Thursday, August 12, 2004

Kauneuden kosketus

herättää minussa iloa ja onnellisuutta, kiitollisuutta, kiintymystä ja rakkautta.
Kauneutta voi olla monessa asiassa. Musiikki on kaunista; kuvat, maisemat, arkkitehtuuri; maut ja tuoksut; rakastelu, kosketus, tanssi, urheilusuoritus; älyllinen ja henkinen kauneus kuten teorian, kielen, tarinan.

Pari vuotta sitten sattui televisiossa silmiin ja korviin paleontologi Stephen Jay Gouldin haastattelu (hän kuolikin pian sen jälkeen), jossa hän puhui tulevasta kirjastaan "Life is beautiful", Elämä on kaunista. Tuon nimistä kirjaa ei tainnut tulla, mutta idea on selvä: kauneus on elämän periaate, elämä tuottaa kauneutta, valikoi kauneuden perusteella, on kauneutta.

Näin suurena ja syvänä asiana kauneus on vaikeasti määriteltävä. Miellyttävyys, sopusointu, hahmottuvuus; toki muttei riitä. Kaunis viittaa johonkin, muistuttaa jotakin. Nuori nainen miehen mielessä viittaa seksiin ja jälkeläisiin, leikkivä lapsi viittaa iloon ja kasvuun, kesäinen maisema lämpöön ja hedelmällisyyteen. Musiikki rakentaa tuntemuksia ja mielikuvia, tuoksu tuo muistoja; tarinat tuottavat opetuksia ja vertailukohtia. Jos kauneus ei herättäisi jotakin esiin, se olisi tyhjää, kylmäksi jättävää, eikä se silloin olisi kauneutta.

Eri kauneudet puhuttelevat eri ihmisiä eri tavalla. On joskus vähän kiusallista, kun ihmiset soittavat toiselle lempimusiikkiaan, koska sen ei tarvitse osua samalla tavalla. Minusta kauneuden viittauksen pitää olla elämää luova, ei turmeleva. Ei-kauneutta on yhtäältä yhdentekevä, tylsä, toisaalta masentava ja luotaantyöntävä (esim. kidutuskuvat).

Varmaan voidaan puhua kauneusosaamisesta, ymmärrän sitä vain kovin hapuillen.

Ensinnäkin kauneusosaamisen ja -harrastuksen motiivi: miksi tavoitella kauneutta? Vertaan kauneutta nyt tietämiseen ja ymmärtämiseen. En voisi kuvitellakaan itseäni ilman pyrkimystä tietää ja ymmärtää; sellaisena paitsi elän itse voin olla toisillekin joksikin hyödyksi. Ehkäpä kauneus on yhtä olennaista kuin ymmärrys: elämän sisältöä ja merkityksiä, ja ehkäpä minä kuun tavoin voin heijastaa jotakin kauneuden auringonvalosta edelleen.

Mitä motiivini sitten ei ole tai ei pitäisi olla? En halua olla kauneusharrastuksen sankari. Sellaisia on: valtavan aktiivisia, eteviä. Luullakseni kauneusharrastukseni on yksityis- tai intiimiasia, ei sosiaalisten saavutusten ja vertailujen asia. En myöskään halua erikoistua ja syventyä, vaan pitää kosketukseni yleisenä, kevyenä. En halua heittäytyä tai antautua kauneudelle. Ehkä joillekin kauneus tai luova toiminta on pelastus kurjuudesta, mutta minulla ei ole kurjuutta. Jos nämä näkökohdat viittaavat siihen, että haen lähinnä vain miellyttävyyttä, viihdettä ja vaivattomia pikku kokemuksia, että taiteilijan ja sankarin mielestä en ole mikään, niin olkoon sitten niin.

Siis miksi kauneutta: elämänilo, yhteys, antavuus; ei niinkään saavutuksia.

Sitten mitä, minkälaista kauneutta? Vain luettelen tärkeimpiä mieleen tulevia kenttiä.

Musiikki. Kuuntelen etupäässä klassista radiosta, siis melko sattumanvaraisesti. Kun tanssin mielelläni, kuulen myös tanssimusiikkia ja iskelmiä; tanssiyhteydessä ihan mukavaa. Tanssissahan on musiikin, liikkeen, kontaktin ja erotiikankin kauneutta. Soittelen ilokseni, ja siitä huomaan, kuinka paljon minua parempia muut ovat.

Katselen tietysti tauluja ja kuvia; itse asiassa lähikaduillani on useitakin taideliikkeitä, ja vaimonkin kanssa kävellessä usein katastelemme niitä. Toki museoita ja näyttelyitä, verkossakin. Räpsin valokuvia, ja olen lasten seuraksi vähän opetellut piirtämään: huikean paljon minua paremminhan muut tekevät. Niin musiikissa kuin kuvataiteissa olen elämän mittaan saanut muutaman suuren, avartavan ja kasvattavan kokemuksen, mutta niitähän ei voi itselleen tilata.

Tarinoiden, kirjallisuuden ja elokuvien kauneusharrastus saattaa minulla olla heikommin kehittynyt. Poikana ja lukioaikana luin varsin paljon, ja toki vieläkin puuskittain. Ja kyllähän minä varsinkin hyviä elokuviakin olen nähnyt, mutta varsin vähän minä katselen elokuvia, teatteria ja esim. television sarjoja yms. Ne ovat minulle usein epämiellyttävän jännittäviä. En koskaan ole yrittänytkään kirjoittaa mitään tarinaa, enkä ole tainnut lapsillekaan kertoa omatekoisia satuja: en osaa. - Teoreettista kauneutta en nyt pohdi.

Kaupunkini antaa minulle päivittäin kauneuskokemuksia: Hämeenkatu, Tammerkoski, Näsi- ja Pyhäjärven rannat, Pyynikki ja Pispala, puistot, kirkot ympäristöineen, komeat tehdasrakennukset uusissa käytöissään, kaupungin ja yliopiston kirjastot, torit, kymmenet kahvilat ja terassit, hyvän näköiset ja miellyttävästi käyttäytyvät ihmiset. Myös Helsinki on minulle tuttu, nautin sen arkkitehtuurista, merellisyydestä ja ihmisistä. Vähän kulttuurimatkailua. Maaseutu ei ole minun juttuni.

Ja toki perhe ja koti: vaimon naiskauneus, elämäntyö ja -tarina, lähi-ihmissuhde; lasten ja lähipiirin kehitys, yritykset, tragediatkin. Koti, tutut esineet, kirjat, taulut, muistot. Itse - miehenäkin - pukeudun ja huolehdin ulkonäöstäni vähän alakanttiin, mutta viihdyn pukeutumistyylissäni ja kehossani.

Tuossa siis muutamia esimerkkejä siitä, millä alueilla kauneuskokemuksia avautuu.

Kolmas kysymys: miten menetellä? Huomaan heti aloittaessani, että olen jo vastannut kysymykseen, joka minua tätä tarkastelua aloittaessani oikeastaan hiukan ahdisti: teenkö tarpeeksi, hankinko riittävästi elämyksiä, eikö minun pitäisi, kun mahdollisuuksia on, olla aktiivisempi? Ei tarvitse. Kriteerinä on minun "kauneushyvinvointini" tai "kauneuskuntoni". Aivan samoin, jos liikun ilokseni ja terveydeksekseni, niin kun olen iloinen ja terve ja liikunta on sitä edesauttanut, niin kaikki hyvin, vaikka voisin toki ponnistella yhä uusien tavoitteiden ja haasteiden perään. Kun en pyri minkään sortin taiteilijaksi, kriitikoksi enkä kauneuskokemusten keräilijäksi, ei minulla taida olla syytä erityisemmin panostaakaan. Yrittää olla jonkin verran avoin, edes joskus.

Ja jos en panosta, en pystykään mihinkään vaativaan. Populaareja, helposti avautuvia kauneuskohteita. Fiksuihin keskusteluihin vain kuuntelijana ja kysyjänä. Näin siis, jos vain haluan kauneudesta iloa, kiitollisuutta ja kiintymystä. Jos joku haluaa kunnostautua alalla, niin hän menettelee tietysti toisin.

Yleensä haluan, jos mahdollista, lähestyä aihetta hitaasti ja empien; sitten kun olen päässyt sisään, keskittyä omaan tahtiini, yksin; ja jälkeenpäin antaa sen kehittyä mielessä, mököttää itsekseni. Näin näkyy suhtautuvan myös Sedis blog-kirjoittaja, elokuvatutkija. Minäkin tarvitsen aikaa ennen, aikana ja jälkeen.

Pitää olla resonanssi, kaikupohja kauneuden ja minun välillä: Kun Käymälä-blogisti kirjoittaa häneen vaikuttaneista taiteilijoista: "miehiä, jotka paskantavat ja kusevat niiden päälle joiden päälle paska ja kusi kuuluu", niin minussa ei ole kaikupohjaa tuollaiseen sanomaan. Minun kauneuteni on lempeää, ei rajua.

Torjun kauneuskokemuksia paljon tiukemmin kuin tietämisen ja ymmärtämisen aiheita. Luen kiinnostuneena tuollaisia Käymälä-blogistin kaltaisia käsittelyjä, vaikken altista itseäni hänen käsittelemälleen musiikille ja runoudelle. Tietää ja ymmärtää voi etäämmältä ja abstraktimmin, kauneuskokemus on lähikontaktia, "sinuttelua".

Lopuksi: tuntuu että olen vain kirjoittanut joukon itsestäänselvyyksiä, latteuksia. Mutta ymmärrän itseäni nyt paremmin kuin aloittaessani, ja ehkä osaan varmemmin suuntautua ja valita. Eikö sitten kannattaisi pitää saavutus hyvänään ja tuhota siihen johtaneet tikapuut, tämä blogi? Kuitenkin, jos jätän tämän julkaisematta, en ehkä tulevaisuudessa viitsikään ryhtyä vastaavanlaisiin ymmärrysyrityksiin. Joten menköön, mahtuuhan näitä.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home