

Noin vuosi sitten luin Björn Lomborgin kirjan The Skeptical Environmentalist. Kirja on minusta ansiokas, hieman optimistiseksi viritetty maapallonlaajuinen tarkastelu elinympäristömme tilasta ja tulevaisuudennäkymistä. En rupea esittelemään kirjaa; vain muutama poiminta.

- Lomborg asettaa itsensä kontrastiin sen kanssa, mitä hän kutsuu litaniaksi: ympäristöihmisten (esim. Worldwatch-instituutti) tuottamalla jatkuvalle hälyttävien uutisten ja ennusteiden virralle. Ympäristön tila on viime vuosikymmeninä mieluummin parantunut kuin heikentynyt: terveys ja elinikä, ravitsemus, vaurauskin, samoin ympäristö kuten ilma, metsät ja vedet, ja myös perusennuste on optimistinen.

- Nälkä vähenee. Aliravitsemuksesta kärsi 1971: 920milj., 1997: 792milj., 2010: 680milj. (YK:n tiedot + ennuste). Maailman maatalousjärjestö FAO ennustaa trendin jatkuvan. Toki aliravitsemusta on surkeasti, mutta se vähenee.

- Energiaa riittää. Öljyä, kivihiiltä ja maakaasua riittää, ja öljyvarat täydentyvät hiekkaöljyllä (tar sand, shale oil), joka noin 40$ tynnyrihinnalla tulee kannattavaksi tuottaa ja jota riittää sadoiksi vuosiksi. Auringosta virtaa valtavasti energiaa. Jos aurinkopanelin hyötysuhde on 20%, niin Saharaan sijoitettu neliö, jonka sivu on 469 km, tuottaisi maapallolla nykyään käytetyn energian. Aurinko-, tuuli-(joka riippuu auringosta) ym. uusiutuvat energiat eivät vielä taloudellisesti kannata, mutta kun esim. tuulienergian hinta on pudonnut kymmenesosaan 20 vuodessa ja sen ennustetaan edelleen putoavan, ja suorempi aurinkoenergian käyttö myös kehittyy koko ajan, Lomborg arvelee, että ne rupeavat syrjäyttämään oljyä ja muita fossiilisia energialähteitä vuosisadan puolivälin aikoihin. Sattui silmiin myös Hesarista juttu jonka mukaan akut ovat sillä lailla kehittyneet, että reilun kymmenentuhannen euron hinnalla autoon voi asentaa sähkömoottorin, jonka käyttösäde on parisataa kilometriä ja käyttökustannukset varsin pienet. Tämä jo lähestyy kiinnostavaa aluetta, ja jos sähkö ruvetaan saamaan auringosta, koko autoilun moraali asettuu uudelleen.

- Emme huku saasteisiin eikä biodiversiteetti ole ihmeemmässä vaarassa. Ilman ja veden kuormitus on vähentynyt. Jätteitä toki tulee, mutta kaikki USA:n jätteet tällä vuosisadalla mahtuisivat neliön muotoiselle kaatopaikalle, jonka sivu on 28 km ja syvyys 30 m. Tämä on niin pieni alue, että joutuu kysymään kierrätyksen taloudellisuutta. Biodiversiteetti köyhtyy jonkin verran: perusarvio on että 0.7% lajeista kuolee 50 vuoden aikana minkä jälkeen ongelma taas lievenee. Lieveneminen johtuu siitä, että suurin ympäristövaara on ihmisten surkea köyhyys; vaurastuessaan ihmiset huolehtivat ympäristöstä paremmin, ja ennuste on, että köyhimmätkin vaurastuvat. Lajeja toki häviää tuhatkertainen määrä evoluution "normaalitahtiin" verrattuna, sikäli ongelma, mutta kaukana sellaisesta lajien tuhoutumisen katastrofista, jolla yleisesti pelotellaan.

- Ilmaston lämpeneminen on äärimmäisen vaikea asia arvioitavaksi. Useimmat ennusteet viittaavat keskilämpötilan nousevan 1.4-5.8 astetta, Lomborg arvelee että mahdollisesti lähempänä arvioiden alapäätä. Sillä on epäilemättä vaikutuksia, mutta ihmiset kärsivät pahiten, jos he ovat köyhiä ja avuttomia. Perustehtävä siis on edistää vaurastumista ja toimintakykyä, mikä skenaarioiden mukaan on täysin mahdollista; tällöin osataan toimia ilmastonmuutoksen mahdollisesti hieman muuttuneissa oloissa.

2. LOMBORGIN KRITIIKKIÄ

Tietysti Lomborg oli provokatiivinen, mutta kyllä hän sai rankan vastauksen. Arvovaltainen The Scientific American julkaisi useiden (Lomborgin tölvimien) auktoriteettien kritiikin yleisotsikolla "Tiede puolustautuu Skeptical Environmentalist-kirjaa vastaan". Kun Lomborg kirjoitti vastineen, lehti ei julkaissut sitä, ja kun Lomborg julkaisi sen nettisivuillaan, lehti uhkasi häntä oikeudenkäynnillä ja korvausvaatimuksilla; vastine on julkaistu muilla nettisivuilla joihin Lomborgilla on linkki: täysin naurettavaa siis. Tanskalainen Danish Committes on Scientific Dishonesty julisti Lomborgin kirjan "objectively dishonest", mutta ministeriön painostettua peruutti päätöksensä. Tästä saa sen käsityksen, että Lomborgin kirjaa vastaan hyökättiin myös epätieteellisin, sananvapautta loukkaavin ja kunniattomin keinoin.

Kritiikinkin mukaan se Lomborgin perusarvio, että inhimillisen hyvinvoinnin kannalta maapallon olosuhteet ovat yleisesti paranemassa, sisältää totuutta. Väite että ympäristötieteilijät väittävät energian loppuvan, on kritiikin mukaan väärä: hiekkaöljyä, hiiltä, ydin- ja aurinkoenergiaa on runsaasti öljyn niukentuessakin; siitä ollaan yhtä mieltä. Kriitikko sanoo että energiaongelma on siinä, että ympäristön kantokyky loppuu; tästä hän kuitenkaan ei esitä evidenssiä, ja Lomborg on todennut ympäristökuormituksen suorastaan kevenneen tekniikan tehostuessa. Väestö- ja ravintotilanne paranee ilman kohtuuttoman raskasta maankäyttöä; kritiikki lähinnä sitä, että eriarvoisuutta ja alueellisia probleemoita (Afrikka) on. Eikä kyseenalaiseksi aseteta biodiversiteetin vähenemistä (vain) alle 1% viidessäkymmenessä vuodessa, minkä jälkeen (köyhyyden väistyessä) vaara vähenee. Ilmastonmuutoksen ennustettavuus lienee heikompi kuin mitä Lomborg antaa ymmärtää.

Siis kovien sanojen takana ei ole oikeastaan mitään perusseikkoja koskevaa vastaväitettä. Loukkaantumista siitä, että Lomborg kevyesti yleistää ympäristöihmiset litanian pauhaajiksi, kun se tosiasiassa menee muutaman äänekkään maailmanparantajan piikkiin, ok. Myös spesialistien ammattiylpeyttä generalistia vastaan: tuhannet tutkijat ovat tehneet elämäntyönsä eri yksityiskohtien tutkimisessa, ja nyt tulee yksi Lomborg syntetisoimaan ja arvioimaan, pienen maan pienen yliopiston pieni apulaisprofessori, ja vielä tilastotieteessä, ei ympäristötutkimuksessa. Ok, mutta esimerkiksi yllä tiivistämieni teesien pitävyyttä kritiikki ei haasta.

Itse pidin Lomborgin sivustollaan viittaamasta kritiikistä parhaana Michael Grubbin Sciencessä esittämää (Lomborg>Critique>Science). Hän toteaa Lomborgin keränneen mahtavan aineiston, joka viittaa siihen , että (a) ympäristöasiat ovat edenneet ja etenemässä parempaan suuntaan, ja (b) meidän ei tarvitse olla ympäristöstä huolissamme. Grubb arvioi (a)-kohdan pitävän paikkansa, (b)-kohdan ei. Vaikka Lomborgilla on lähes 3000 lähdeviitettä, aineistossa on valikoivuutta, mm. tärkeä World Resources Institute on aliedustettu. Muutkin kuin Grubb toteavat Lomborgin jäteongelmassa tyytyvän vain määriin, ei niiden ongelmallisuuteen. Edelleen Grubb katsoo Lomborgin hyvinvoivana skandinaavina aliarvioivan kehitysmaiden kasautuvien ongelmien ja pahan kierteen vaarat.

Tärkeintä ja (b)-kohdan kannalta ratkaisevaa on Lomborgin luottamus, että business-as-usual hoitaa asiat. Grubb sekä kritisoi Lomborgia eräästä tapauksesta (Lontoon ilma) että tuo esiin useita esimerkkejä siitä, että poliittisesti päätetty ympäristönsuojelu mieluummin kuin business on parantanut ympäristöä. Ehkä Lomborg kritisoidessaan ympäristövouhottajien litaniaa arvioi, että sen vaikutuksesta ympäristöä ylisuojellaan (mitähän liito-oravat tästä ajattelevat?) ja ylihallinnoidaan (Kiovo), ja korostaa business-prosessien toimivuutta. Tässä hän on saattanut ajautua vähän liikaa vastapuolelle.

Grubb on ilmastonmuutoksen spesialisti. Hän kritisoi Lomborgia kevytmielisyydestä: asettuu ilman perusteita ennusteiden positiivisempaan päähän, ottaa vain yhden skenaarion ja jättää käsittelemättä lukuisia muita yhtä perusteltuja; ja pitäessään Kioton sopimusta kalliina ja lähes turhana ei ymmärrä sitä, että tuonkaltaiset sopimukset kehyksenä ohjaavat teknologisia innovaatioita.

Pidän Grubbin kritiikkiä perusteltuna. Monet asiat ovat parantuneet ja paranevat: hyvä. Siksi ei pidä huolehtia: väärin, valveutuneisuutta ja politiikka tarvitaan. - Minusta näyttää, että monien muiden asioiden paranemiseen voi luottaa, mutta energia on ongelma.

3. AURINKO- JA YDINENERGIASTA

3.1. Olemme vaarallisesti fosiilisten varassa

Elämäntapamme perustuu energiaan. Maailman energiatuotanto on 50 vuodessa lähes kymmenkertaistunut. Mielestäni on pelkkää lörpötystä esittää, että linja ei jatku. Henkilökohtaisesti en käytä kovinkaan paljoa sähköä, bensaa jne, ja pidän amerikkalaisen unelman elintasoa ylisuurine taloineen ja autoineen sivistymättömänä. Mutta ymmärrän ja hyväksyn, että maapallon mitassa (Kiina, Intia jne) raaka ihmistyö korvautuu ja ennen muuta ylittyy keinoenergialla. Ehkei energiankäyttö kasva entisen tahtiin, mutta vasta ankaran pakon edessä se pysähtyy ja kääntyy laskuun.

Energiantuotanto nykyään perustuu ylivoimaisesti fossiilisiin polttoaineisiin: öljy 37%, kivihiili 22%, maakaasu 21%, yhteensä 80%. Ydinvoima 6%, vesi 7%, perinteiset (puu) 6%; tuuli ja aurinko alle 1%. Tunnettuja öljyreservejä on noin 40 vuodeksi, kaasua 60 ja kivihiiltä sadoiksi vuosiksi, ydinvoiman uraania 40 vuodeksi. Fossiiliset energiat ovat halvimpia, ydinvoima kalliimpaa, samoin tuuli ja aurinko, joita tuetaan verohelpotuksilla. Kuitenkin energiakustannukset ovat vain alle 2% maailman bruttokansantuotteesta, joten vaikka energia kallistuisikin, siihen olisi silti varaa, varsinkin kun sen käyttö on jatkuvasti tehostunut (tiedot etupäässä Lomborgin kirjasta).

Öljyn niukentuminen on vakavasti otettava mahdollisuus: ks. Dieoff, Peak Oil. Tässä suhteessa Lomborg on ilmeisen pintapuolinen ja ylimalkainen. Toki, niin kuin hän esittää, tiedossa olevat reservit ovat kasvaneet, ja aiemmin pelätyt öljykriisit ovat jääneet tulematta. Mutta kuitenkin uusien reservien löytyminen on viime vuosina vähentynyt. Samoin jo olemassaoleviakaan kenttiä ei ehkä saada pumpattua niin tyhjiin kuin oli luultu: öljylitran saaminen ylös rupeaa vaatimaan enemmän energiaa kuin öljylitra antaa. Vaikka vuoden 2004 hinnannousut ehkä johtuvat osittain poliittisista ja tilapäisistä syistä, on ilmeistä syytä varautua öljyn niukkuuteen. Hiekkaöljyä kyllä on sadoiksi vuosiksi, mutta se on hitaasti hyödyntyvä, kallis ja ympäristöhaittoja tuottava reservi.

Tärkeimmät fossiilisen energian vaihtoehdot ovat aurinko ja ydinvoima. Toki voi olla muutakin: magnetismi tai vaikkapa maaytimen kuumuus, mutta en yritäkään käsitellä sellaisia.

3.2. Aurinkoenergia epävarma

Aurinkoenergiaan on liitetty suuria toiveita. Sen hyödyntämistä on tutkittu ja kehitelty vuosikymmeniä. On toki lupaavia saavutuksia: Tanskassa jo toistakymentä prosenttia sähköstä tuotetaan tuulivoimalla (verohelpotuksin) ja tavoitellaan viittäkymmentä prosenttia (tuulihan riippuu auringosta). Myös biomassa (polttopuutkin) on tietysti huomionarvoinen auringosta riippuva energianlähde. Mutta ainakin minä olin kuvitellut, että aurinkoenergian suora käyttö aurinkokennojen tai jonkin vastaavan tekniikan avulla olisi perusratkaisu, joka turvaisi ihmiskunnalle kestävän, runsaan ja haitattoman energiaperustan. Tämä ei taida olla mahdollista. Tätä mieltä on ainakin Howard Hayden kirjassaan The Solar Fraud. En ole kirjaa lukenut joten en voi kommentoida, mutta pienellä tarkastelulla vakuuttuu, että nimenomaan aurinkosähkön taloudellinen kannattavuus on tiukoilla.

Hyvä tekninen tarkastelu on tässä (s. 11 alk). Aurinkokennoissa käytettävä kristallimateriaali ei pysty ottamaan vastaan kaikkia aallonpituuksia eikä intensiteettejä, samoin heijastumista ei pysty kokonaan eliminoimaan; näin ollen maksimiteho on noin 25%, käytännössä 15%. Jonkin verran korkeampia tehoja on saatu monikerroskennoilla, ja toisaalta on halvempia, joskin alle 10% tehon jääviä ratkaisuja. Aurinko ei paista aina ja siirtyy vinoon (tätä ongelmaahan ei satelliiteissa ole). Varastoinnissa ja siirrossa on hävikkiä. Näin ollen käytännön teho jää paljonkin tuon 15% alapuolelle. Kuitenkin, jos katsotaan ns. energiavoittokerrointa, ei tilanne vaikuta pahalta. Öljyn kerroin, siis kuinka monta litraa yhdellä litralla tuotetaan, on parhaimmillaan 30-40 mutta nykyään laskee jyrkästi, hiekkaöljyn vain 2 joten se on huono vaihtoehto. Aurinkopaneleiden on perinteisesti 4, edistyneimpien 15, tuulimyllyjen kokonaista 50. Tuulimylly siis rupeaa olemaan kilpailukykyinen energialähde, mitä mieltä siitä muuten ollaankin.

Aurinkoenergia on vielä aivan näpertelyä. Suurimmat aurinkoenergialaitokset maailmalla tuottavat satoja megavatteja. Suomen sähkönkulutus on 85 terawattituntia, siis 85 miljoonaa megawattituntia vuodessa, kasvaa 1.4% vuodessa, 2020 noin 106 TWh. Tekes-projekti on tutkinut aurinkoenergian mahdollisuuksia. Aurinkoenergiaa saadaan Etelä-Suomessa 1160 kWh/neliömetri, mikä ei eurooppalaisissa vertailuissa ole mitenkään vähän. Itse lasken tästä, että jos aurinkokennojen nettoteho olisi 10% (15% minus varastointi- ja siirtohävikit), tarvittaisiin 850 neliökilometria, siis 30*30 km tuottamaan nykyinen sähkönkulutus, ja jos suurempi osa energiasta siirtyy sähköön (nykyään n. 60%, mutta esim. sähköautot lisäisivät sähkönkäyttöä), tullaan nopeasti 40*40 km alueeseen aurinkopanelien peitossa. Vaikka tuollaiset alueet toki ovat alle 1% pinta-alasta, eivät ne ihan pieniä ole. Mainittakoon, että Tekes-projekti arvioi Suomessa olevan sopivaa katto- ja julkisivupintaa 150 neliökilometria. Ja ikävä kyllä, kun olin ajatellut, että aurinkokennot paikalleen laitettuna kestävät esimerkiksi tuhat vuotta, niin niiden kestoikä on 50 vuoden tienoilla (takuu 25 vuotta). Niin että ei aurinkoenergia ihan mannana taivaasta tule. Tekes-projekti pohtii Suomessa 15%:n osuutta sähkönkulutuksesta. Lisäksi mainittakoon auringon käyttö lämmönlähteenä ilman sähkövälitystä.

3.3. Myös ydinenergialla rajoituksia

Toinen "puhdas" energia on ydinvoima. Sitä on paljon vastustettu. Mutta esimerkiksi Ranskassa sähköstä 75% tuotetaan ydinvoimalla; olen joskus lukenut, että muutama johtava ydinvoimaekspertti oli kommunisti, vasemmisto kannatti ydinvoimaa ja tässä sitä ollaan. Vastustus on paljolti tunteenomaista. Mutta ilmeisesti asian perusteellinen arviointi on tarpeen. Ongelmia aiheuttaa uraanin riittävyys, hinta ja turvallisuus Uraania on, pieninä pitoisuuksina jopa graniitissa ja valtamerissä; kysymys on hinnasta: 40 vuoden reservi on siis sitä vain nykyisillä hinnoilla ja tunnetut reservit. Tekniikan kehittyessä ydinvoima on halventunut ja kaiketi halpenee edelleen, jolloin uraania kannattaa hyödyntää laajemmin. Ydinjäteongelma on, samoin mahdollisuus että uraania joutuu vääriin käsiin. Ongelmat tunnetaan ja koetetaan hallita: täyttä varmuutta ei voi olla mutta monen muun asian riski on suurempi. Ja esimerkiksi Tshernobylin onnettomuus jätti varsin vähän pysyviä vaikutuksia "ulos luontoon", joka toipui nopeasti; kolmisenkymmentä ihmistä kuoli heti ja kymmenkunta syöpään myöhemmin, säteilyn yliannostuksista sairastui ja toipui satoja, väestön hätäsiirtoja oli; mutta YK:n raportti 2000 totesi ettei ole havaittu muita säteilyn terveysvaikutuksia väestöön. Psyykkiset ja sosiaaliset vaikutukset olivat suuret: ahdistusta, pelkoa, voimattomuuden ja toivottomuuden tunteita. Tällaiset tunteet luovat pohjaa ydinvoiman vastustukselle.

En juuri ole löytänyt ydinvoimaa minun ymmärtämälläni kielellä kritisoivia esityksiä. Lähinnä vain tämän ja sen taustaraportit. Kritiikki on kyllä aika kovaa. Ydinvoiman taloudellinen mahdollisuus perustuu vain sille, että nykyään käytetään rikkaimpia löydöksiä; jos ydinvoima laajenisi, pelkkä yhä köyhempien löydösten hyödyntäminen vaatisi niin paljon energiaa, että energiavoittokerroin painuisi kannattamattoman puolelle (kirjoittajat edellyttävät ydinvoiman kustantavan laitosten rakentamisen, purkamisen, raaka-aineen ja jätehuollon, sinänsä oikein tietysti). Kehittyneempi tekniikka (fast-breeder-reaktorit, jotka pystyvät hyödyntämään yleisempää 238-uraania), voivat toki auttaa, mutta ne eivät ainakaan vielä ole varmaa todellisuutta kuten eivät fuusiotekniikatkaan; näin siis vaikka niihin on ymmärrettävästi panostettu valtavasti jo vuosikymmeniä.

3.4. Energiakysymys on moniulotteinen

Olen tässä koettanut seurata fyysikko-kriitikkojen ajattelua: peruskysymys on se, kuinka paljon energia maksaa energiana, ei rahana. Jos energia maksaa liikaa energiaa, se ei kannata; se että energiakulujen ollessa vain 2% olisi varaa rahallisesti kalliimpaankin energiaan, on merkityksetön näkökohta. Tai, hetkinen, onko sittenkään noin? Tietysti tuntuu pitkän päälle mahdottomalta syöttää energiatuotantoon enemmän energiaa kuin mitä siitä saadaan ulos. Mutta osa syötetystä energiasta menee energiatuotannon tekniikan tekoon, luo työpaikkoja ja vaurautta sitä kautta. Ehkä tässä sittenkin on jokin kokonaiskompleksi, jonka ekonomiaa täytyy arvioida eikä vain fyysikkomaisen yksinkertaisesti "enemmällä energialla vähemmän". En tiedä.

Päädyn seuraavaan. Öljy on hankala energialähde: sen taloudellisesti kannattavat reservit saattavat ehtyä nopeammin ja brutaalimmin kuin oli luultu, se kytkeytyy poliittisesti vaikeaan Lähi-Itään ja sen polttaminen voi vaikuttaa ilmastoon. Muita fossiilisia mahdollisuuksia (hiekkaöljy, kivihiili, maakaasukin) koskevat vastaavat, erityisesti ilmastoa koskevat vaarat, joskin jos oljy nopeasti loppuu, ehkä pakon edessä lisätään kivihiilen käyttöä. Energiapolitiikan suunta hakeutunee aurinko- ja ydinenergiaan päin, mutta niiden kannattavuus on ongelma. Tietysti toivoisi, että taloudellinen tapa saada runsaasti aurinkoenergiaa kehittyy, mutta mahdollisesti niin ei tapahdu, joten muista ratkaisuista riippumatta pitäisi voimakkaasti kehittää ydinvoimaa. Mutta jotta se toimisi moninkertaisessa mittaluokassa, tarvittaisiin vahvaa teknologista kehitystä. Kaikki tämä merkitsisi aika voimakasta energiarakenteen muutosta: nyt tuotetaan 80% fossiilisilla, 6% ydinvoimalla, alle prosentti aurinko- ja tuulivoimalla.

Tämä on nyt minun mielipiteeni tällä järjellä; muutan mieltäni jos informoidun paremmin. - Ilmastohan on hyvin monimutkainen ja monitasoinen systeemi, jonka vakaus ei ole millään lailla taattu ilman ihmisen vaikutustakaan ja jonka ennustaminen vuosienkaan päähän ei nykytiedoilla ole mahdollista (perhoseffekti). Voidaan vain sopeutua, kun ongelmia tulee. Aurinko- ja ydinenergialla ihmiset minimoivat vaikutustaan ilmastoon. Muut suuret ympäristöongelmat (nälkä, saastuminen, biodiversiteetti) ovat ongelmattomampia kuin energia. Esimerkiksi geenimanipulaatiotaistelun ymmärrän pääasiassa taisteluksi vallasta, taloudellisista ja sosiaalisista intresseistä; sinänsä geenimanipulointi on ns. hyvä asia.

4. YMPÄRISTÖ ON YHTEISKUNNASSA

Ympäristö ei niinkään ole "siellä", vaan "täällä": meidän ymmärryksessämme, tulkinnoissamme, keskusteluissamme. Ainakin minua hämmästytti se, ettei Tshernobylin pysyviä säteilyvaurioita lopulta edes voitu osoittaa, niin kauheaksi katastrofiksi kuin se aikanaan käsitettiin: katastrofi siis oli mieluummin meidän mielissämme kuin "siellä". Käytännössä olemme alati toisilta saatujen tietojen ja tulkintojen varassa. Luulo, että saisimme ympäristöstä puolueetonta tai objektiivista tietoa, on naurettava. Ympäristöstä puhuvat eniten siitä kiinnostuneet tahot, ja yleensä heillä on jokin erityinen intressi. Ympäristö ei ole neutraali, vaan toimintojen ja olemisen ympäristö, suotuisa tai epäsuotuisa. Sen vuoksi "objektiiviset", tulkinnasta ja intresseistä vapaat tiedot loppuvat lyhyeen ja ovat triviaalejakin, yleisesti ollaan puolueellisten tulkintojen ja joihinkin lopputuloksiin tähtäävien argumentaatioiden varassa.

Pieni esimerkki. Perinnepoliittisessa yhdistyksessä kuulee paljon kiinnostavia näkökohtia rakennuskannasta ja sen arvoista. Mutta perinnepoliittisen yhdistyksen käytännössä täytyy myös valittaa ja viivyttää viimeiseen mahdollisuuteen asti. Jos ajattelee, niin kuin esimerkiksi minä, että vaikkapa Tampereen veturihalleista tai Finlaysonin värjäämörakennuksesta löytyy purkamisen ja suojelemisen kesken jokin kompromissi, niin sen joutuu hahmottamaan itse, koska asiaa paremmin tuntevat ovat sitoutuneempia ajamiinsa asioihin. Tällöin kompromissin joutuu hahmottamaan valistumattomasti.

Näin on tietysti yleensäkin, olipa kysymys ydinvoimasta, tekoaltaista, metsien hakkuista tai liito-oravista. Oikeastaan se, mitä lähinnä voi toivoa, on järkevä, kiihkoton, syrjimätön keskustelu. Ehkä olen väärässä, mutta minusta tuntuu, että nyky-Suomessa keskustelu on suurin piirtein tyydyttävää ainakin ympäristökysymyksissä. Esimerkiksi ydinvoimakeskustelussa ymmärtääkseni kansanedustajilla oli päätöstä tehtäessä suurin piirtein asiallinen keskustelu takana: jos esim. ministeri Satu Hassin suorituttamia tutkimuksia oli sivuutettu, niin hän saattoi kuitenkin tuoda käsityksensä esiin.

Jolloinkin 1960-1970-luvuilla oltiin brutaalimpia. Silloin oli suuri muutto, vanhaa purettiin ja uutta rakennettiin surkeilematta: väistyvää maatalousyhteiskuntaa pidettiin vanhanaikaisena, häviämään joutavana. Varmaan vihreä liike niin meillä kuin muualla muodostui osittain reaktioksi tähän brutaaliuteen. Mutta enää ei vihreä liike voi esiintyä erityisenä moraalisena omanatuntona, oikeassaolijana tai perusarvojen valittuna puolustajana. Luomu ei ole pelastus, vaan eräs ongelmallinen tuottamistapa; sitä voi puolustaa maulla, aitoudella tai millä haluaa, mutta se ei edusta muita kestävämpää tai moraalisesti perustellumpaa ratkaisua.

Ympäristöliikkeellä ei ole erityisoikeutta ympäristökysymykseen. Eikä sillä ole erityista argumentaatiotakaan. Se voi vedota kansalaisuuteen, yhteishyvään, syntymättömiin sukupolviin. Se voi vedota kotiseutuun, perinteeseen, maisemaan. Se voi vedota teolliseen ekonomiaan, ympäristöhaittojen minimoimisen viimekätiseen taloudellisuuteen. Ja se voi vedota kaupallisiin näkökohtiin, ekologisiin tuotteisiin ja merkkeihin. Mutta näihin perusteisiin ei ympäristöliikkeellä ole yksinoikeutta. Ehkäpä ympäristöliike muistuttaa 1800-luvun hygienialiikettä, joka integroitui osaksi ihmisten elämää: ehkäpä kuten nykyään ei ole "hygieniapuoluetta", ei aikanaan ole vihreää puoluetta (näkökohdat Bruno Latourin artikkelista kirjassa Luonnon politiikka, toim. Yrjö Haila ja Ville Lähde, Vastapaino 2003). Mutta tietysti nyt vihreys on ympäristön erityisenä asianajajana, ja vaikka argumentaatioperustan pitäisi olla yhtä riidaton kuin hygieniakysymyksessäkin (vaikka ongelmansa kaiketi siinäkin on), helposti esiintyy erityistä "vihreää ajattelua".

5. YMPÄRISTÖONGELMA YMMÄRRYSONGELMANA

Ymmärrän nyt, miksi ympäristökysymyksiin on niin vaikea saada otetta. Se on yhteiskunnallisen keskustelun ja valtataistelun näyttämö. Eri intressiryhmät pyrkivät ympäristökysymyksissä hegemoniaan, keskustelualoitteeseen, omien pelisääntöjensä ja käsitteittensä määrittelemään ongelmanasetteluun ja toimintaan. Ydinvoimaväki ja vihreät eivät hevin suostu puhumaan edes samaa kieltä. Ja tässä hegemoniakilvassa ei ole korkeampaa instanssia, joka määrittelisi edes sopivan argumentoinnin rajat (eihän Yhdysvaltojen presidentinvaalissakaan ole). Nähtävästi selvä liiottelu, yksityistapausten vastuuton yleistäminen, tunteisiin vetoaminen ja kaikenlaiset oikotulkinnat ovat täysin mahdollista puhetta.

Ilmeisesti maallikko ei myöskään voi tietää ja arvioida kovin pitkälle, rajoitettukin asiantuntemus vaatii ammattilaisuutta. Björn Lomborgin saavutus kyllä osoittaa, että aika paljon voi ahkera ja rohkea tutkija saada ulottuvilleen. Ilmeisesti Lomborgin tilastotieteen taidosta on etua: ymmärtämisen ensimmäinen vaihehan on saada tietoja omalle kielelleen käännettynä. Ympäristöasioissa tietoja ja yksityiskohtia on valtavasti, "liikaa", ja Lomborg on tilastotieteilijänä onnistunut puristamaan tietomassaa käsiteltävään muotoon.

Ymmärtämisen toinen vaihe on tietojen yhdistäminen toisiinsa ja muuten tiedettyihin asioihin, päätyminen malleihin ja ennusteisiin. Tästä Lomborgia on enemmän kritisoitu, ja ehkei hänen tilastotieteilijän taitonsa ekologisessa mallintamisessa yms. ole enää yhtä osuva kuin asiantilojen kuvauksessa. Olen itsekin yllä tuonut täydentäviä näkökohtia hänen optimistisiin energiavisioihinsa. Joka tapauksessa olennaista on asiantilojen osuva kuvaus; sen puuttuessa yhdistelyt ja ennusteet joka tapauksessa epäonnistuvat. Ymmärtämisen kolmas vaihe on toimiva ympäristöpolitiikka; siinä on paljon tyritty, viime vuosikymmeninä paljon opittu, ja kaiketi opittavaa on edelleen.

Kun tajuaa monien lähteiden harhaisuuden ("litanian"), joutuu tyytymään tietynlaiseen ulkopuolisuuteen ympäristöasiassa. Voimakkaat henkilökohtaiset mielipiteet ja mutu-perustelut ovat ympäristökysymyksissä arveluttavia, koska mitä ilmeisintä mielikuvamanipulaatiota harjoitetaan puolin jos toisinkin. Joutuu dilemmaan, valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon välillä: (a) sitoutuu ja tietää yksipuolisesti; alkuperäisen sitoutumisen täytyi tapahtua umpimähkään, (b) ei sitoudu eikä tiedä; tällöin ei voi olla perusteltua mieltä, jää sivulliseksi.

Mutta tietysti minä ylläolevassa tarkastelussa olen saanut jotakin selvillekin: olen nyt luullakseni ympäristöasiassa paremmin orientoitunut kuin aloittaessani, pystyn keskustelemaan, tivaamaan perusteluja, tajuan myös monien ympäristöasioiden olevan lähinnä esteettisiä makuasioita eikä elämän ja kuoleman kysymyksiä, vaikka niitäkin on. Ja jos edellä hahmottamani dilemma on oikea arvio, käsitän myös ympäristökysymyksen ymmärrettävyyden rajallisuuden: minun ei ole mahdollista eikä tarpeen ottaa siinä vastuuta enempää kuin voin tietää. Ahdistus on vähentynyt.

Wednesday, September 15, 2004

Ajattelukirjoittamisesta

Kylläpä tästä tuli sisäänlämpiävä kirjoitus. Mutta se on kirjoitettu tekstissä kuvatulla metodilla, joten jos se tuotti tällaisen tuotoksen, niin minkäpä teet.

1. KIRJOITTAA ITSELLE

Kirjoitan itselleni. Kirjoittaminen on minulle eräs ajattelemisen tapa. Tyypillisesti tällainen ajattelu lähtee liikkeelle siitä ymmälläolosta, että huomaan etten ymmärrä jotakin. Ongelmakohde tiivistyy usein yhdeksi sanaksi. Alan siis ajatella kun huomaan etten esimerkiksi ymmärrä jotakin sanaa. Viime viikkoina olen yrittänyt kirjoittamalla ymmärtää sanaa "naiskauneus", sitä ennen sanaa "yksinäisyys". Nyt koetan selvitellä itselleni blogikirjoittamiseni motiiveja; käsitän etten varmaan kirjoita samalla tavoin kuin useimmat muut. Ihan yhdellä sanalla en nyt voi ongelmaani luonnehtia.

Olen tottunut jakamaan ymmärtämisprosessin kolmeen vaiheeseen (Kari T Elorannan mukaan):
1. Käännetään ymmärtämiskohde omalle kielelle, omiksi kuviksi.
2. Täsmäytetään nämä kuvat, eli yhdistetään ne toisiinsa ja muuten tiedettyihin asioihin.
3. Tämän onnistuessa pystytään toimimaan onnistuneemmin ymmärtämiskohteessa.
Siis jos emme ymmärrä vieraskielistä puhetta, putoamme vaiheessa 1, jos emme saa järkeä toisen puheeseen, putoamme vaiheessa 2, ja jos käytännössä epäonnistumme, vaiheessa 3 (tai olimme epäonnistuneet jo aiemmissa vaiheissa, se tuli vain näkyviin vasta vaiheessa 3).

Kun kirjoitan itselleni, lähtökohta on yleensä vaihe 3 ja siihen se palaa. Asiat eivät jossakin suhteessa ole niin hyvin kuin toivoisin, ajattelen ja kirjoitan vaiheita 1 ja 2, ja jos asiat tuntuvat sen jälkeen parantuneen, olen tyytyväinen. Pääpaino kirjoittamisessa on vaiheessa 2, yhdistelyssä ja kokonaiskuvan muodostamisessa. Luullakseni vaihe 1, ymmärtämiskohteen kääntäminen omalle kielelle, aiheen ja peruskäsitteiden hahmotus, tapahtuu jo ennen kirjoittamisvaiheen alkamista, asiaa hautoessa.

Kirjoittaminen on ajattelun ja kirjoittamisen välistä vuoropuhelua: kirjoitan ja luen mitä olen kirjoittanut; jos se ei vastaa ajatuksiani, korjailen sitä vastaamaan paremmin. Samalla tietysti ajatuskin kehittyy. Lopulta ajatuksen ja kirjoituksen vastaavuus on tyydyttävä tai tuntuu ettei sitä saa paremmaksikaan, ja työ on valmis. Prosessi siis on uniikki: jos kirjoittaisin toisen kerran samasta aiheesta, tulos saattaisi olla toisenlainen. Tietenkään sitä ei voi tehdä, koska se, että olin jo kirjoittanut, pilaa minun ajattelutuoreuteni.

Itselle kirjoittaminen eroaa suuresti toisille kirjoittamisesta. Verrattakoon ensin esim. kirjeiden, artikkeleiden, novellien tai jopa esseiden kirjoittamiseen (ks 1, 2, 3). Näissä viestitään lukijalle, halutaan herättää hänen mielenkiintoaan, tyydyttää, jopa miellyttää häntä jollakin tavoin. Minulla lukija olen minä itse ja vieläpä ajattelemassa juuri tämän kirjoituksen problematiikkaa. Kirjoitustyyli sopii tähän tarkoitukseen: ei ole tarpeen kirjoittaa lukijaystävällisesti kun itse tutussa asiassa saan selvää monimutkaisistakin lauserakenteista (totta kai minä hiukan tulen muitakin mahdollisia lukijoita vastaan).

Samoin itselle kirjoittaminen eroaa jyrkästi tieteellisestä julkaisusta (ks. 4, 5, 6). Tieteellinen tutkimus pysähtyy vaiheeseen 2: tietojen ja käsitteiden yhteyksiin. Se ei etene vaiheeseen 3, toimintaan. Vaikka se olisi ns. soveltavaa tutkimusta tai toimintatutkimusta, se kuitenkin ottaa toiminnan taas tutkimuskohteeksi, kuvaa sitä, arvioi sen onnistuneisuutta joillakin kriteereillä eli kuvauksilla ja yhteyksillä. Se ei "itse" toimi. Toki itsellekin kirjoitettaessa jäädään vaiheisiin 1 ja 2 itse kirjoituksessa, mutta arviointi tapahtuu toiminnasta käsin: pohdinta on silloin ollut hyvää jos toiminta on hyväksi kehittynyt. Tieteellisen julkaisun arviointi taas jää kuvausten ja yhteyksien arvioinniksi.

Jos vielä ajatellaan miten tieteellistä artikkelia yleisesti arvioidaan - oppineisuuden osoituksena tai sitaatti-indeksin avulla -, ero itselle kirjoittamiseen jyrkkenee edelleen. Oppineisuuden osoittaminen edellyttää kattavaa lähteistöä ja perusteellista elaborointia. Sitaatti-indeksiä käytettäessä taas tutkielma on ansiokas, jos sitä on siteerattu paljon ja arvostetuissa julkaisuissa. Tällainen saavutus edellyttää aiheen ja lähteistön valintaa potentiaalisten siteerausten kentältä, sekä helposti siteerattavien yksityiskohtien - selkeiden, erottuvien - tuottamista. Itselle kirjoittaminen on tyystin eri asia kuin nämä. Toki minäkin luen kirjoittaakseni, mutta en mitenkään kattavasti enkä potentiaalisia arvioijia silmälläpitäen, vaan vain muutamia artikkeleita, jotka kylläkin valitsen huolellisesti. Esimerkiksi yliopiston elektronisten julkaisujen tietokannasta kokeilen erilaisia hakuehtoja, kunnes jollakin sopivalla saan vaikkapa viisisataa artikkelia, silmäilen niistä muutamia kymmeniä; otan talteen muutaman ja käytän lopulta yhtä tai kahta. Ne ovat kyllä hyviä, mutta en ehkä lainkaan viittaa niihin. Ei tällä tavoin tieteellistä julkaisua tehdä. Ehkä lähimpänä minun kirjoittamiseni on kirjoittamalla oppimista.

Voisi ajatella, että joku tekee tutkimusta. Sitä tehdessään hän kirjoittaa itselleen tutkimustyönsä ongelmista ja koettaa ratkoa niitä. Tällä tavoin minä kirjoitan, paitsi että en tee tutkimusta.

Ihmiset tietysti kirjoittavat itselle paljonkin. Päiväkirjat ovat sellaisia. Monissa lukemissani blogeissa tekijät ajattelevat kirjoittamalla. Minä olen nyt kokeillut sitä tapaa, että olen ihan viikkojakin pysytellyt jossakin aiheessa, en tietenkään täyspäiväisesti vaan muun ohessa. Olen koettanut pohtia jonkin verran perusteellisesti, en ole tyytynyt ensimmäisiin impulsseihin. Kun nämä eivät ole tutkielmia, ei niitä kaiketi voi oikeastaan arvioida. Itse ajattelen, että jos ne tuntuvat hyödyttäneen, niin hyvä. Kun kuitenkin olen niitä julkaissut, siinä on karkea, ehkä illusorinen tarkistuksen haku: joku voi olla eri mieltä ja osoittaa minun erehtyneen. Siinä mielessä tarkistuksen haku on melko illusorinen, että otaksun näillä olevan vain vähän jos ollenkaan lukijoita itseni lisäksi. Mutta siihen on kuitenkin periaatteellinen mahdollisuus, sen vuoksi kunnianikin vuoksi koetan tehdä näistä arviointia kestäviä; ilman julkistusta en ehkä viitsisi.

2. AJATELLA ITSE

Minä ajattelen. Se on minun olemistani. Suurin osa ihmisistä varmaan on olemassa toimimalla: aktiivisuus, aikaansaannokset, elämäntyö ovat heidän olemassaolonsa ydintä. Toiset taas ovat olemassa yhdessä: heidän yhteisönsä, rakkaansa, perheensä, "me" ovat heidän olemassaolonsa ydintä. Minä olen ns. ajatteleva ihminen. Miten ovatkaan asiat - hyvin tai huonosti -, pääasia on että yritän ymmärtää niitä, vähän niin kuin entinen mies, joka sanoi: "tämä on minulle hyvä opetus", kun oli menossa hirtettäväksi. Ajattelu ei ole alisteista millekään: en ajattele toimiakseni tai saavuttaakseni, en vaikuttaakseni fiksulta, en kuuluakseni johonkin ihmisjoukkoon (intellektuellit); tai kaiketi minä noinkin teen, mutta ytimeltään ajatteluni on lähinnä itsetarkoituksellista. Hahmotan, itsekasvatan ymmärtävää itseäni.

Löysin lehtileikkeen Hesari 10.01.93 Jaan Kaplinski, Ajan ja ajattelun voima. - Ainakin joillakin neuvostointellektuelleilla oli aikanaan olosuhteet, joissa ei tosin ollut läntisten kollegoiden valtavaa informaatiomäärää, mutta sen sijaan aikaa ja työrauhaa: leppoisa virka, vaatimaton palkka ja hiljaista filosofointia. "Ajatus kasvaa ajasta, vaatii aikaa. Kun aikaa ryhdytään säästämään, ... sitä ei enää riitä ajatteluun. ... Länsimainen yhteiskunta arvostaa enemmän tekoja kuin ajatuksia, ja ajatuksia enemmän kuin ajattelua. ... Niinpä ajatuksista tulee tavaraa, jonka tuotanto kehittyy harvoihin käsiin. ... Ready made -ajatuksia on tarjolla niin runsaasti, ettei niitä tarvitse valmistaa eikä koota kotona, aivan kuten länsimainen ihminen ei valmista itse vaatteitaan tai leivo leipäänsä." Kaplinski pitää tätä itsensä tukahduttavana ajattelun ryöstöviljelynä. Lännen kulttuuri tuskin kääntyy ajattelevampaan suuntaan, joten se tarvitsee hyväksikäytettäväkseen sellaisia kulttuureja, joissa on aikaa ajatella.

Olen ja haluan olla hiljainen filosofoija: ajattelija ilman ajatusten tuottamisen suorituspaineita. En osta enkä omaksu ajatuksiani valmiina, olkoonkin että varmaan saisin nopeammin, vähemmällä vaivalla ja parempia kuin omatekoiseni. Ajattelun eräs muoto on tällainen pikku kirjoittelu. Ehkä tätä voisi verrata siihen, että ihmiset piirtävät, laulavat ja soittelevat ilokseen, vaikka parempia tauluja ja musiikkiesityksiä on helppo saada; miksei voisi ilokseen ajatella omia ajatuksia, vaikka parempiakin on saatavilla.

3. KIRJOITTAA VERKOSSA

Jatkamisen suhteen olen nyt epävarma. Olen käsitellyt paria asiaa - yksinäisyyttä ja kauneutta-naiskauneutta sekä nyt tätä kirjoittamista-ajattelua. Suhtautumiseni näihin teemoihin saattaa olla kehittynyt; missään tapauksessa ei kirjoittamisesta ole ollut ainakaan haittaa. Mutta ei minulla henkilökohtaisessa elämässäni oikeastaan enää ole aiheita. Toki mitä tahansa voisi parantaa tai hioa, mutta en koe siihen motiivia: nämä kirjoitukset ovat olleet hyödyllisiä mutta ne ovat tehneet tehtävänsä.

Mutta heti jos nostan katseen omasta navasta yleisempiin kysymyksiin, mahdollisuuksia avautuu. Minusta nimittäin on vuosikausia tuntunut, etten ymmärrä yhteiskunnallisista kysymyksistä mitään. En tiedä, voiko sitä minun kirjoitusteni perusteella uskoa, mutta olen kyllä opiskellut ja harrastanut yhteiskunnallisia kysymyksiä, ymmärrys vain on matkalla kadonnut jonnekin. En viihdy lainkaan huonosti yksinäni ja esim. kauneuden parissa; varmaan vähän pakenenkin niihin. En oikeastaan ajattelekaan, että (enää) koskaan ymmärtäisin yhteiskunnallisia asioita ja pystyisin ottamaan kantaa, enkä sellaista tilaa kaipaakaan. Mutta kun tuossa alussa totesin, että lähden liikkeelle siitä,etten ymmärrä jotakin sanaa, käsitettä tms., niin tietysti minulla yhteiskunnallista ymmärtämättömyyttä on runsaasti.

Ensin ajattelin, etten tiedä julkaisemisestakaan.. Blogimuoto on kyllä auttanut, kannustanut. Mutta nyt kirjoittaminen saattaa luontua jo ilman julkaisemistakin. Kirjoittaminen on ilman muuta minun yksinäistoimintaani. Sikäli kuin olen sosiaalinen kirjoitan kommentteja toisten juttuihin. Tietenkään minulla ei ole mitään sitä vastaan että kirjoituksistani olisi jotakin hyötyä jollekulle. Kuitenkin olisin hölmö jos sellaista tavoittelisin: luenhan minä hyviä kirjoituksia ja osaan kyllä verrata.

Mutta jos kirjoitan, niin kyllä minä julkaisenkin, tosin varmaan entistä harvemmin. Syy on tekninen tai enemmänkin kuin tekninen: linkit. Olen nyt vähän merkinnyt linkkejä; ne ovat aika vielä päälleliimattuja, mutta varmaan minä opin linkkikirjoittamisen luonnetta ja tekniikoita. Linkkejä sisältävä kirjoitus on toisenlainen kuin linkitön, sitä käytetään eri tavalla ja se tehdään eri tavalla. Linkit ovat muistiinpanoja minulle itselleni, olen valinnut sellaisia joihin voin myöhemminkin palata. Mutta näinkin minäkeskinen linkkien käyttö vie kirjoittajan mukaan internet-yhteisöön, hämärtää rajaa minän ja ei-minän välillä.

Verrattakoon internetiä kaupunkiin. Kaupunki on ihmisen koti. Asun ja viihdyn, olen kotonani kaupungissa. Kadut, kaupat, kahvilat, puistot, kirjastot ovat minun laajennettua asuntoani. Olen kaupunkiyhteisön jäsen, sen kasvattama ja aikuiskasvattama. Viihdyn yksinäni mutta se ei estä minua tapailemasta hyvänpäiväntuttuja ja asiointikontakteja. Ei minun tarvitse yksinäisyyttä varten vetäytyä mihinkään. Kuvittelisin, että voin vastaavasti kirjoitella verkossa yksinäisajattelijana, joka kumminkin on läsnä siten kuin minä kaupunkilaisena. Olen osa verkkoa, blogiyhteisöä. Sosiaalinen status siinä, lukijamäärät tms. kiinnostaa minua yhtä vähän kuin olla kingi missään muussakaan yhteisössä tai olla monien ihmisten tuntema. Mutta olen kyllä mukana.

Wednesday, September 08, 2004

Naiskauneudesta II

Pohdiskelen naiskauneutta, jotta siitä olisi mahdollisimman paljon iloa ja mahdollisimman vähän murhetta. Edellisessä jaksossa koetin hälventää kapeuttavia ennakkoasenteita. Nyt koetan antaa hiukan neuvojakin. Olen lyhytsanainen ja jätän perustelut vähälle, samoin melkein väkivalloin rajoittaudun vain muutamiin näkökohtiin.

Ensin kauneuden yleisestä luonteesta; sillähän on valtava evolutionaarinenkin merkitys. Myös, kuten Thomas Mann sanoo: "Kauneus on ainoa henkisen (spirituaalin) muoto minkä tavoitamme aisteilla": kauneus on valtava estetiikan tutkimusalue. Kaipaamme unelmiemme, näkyjemme ja moraalisten pyrkimystemme ulkoista edustumaa (Paul Valery); kauneus on juuri tätä. Kauneudessä on siis syvyysulottuvuus. Jos se puuttuu, ei ole kauneutta. Minusta naisesta voi vallan hyvin sanoa, että hän on kauniin näköinen, mutta ei kaunis.

Kauniin näköisyydellä on kuitenkin merkitystä. Me katsomme ja arvioimme noin kymmenesosasekunnissa. Suurimpaan osaan ihmisistä menetämme mielenkiinnon tässä ajassa; usein täytyy olla juuri kauniin näköisyyttä, kauneutta triviaalissa merkityksessä, jotta pääsisi jatkoon. Mutta jos on sen verran siedettävän näköinen, ettei karsiudu alkuerässä, suuremmalla triviaalikauneudella ei ole niin väliä, vaan muut kauneustekijät alkavat painaa. Millaiset?

Nainen on ihminen. Hän voi olla kaunis ja naiskaunis kaikissa niissä ulottuvuuksissa, missä ihminen voi olla kaunis. Naiskauneus rajoitetaan usein visuaaliseen, suorastaan kuvan kauneuteen. Mutta naiskauneus voi vedota kaikkiin aisteihin, tunteisiin ja ajatteluun. Ääni voi olla kaunis, puhetapa tai laulu. Tuoksu, melkein makukin. Tuntumakosketus, iho. Liikehdintä, kävely, tanssi, urheilusuoritus. Hyväily ja rakastelu. Kaikki nämä voivat olla kauniita, mutta myös tylsiä, jopa luotaantyöntäviä.

Edelleen luonne, tunne-elämä, ihmisten käsittelytapa ("ihana manipulointi"); ajattelun, henkevyyden ja argumentoinnin kauneus; vanhemmuuden ja isovanhemmuuden, opettajuuden, ystävyyden, hoivan kauneus; rakkauden, viisauden, hyväntahtoisuuden ja koko elämäntarinan. Kaikissa näissä ja monissa muissa suhteissa nainen voi olla kaunis, vastaavasti myös tylsä tai vastenmielinen. Kauneus ainakin minussa herättää onnellisuutta, kiitollisuutta ja kiintymystä, ja nainen voi esimerkiksi noissa ulottuvuuksissa minussa virittää tai olla virittämättä kauneuskosketusta.

Tietysti laajetessa koko naiskauneuden käsite problematisoituu: onko kauneuden ja juuri naiseuden yhteys olennainen. Mutta eihän se niin nopon nuukaa olekaan, onko naisen kauneus naiskauneutta vai kauneutta yleisemmin, kunhan se on hyvää. Näkemyksen näin laajetessa myös sukupuolet eivät esiinny kategorisen erillisinä: ihmisiä ollaan molemmat. Kuitenkin ei ole vain "se pieni ero", vaan naisen taustahistoria ja henkilöhistoria, ympäristö ja ympäristöön sopeutumisen keinot ovat erilaiset kuin miehen, ja me vertaudumme ja erottaudumme toista (kulttuuri-)sukupuolta vasten.

Sitä, että mies pääsisi naiskauneutta tutkiskelemaan ja siitä nauttimaan, vaikeuttaa ja monimutkaistaa ennen muuta seksi. Sanon ehkä vähän jyrkästi, mutta minusta koko naiskauneuden ymmärtämistä hämmentää se, että sitä käsittelevät niin äänekkäästi puutteessa olevat tai muuten seksiä tavoittelevat miehet. Kuten kylläinen voi tyytyä nauttimaan pelkästä tuoksusta toisin kuin nälkäinen, on naiskauneuskin tyydytetylle miehelle leppoisammin nautittavissa kuin puutteessa olevalle. Kun ollaan puutteessa, jännitystiloissa, kovien panosten pelissä, niin naiskauneus toki korostuu, kiihotutaan (kuten jalkapallopeliä seuratessa jos on lyöty viimeisillä rahoilla vetoa), mutta samalla kuva on karkeampi, seksuaaliviritteisempi. Toki ymmärrän, että puutteessa olevilla on näkemyksensä ja oikeus se esittääkin, mutta kuten eivät gastronomiset finessit ole niille, jotka tarvitsevat ruokaa surkeaan nälkäänsä, ei naiskauneus kaikkineen avaudu sellaiselle, joka on kiukkuisessa puutteessa.

Hirvittää kysyäkään, mutta kuinkahan välttämätöntä seksi ihmiselle on? Siihen on valtava sosiaalinen paine, yllytetään toisiaan ja verrataan, ja semmoinen, joka ei seksiin pääse, kokee huonommuutta. Ja kyllä se on ihanaakin, mutta onko se korvaamatonta? Lapsia tehdään, mutta ei sitä varten tuhansia kertoja tarvita; eivätkä kaikki tee lapsia eikä heidän pidäkään tehdä. En ole viitsinyt lähteä selvittelemään asiaa, mutta sen käsitän, että varmaan kymmeniä prosentteja aikuisista elää kuukausia ja vuosia ilman seksiä, varttuneemman ikäisistä vielä enemmän. Minäkin tunnen sellaisia. Onko heillä elämä pilalla? Välttämättä ei, selibaatti voi olla tahallista.

Erottelen käsitteet erotiikka ja seksi. Erotiikka viittaa rakkauteen (Eros), seksin kantasana on latinan seco, leikata: jakaudutaan, leikkaudutaan kahteen sukupuoleen. Sukupuoliyhteyden halu ei edellytä rakkautta. Erotiikka on seksin aistis-henkinen ulottuvuus: se kytkeytyy sukupuoliseen kauneuteen. Siis naiskauneus on perusluonteeltaan eroottista, rakkautta kutsuvaa, samoin mieskauneus. Eroottista kiinnostusta ja nauttimista voi olla, vaikkei olisi sukupuoliyhteyttä. Seksuaalisesti tyydytetty voi harrastaa eroottista kauneutta "ylellisyytenä". Ja edellisen kappaleen nojalla kainosti kysyn, voisiko eroottinen nauttiminen olla silloinkin mahdollista, vaikka sukupuolista kanssakäymistä ei olekaan. Sellaistahan esimerkiksi idolien palvominen on.

Kun katselee blogeissakin yksinäisyydestä kärsivien ihmisten ajatuksia, näyttäisi että kipeä paikka on tykätyksi tulemisen puute, erotiikan, nais- tai mieskauneuden kosketuksen puute (ylempänä luetelluissa monissa ulottuvuuksissa ja aspekteissa) mieluummin kuin raaka seksin puute.

Väylä naiskauneuteen etenee siis minusta mieluummin eroottista kuin seksuaalista linjaa. Havaita, osata erotella ja tulkita eroottista ja kauneuden vihjekieltä (siis kauneus voi toki olla vain etäisesti eroottista). Suhteuttaa, tehdä naisille oikeutta, ymmärtää ja arvostaa heidän yritystään naiskauneuteen (sillä se on vain ei-tehdyltä vaikuttavaa mutta useinkin kovalla työllä aikaansaatua; jos työmäärä näkyisi tuloksessa, se ei olisi niin kaunis). Harjoitella.

Naiskauneuteen perehtymisessä ja harjaantumisessa on tietysti vaikeutena nainen itse, jonka täytyisi tuohon perehtymiseen suostua ja sitä auttaakin. Näin kyllä usein tapahtuukin. Joskus tanssiessa arkailin kontaktia, mutta sitten sanoin itselleni, että eihän nainen täällä olisikaan, jos hän ei pitäisi miehistä. Mitä naisella voisi olla sitä vastaan, että hänen kauneutensa ja viehättävyytensä eri aspekteja havaitaan ja niistä nautitaan; mitä muuta varten hän on niitä kehitellyt? Näyttelijätär Sylvi Salonen pukeutui ja meikkasi aina huolella lähtiessään vaikkapa kauppaan, hän oli 80-vuotiaana kaunis ja katsottava nainen eikä lainkaan pannut pahakseen, että hänen kauneutensa noteerattiin. Mies voi kyllä mokata monin tavoin naiskauneutta lähestyessään, mutta ei se, että mokaa, tarkoita sitä, että nainen pitäisi fiksua lähestymistä epämiellyttävänä.

Tyypillinen moka on vääränlainen katsominen. Katsomista ja katsomistilanteita on monenlaisia. Kaupungilla liikuskellessa näkösälle tulee satoja naisia. Katsominen on silloin liukuvaa, ylimalkaista, naiskauneuden tavallaan kollektiivisesti ottavaa. Joskus katse kiinnittyy muutamaksi sekunniksi johonkin yksityiskohtaan (vaikkapa peppuun), mutta tilanne menee taas eteenpäin. Sen sijaan henkilökohtaisempi katsominen on kaksisuuntaista viestintää. Nainen on niin harjaantunut katsottavana olemiseen, että kyllä hän sen huomaa kun häntä katsotaan ja millä silmällä. Jos häntä yrittää katsoa salaa, niin hän huomaa katsojan luihuuden; ehkä antaa ystävällisen ja osuvan neuvon vetää käteen. Ei myöskään aina olla katsomisen eikä katsottavana olemisen virityksessä; ehkäpä me suomalaiset haluamme paljonkin mököttää omassa rauhassamme. Eivät naiset ole ollenkaan aina katsomistyrkyllä, sekin on kaksipuolista viestintää että kunnioittaa tätä. Mutta kyllä aito kaksisuuntainen "silmäpeli" toimii yleisesti: se voi olla ihan lyhytkin, mies katsahtaa spontaanisti ilahtuen ja nainen tulee siitä hyvilleen.

Samalla tavoin kaksipuolisessa viestinnässä kaikki kauneudet avautuvat ja kehkeytyvät. Äänensävy, puhetapa, tuoksu, iho koskeus, hyväily; edelleen tunneviritykset, luonne, ajattelutapa, huumorintaju; kaikki ne avautuvat esiin vain kontaktissa. Viestintä ja kontakti voi olla etäisempää tai intiimimpää, mutta vuorovaikutteista. Kuvia ja kirjallisuutta voi lähestyä yksisuuntaisesti (vaikka kyllä siinäkin on tavallaan kaksisuuntaisuutta: kuva "vastaa"), mutta elävää ihmistä tässä ja nyt ei niinkään.

Totta kai kaksipuolisuudessa on ongelmansa: mies katsoo naista, nainen katsoo takaisin ja näkee surkimuksen; siihen lopahtaa. Mies ei uskalla aloittaakaan kun pelkää näin käyvän. En lähde pohtimaan tällaisia ongelmia kun en ole asiantuntija; samoin kun en osannut pohtia kärsivää yksinäisyyttä aikaisemmin. Ilmeisesti pelko ja ennakkosensuuri on paha ongelma. Samoin se, että kun painetta on kasvanut, koetetaan väkisin, esim. juovuksissa, saada kontaktia; hienovaraisuutta vaativassa etenemisessä mokataan lähes väistämättä ja on taas kärsitty yksi tappio lisää. Mutta ei ehkä pitäisi tätäkään vähää sanoa kun en kerran tiedä. - Kyllä minussa itsessänikin ujoutta on, mutta pidän siitä: samoin yksinäisyydessä viihtyvänä olen joka tapauksessa varsin pidättyväinen. Mutta nämä ovat täysin eri asioita kuin sosiaaliset tai naiskontaktien ongelmat.

Ehkäpä olen saanut tärkeimmät näkökohtani kasaan; hajanaistahan tämä on. Tuntuu, että tämä mietiskely on kyllä hyödyttänyt. Ehkä hiukan yllättäen naiskauneuden asema ja koko minun mielenmaisemassani on mieluummin pienentynyt kuin kasvanut. Katselen ja ajattelen naiskauneutta ehkäpä vähemmän kuin ennen. Luulen tämän johtuvan käsitysten selkiytymisestä. Naiskauneus on ollut minulle tietynlainen kompleksi: monien asioiden sekava yhteenliittymä. Sellaisena se on ollut epämääräinen ja levittäytynyt itseään laajemmalle. Nyt pystyn paremmin arvioimaan, mistä siinä on ja ei ole kysymys, olen siitä vapaampi.