Wednesday, August 18, 2004

Yksinäisyys I

Olen pienestä pitäen halunnut olla paljon yksin, tuntenut itseni yksinäiseksi. Nuorempana pidin yksinäisyyttäni jonakin erilaisuutena, Sivullisuutena. Yksinäisyyttä yleisesti pidettiin minun nuoruudessani ja pidetään vieläkin huonommuutena, epäonnistumisena. Minä kuitenkin olin silloin ja olen edelleen sosiaalisesti täysin toimintakykyinen: tunnen ihmisiä, olen täysipainoinen perheenjäsen, esitelmöin ja keskustelen niin ammatillisesti, luottamustehtävissä kuin muutenkin vallan sujuvasti, ja kun olen maininnut, että tanssin mielelläni, niin enhän minä siinäkään pärjäisi ilman sosiaalisia taitoja. Mutta kuitenkin olen yksinäinen, nuorempana ehkä itsellenikin outona lintuna, mutta nykyään tietoisesti, tahallani ja olennaisena osana identiteettiäni.

Toki kaikkikin ovat jonkin verran yksin. Aikuiset ovat yksin keskimäärin noin 30% valveillaoloajastaan ja haluaisivat tätä aikaa mieluummin enemmän kuin vähemmän (joskus jossakin silmiin sattunut tieto). Mutta minun elämänarkkitehtuurissani yksinäisyys on varmaan tällaisia keskiarvoja paljon isommassa asemassa, ja koetan sen sellaisena vähintään pitää.

Kysymys, jota lähden pohtimaan, on seuraava: kun yksinäistyn, niin suljenko itseni ulos elämästä lopulta katkeraan vanhuuteen, vaiko mieluummin puhdistan elämääni turhasta ja vahingollisesta? Vaikka en itse havaitse vikaa suuntautumisessani, olen kyllä nähnyt pahoja yksinäistymis- ja erakoitumisprosesseja: ovien sulkemista, kapeutumista, taantumista ja masennusta, ja lukenut niistä. Panin otsikoksi Yksinäisyys I koska arvaan asian kovin mutkikkaaksi.

Arvioin, että minun yksinäisyyteni perustana on minun heikkouteni, tai oikeammin minun voimieni rajoittuneisuus, vähän fyysistenkin voimien, mutta ennen muuta henkisten. En ole missään merkityksessä voimamies. En saa paljoa aikaan, väsyn vähästä ja kestän huonosti paineita. Yksinäisyys on minun kaltaiselleni ihmiselle tarpeen ainakin kolmessa suhteessa: ensinnäkin lepona ja toipumisrauhana, toiseksi keskittymisenä työhön joka omassa rauhassa, tahdissa ja tyyliin tehden on kevyempää, kolmanneksi valmistautumisena sosiaalisiin tilanteisiin. Niinpä minua tuntevat tuskin ajattelevat, että kestän huonosti paineita, mutta kun olen sosiaalisissa tilanteissa vain lyhyitä aikoja ja kun yksinäisvalmentautumisenikin ansiosta osaan aika hyvin kontrolloida niitä, ei paineita niin synnykään.

Huomaan, että olen jo tähänastisissa muutamissa postauksissani tuonut heikkouttani esiin. Minussa on kaikupohjaa lempeään, ei rajuun kauneuteen. En halua olla sosiaalisesti korkeassa asemassa, sehän vaatii voimia. Tunnen myötämieltä heikkoja vaihtoehtoihmisiä kohtaan. Olen passiivinen, Katselija, en tekijä. Töitä tehdessäni ja muutenkin otan alituiseen jaksamiseni huomioon, säästelen voimiani. Tämä on elämäntapa, johon olen tottunut ja jossa viihdyn. Enkä pidä tapaani arvottomanakaan. Katseleminen on katselukohteen vaalimista, arvostamista, "hyvänä pitämistä".

En ole tutkinut henkisen vähävoimaisuuden ongelmaa, mutta pidän itsestään selvänä, että eroja tässä suhteessa on: jos on voimamiehiä, on myös heikkomiehiä. Vähävoimaisuus ei juuri saa myötätuntoa. Heikko ja huono ovat kielessämme usein lähes synonyymeja. Heikkous näkyy moraalisenakin huonommuutena: ei edes yritä, ei ole sisua. Kuitenkin semmoisen, jolla on hyvä ruumiinrakenne, hapenottokyky jne, on paljon helpompi harjoitella ankarastikin kuin lähtökohdiltaan heikomman. Vastaavasti on henkisesti vähävoimaisen ja helposti väsyvän vaikeampi olla sisukaskaan.

Voima herättää kunnioitusta. Miehen fyysinen ja henkinen voima kiehtoo myös seksuaalisesti, eikä ihme: tarjoaahan se turvaa naiselle ja lapsille. Heikkous herättää usein halveksuntaa, parhaassa tapauksessa myötätuntoa ja hoivaamishalua, eikä kiehdo seksuaalisesti. Myös: jolla on raakaa henkistä voimaa, hän toimii, yrittää, oppii ja jalostuu, eikä sitten enää ole niin raakakaan. Heikko sortuu elon tiellä, niinkö?

Olin ja olen verraten heikko, olipa se toivottava asiantila tai ei. Yksinäisyys, etäisyydenotto ja suojautuminen on minun selviytymisstrategiani: lepään, työskentelen ja valmistaudun yksinäisyydessä. Oikeastaan tämä on yksi puoli minun strategiaani; toinen puoli on pitää sosiaalista ympäristöä vaarattomana. Olen pintapuolisen kohtelias ja miellyttävä. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. Vältän vain kaikenlaisia sitoutumisia ja ydinperheeni ulkopuolisia läheisiä ystävyys- ym. suhteita, koska ne helposti kuluttavat vähiä voimiani, enkä, ihmisistä kun on kysymys, pystyisi pitämään niitä kontrollissa.

Olen siis yksinäinen, koska olen heikko, en siksi, että minulla olisi ihmissuhdeongelmia. Jos saisin sellaista taikajuomaa, joka lisäisi minun henkistä energiaani ja paineensietoani, saattaisin liittyä ihmisiin ja yhteistyöhön. Mutta luultavasti en haluaisi maistaa juomaa. Pidän yksinäisyyttä hyvänä tilana. En kirjoita siitä nyt, mutta ehkäpä jaksossa Yksinäisyys II.

Toki olen lukenut yksinäisyyden olevan joillekin aivan kauheaa: tuskaista ihmiskohtaktin puutetta ilman toivoa tulevastakaan. Jopa itsemurha on lähellä: kun kukaan ei välitä siitä, elänkö vai olenko kuollut, ja kun on paha olla, miksi jatkaa? Masennus, välinpitämättömyys, voimattomuus, tyhjyys: en ole mikään. Olen epävarma ja melkein sekaisin: en tiedä mikä on vikana, mistä on kysymys, mitä edes yrittäisin. Suru ja pettymys, en saa oikeutta. Häpeä ja syyllisyys, olen epäonnistunut. Tunne-elämä kuivettuu, tylsää: en enää pysty avautumaan elämälle vaan käperryn surkeaan itseeni. - Tämmöistä voi teemasta "loneliness" lukea. En ole loneliness-spesialisti. Mutta näyttäisi, että kärsivässä yksinäisyydessä moni asia on vialla, ja ehkäpä kärsimys on juuri seurausta asioiden vialla olosta. En tiedä sanonko hölmösti, mutta kärsivä yksinäinen näyttäisi kärsivän ei yksinäisyydestä, vaan kontaktin puutteesta.

Epäilemättä tie on kapea ja portti kaita, mutta elämän paineissa ja pakoissa voi yksinäisyys kuitenkin kehittyä mieluummin voimavaraksi kuin katastrofiksi. Itsekin olen sitä vain hiljalleen oppinut. Käsittääkseni koulu teki pahaa väkivaltaa minun yksinäisyystarpeelleni ja ehkäisi minua oppimasta yksinäisyyttä. En niinkään ajattele kymmeniä koulutovereita kuin opettajan piinavaa ääntä, jolta ei päässyt itse ajattelemaan ja oppimaan. Mitään vaihtoehtoa en osannut kuvitella, eikä kukaan sellaista neuvonut. Kärsin henkistä väkivaltaa ymmärtämättä sitä, opin vain hyvin vähän. Vaikka koulun loppuminen oli minulle kaiketi elämäni suurin vapautumishetki, kestää kauan, että silloin kehittynyt vääristymä oikenee. No, monilla muilla on paremmat koulumuistot, minulla on tämä.

Tietysti kaikilla on jokin suhde yksinäisen ja sosiaalisen kesken, sosiaalisimmatkin ovat jonkin verran yksin, ainakin nukkuessaan. Varmaan painopiste tavallisesti on sosiaalisen, kollektiivisen puolella. Se on ymmärrettävää: ihminenhän ei yksin voisi olla olemassakaan, työ on yhteistyötä jne. Myös ajattelutapa on sosiaalisen puolella: yksinäisyys näkyy poikkeavana, ja erityisesti totalitaarisissa oloissa epäilyttävänä. Puhumme vetäytymisestä yksinäisyyteen. Kun minä siirryn yksinäisyyteen eli itseni seuraan, en sano sitä vetäytymiseksi, mutta toiset toki sanovat.

Kuitenkin yksinäisyyden ymmärrys ja arvostuskin on saattanut viime vuosina ja vuosikymmeninä lisääntyä, puhutaan retreteistä ja ihmiset ovat valmiita maksamaankin yksinäisyydestä. Tämä on kuitenkin yleensä vain poikkemista yksinäisyyteen, voimien lataamista. Itse pidän mieluummin yksinäisyyttä perustilana ja sosiaalisuutta poikkeamana. Yksinäisyydestä kärsivä ilmeisesti ei pysty sosiaaliseen tyydyttävästi poikkeamaankaan; toinen kärsimystyyppi on se, ettei pääse hetkeksikään yksinäisyyteen tai ettei osaa olla yksin.

Kysyin, olenko yksinäisyyttä ylläpitäessäni tuhoisalla tiellä. Ehkä en. Kysymykseni aiheutti sekä havaitut että luetut esimerkit kärsivästä yksinäisyydestä. Minun yksinäisyydelläni ja kärsivällä yksinäisyydellä ei ole paljon muuta yhteistä kuin nimi. Englanninkielessä ei nimikään ole sama: on loneliness, heikko yksinäisyys, sekä solitude, yksinäisyyden voimaan viittaava sana. En toki väitä, että olisi kahta yksinäisyyttä: se vain muista asioista ja yksinäisyystaidosta riippuen voi onnistua eri tavoin. Käsittelen yksinäisyyden luonnetta ja onnistumista jaksossa Yksinäisyys II.

7 Comments:

Blogger Niko said...

Ajatuksia herättävä kirjoitus. Ehkä kuitenkin pitäisi erottaa yksin oleminen yksinäisyydestä solitude/loneliness-erottelun tapaan.

Tarkoittanet kuitenkin retriittejä etkä retrettejä? Jonkinlaista lepo(paikka)a retrettikin tarkoittaa, mutta hiljaisuuden ja/tai yksinäisyyden tietoinen harjoittaminen on ennemminkin retriitti.

August 18, 2004 at 12:08 AM  
Blogger Katselija said...

Nikolle: Varmaan yksin olon ja yksinäisyyden erottelulla on perusteita. Huomaan tässä miettiessäni, että yksinäisyyttä koskeva kieli tuntuu varsin kehittymättömältä. Nykysuomen sanakirjani (1994) kömpelösti samastaa sanat: "yksinäisyys 1. yksin olo; muista erillinen, eristeinen, syrjäinen sijainti ... 2. yksin olemisen kokemus ...". Tuo ei tavoita vivahteita. Eivätkä englannin sanakirjat vaikuta sen kehittyneemmiltä. Yksinäisyyteen ja yksin oloon liittyy vivahteita ja tuntemuksia. Yksinäinen voi olla hylätty. Hän voi olla eristäytynyt epämääräisestä massasta, yksilö. Hän voi olla ainutkertainen, uniikki, omalla tavallaan kokeva vaikka kuinkakin joukossa. Luulisi, että yksinäisyyskäsitteistöä on kehitelty, minä vain en tiedä. - Mukava löytää blogisi, pidän rauhallisen argumentoivasta tyylistäsi.

August 18, 2004 at 5:26 AM  
Blogger Marleena said...

Itse olen miettinyt yksinoloa paljonkin, koska saan siitä voimaa. Sitä paitsi ihminen voi olla paljonkin yksin eikä silti tuntea itseään yksinäiseksi (vrt. englannin termit "alone" vs. "lonely", "lonesome").

Mukava lukea ajatuksiasi!

August 20, 2004 at 12:02 AM  
Blogger Sedis said...

"Alone" voi olla aika "lonely" - mieti vaikka Gilbert O'Sullivanin iki-ihanaa piisiä "Alone again" (Alone again, naturally), jonka Fredi levytti suomeksi nimellä Yksin oon tietenkin.

"Yksinäisyyden elokuvaksi" on muuten nimitetty kirjan otsikoiksi asti 1980-luvun amerikkalaista elokuvaa.

August 20, 2004 at 2:41 AM  
Blogger Marleena said...

Muistan biisin hyvinkin. Ja yksin voi olla yksinäinen, mutta niillä on kuitenkin aikamoinen ero.

Jukka Kangasniemi kirjoittaa asiasta osuvasti uusimmassa Opettaja-lehdessä (34/2004) artikkelissaan "Nopeutettu elämänrytmi lisää nuoren yksinäisyyttä". Muuten, artikkeli on kaikkineen todella mielenkiintoinen. Suosittelen, jos saatte sen käsiinne.

August 20, 2004 at 7:07 AM  
Blogger Das Spunken said...

WE ARE NAKED BENEATH OUR CLOTHES! http://dasspunken.blogspot.com/

August 20, 2004 at 7:12 AM  
Blogger epic said...

Metallica sanoi sen: by myself but not alone.

September 14, 2004 at 9:42 AM  

Post a Comment

<< Home