Wednesday, August 25, 2004

Yksinäisyys II

Sivustolla www.hermitary.com on hyvä neuvo edetä yksinäisyyden suuntaan normaalielämän puitteissa: "Elämisen ulkoinen yksinkertaistaminen on hyvä väylä mielenrauhaan, ja mielenrauha on yksinäisyyden edellytys." Kaikki, useimmatkaan eivät varmaan halua tuota linjaa edetä, mutta minä koen sen tutuksi. - Edellisen kirjoitukseni kommenteissa on vähän pohdittu terminologiaa. Siinä saattaisikin olla kehittelemistä. Ehkäpä yksinolo viittaa konkreettiseen asiantilaan erotukseksi seurassaolosta, kun taas yksinäisyys viittaa pysyvämpään elämäntapataipumukseen ja persoonallisuustyyppiinkin: englannissa on myös sana "loner". No, koetan joillakin termeillä sanottavani räpeltää.

Olen muodostanut omaa yksityiselämääni. Sanottakoon sitä pesäeroksi: oma huone, omat ruuat, omat tavarat, oma elämäntapa sekä kotona että töissä. Mitä vähemmän neuvottelutarvetta vaikkapa tv:n katsomisesta, sitä yksinkertaisempaa. Myös sikäli yksinkertaista että kun tekee järjestelyt vain itseään varten eikä toisia huomioonottaen, ne asettuvat tarkoituksenmukaisiksi. Tuohon omaan pikku elinpiiriinsä kiintyy. Pentti Linkola kiintyi vuosikymmeniä vanhaan muovikuppiinsa niin, että teki pitkän hakureissun kun se oli unohtunut. Ymmärrän.

Jos suinkin mahdollista, on yksinäistyttävä epäaggressiivisesti, perustellen yksityisyyden ja rauhan tarpeellaan ja vaikka omituisuudellaan, eikä syytettävä muita. Yksinäistyminenhän ei ole toisille vihamielistä, vain rauhaan pääsyä. Toiseksi vihanpito ja kiukuttelu on epäyksinäistä, vie mielenrauhaa.

Yksinäisyys on paljolti myös asennekysymys. Niinpä minä olen selibaatissa 99% ajastani. Ei se niin kamalaa ole: viimeinen prosentti auttaa kestämään. Toisaalta myös määrä muuttuu laaduksi. Jolla on vain vähän yksinoloa intensiivisen sosiaalisen keskellä, hänen yksinolonsa on paineita hoitavampaa, ehkä tavallaan tehoyksinoloa verrattuna sellaiseen, jolla yksinoloa on paljon ja sosiaalista vähän. Hänellä sosiaalisen merkityskin etääntyy ja pienenee, yksinolo kehittyy yksinäisyyden suuntaan. Tällaista yksinäisyyttä koetan käsitellä.

En puhu kärsivästä yksinäisyydestä, jossa en ole asiantuntija, vaan onnistuvasta yksinäisyydestä. Se edellyttää muiden asioiden olevan edes jotenkuten kunnossa, samoin yksinäisyyden elämäntaitoa. Nämä edellytykset kyllä toteutuvat usein. Muutamia onnistuvan yksinäisyyden piirteitä.

Ensinnäkin yksinäisyydessä vallitsee vapaus, suorastaan vastuuttomuus. En ole kenellekään vastuussa siitä, mitä yksinäni teen. Jos taustalla häämottää kysymys "mitä teit tai sait aikaan yksin ollessasi?", on yksinolo sosiaaliselle alisteista, ei vielä varsinaista yksinäisyyttä. Vapaus vaatii ehkä totuttelua, mutta itse koen sen hyvin mukavana, keveänä. Eikö totta, kun on yksinään, on rento; kun toinen, vaikka tuntematonkin tulee näköetäisyydelle, otamme hänet huomioon. Vapaus ulottuu myös taloudelliseen vapauteen, sosiaaliset kulutuspaineet vähenevät.

Toiseksi saa ulottuville paljon enemmän. Voi vaikkapa iloita sellaisen naisen kauneudesta, jonka tuttavuuteen ei olisi mitään mahdollisuuksia. Mutta jos pyrkisikään tutustumaan, turmelisi yksinäisyyden, joten kysymys "mahdollisuuksia vai ei" on asiaankuulumaton. Kateuden ja omistuksenhalun kaltaiset ilonpilaajat eivät estä ottamasta asioita ulottuville. Sai Havukka-ahon ajattelijakin valtavasti ulottuvilleen.

Kolmanneksi aika vapautuu, kääntyy aikaystäväksi. Ei ole ulkoamääräytynyttä pakkorytmiä. Totta kai voi asettaa itselleen urakoita ja olla kiireissään, mutta se on omaa, ei toisten määräämää kiirettä. Vuosia sitten kysyin kerran päiväkirjassani: "voisiko lukeminen olla kivaa?". Silloin piti lukea ja kommentoida toisten tekstejä, pysyä alan tutkimuksen tasalla ja lukea kirjoittaakseen. Niukkana yksinolon aikana oli varmaan parempi olla lukematta. Nyt kun yksinolotilani on parempi, hymyilyttää että todella saatoin noin kysyä. Yksinäisyydessä myös ajan aikaulottuvuus syvenee: mennyt, nykyinen ja tuleva läsnäoloistuvat vaivattomammin kuin sosiaalisessa, jota nykyisyys hallitsee.

Neljänneksi yksinäisyys ja mielenrauha on omiaan keskittymiseen. Asiaa edesauttaa yksinäisyyden vapaus: ei tarvitse keskittyä mihin ei halua. Ei tarvitse keskittyä tuottamiseen: voi vain katsella, nauttia, mietiskellä ja unelmoida häiriintymättä. Voi pysähtyä. Yksinäisyys voi olla hedelmällistä ja terapeuttista. Sopii tietysti kysyä, onko silloin enää yksin, kun keskittyy johonkin: eikö silloin ole keskittymiskohteensa kanssa kaksin? Voidaan puhua sosiaalisuudesta kohteisiin (sociality with objects) mieluummin kuin sosiaalisuudesta ihmisiin (sociality with subjects). Kohteet kuten työ- tai harrastuskohteet, kuvat ja mielikuvat, kirjat ja tietokohteet ovat "rauhallisempia" ja riskittömämpiä kuin ihmiset. Näiden parissahan yksinolo enimmäkseen sujuu, eikä se siis ehkä olekaan yksinäisyyttä muuta kuin ihmisistä.

Viidenneksi edellistä jatkaen: myös läheisyys, hieman yllättäen, voi yksinäisyydessä kehittyä. Toki käsittelemme vain mielikuvia, edustumia, muistoja. Mutta olisipa se aika krouvia rakkautta ja ystävyyttä, jos emme yksin ollessa muistaisi rakkaitamme, käsittelisi ja kehittelisi suhdetta. Voimme olla läheisessä suhteessa ajat sitten kuolleen kirjoittajan ajatuksiin tai maalarin tauluun. Itse en ole uskonnollinen, mutta monelle Jeesus on läheinen: suhdetta vaalitaan yksinäisyydessä ja rukouksissa.

Kuudenneksi yksinäisyys vahvistaa henkisyyttä. Jos on yksin ja yksinkertaisissa elämänjärjestelyissä, sisällön on melkein pakko olla henkistä, mielikuvilla on vahva asema. Pidän yksinäisyyden hengenelämästä; ihmisten seura tahtoo helposti olla arkista ja latteaa, "epäpuhdasta", tai sitten ongelmallista. Olisin itse silloin tällöin voinut tutustua kirjailijoihin, tutkijoihin ja kuvataiteilijoihin, mutta mieluummin nautin heidän luomuksistaan kuin heidän itsensä vaikeasta seurasta (onkohan tällä jotakin sukulaisuutta tommipommi-blogin ruumismijärmäilyihin?).

Kun Marleena-kommentaattori sanoi saavansa yksinäisyydestä voimaa, niin jos ylläsanottu pitää paikkansa, voiman saaminen onkin uskottavaa. Olen itse ollut varovainen mainostamaan yksinäisyyden voimaa; yksinäisyys usein yhdistetään erilaisiin erikoisiinkin elämänkatsomuksiin ja uskontoihin, ja voimakin viittaa niiden väitettyyn vaikutukseen. Mutta ilmeisesti myös meikäläinen sekulaari-ihminen voi sanoa, että yksinäisyyden ei tarvitse olla vain lepoa ja toipumista, vaan siinä voi ihan positiivisestikin kehittyä voimaa.

Yksinäisyys vaatii taitoa ja harjoittelua. Niinhän sosiaalinen elämäkin vaatii. Vain pari pikku huomautusta. Pitää ymmärtää mihin yksinäisyys on hyvä ja mihin ei. Jos tavoitteena on maine ja kunnia, rikkaus, korkea sosiaalinen tai ammattiasema, värikäs sosiaalinen ja julkinen elämä tai moninaiset seksuaaliset kokemukset, yksinäisyys ei ole perusratkaisu. Toisaalta ei yksinäisyyttä pidä syyttää liikaa. Niinpä monet hakeutuvat sosiaaliseen, koska yksin on tylsää. Yksinäisyys on yksi asia, tylsyys toinen; kyllä yksin voi olla vaihtelevaa ja ihmisten parissa tylsää. Ehkei vain osata olla yksin muuta kuin tylsästi.

Vaikka nyt olenkin hehkuttanut yksinäisyyden autuutta, en ole yksinäisyysmonomaani. Huolehdin sosiaalisesta elämästäni, pidän sen vain pienikokoisena. Saatankin seuraavaksi pohdiskella teemaa, jolla on ilmeinen sosiaalinenkin ulottuvuus, nimittäin naiskauneutta.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home