Tuesday, August 31, 2004

Naiskauneudesta I

Pohdin tässä ja seuraavassa esityksessäni naiskauneutta siinä käytännöllisessä tarkoituksessa, että saisin naiskauneudesta mahdollisimman paljon iloa ja mahdollisimman vähän murhetta. Ensimmäisessä jaksossa koetan vapautua eräistä iloa vähentävistä ja murhetta tuottavista kaavoittumista ja rasitteista, toisessa yritän, jos pystyn, sanoa jotakin rakentavaakin. Siitä, että naiskauneus on ihana asia, en yritäkään ketään vakuuttaa; jos joku ei ole sitä mieltä, niin lukekoon jotakin muuta.

Käytän seuraavassa lyhennettä TKN (Tyypillinen Kaunis Nainen): nuori (25 v.) ja terve; sileä iho, kiiltävät hiukset, suuret silmät, pienehkö nenä ja leuka, täyteläiset huulet, sopusuhtaiset symmetriset piirteet, vyötärönmitta 70% lantiosta, painoindeksi alle 25. Tällaisia näkee kaupungilla ja kyllä minun pääni vallan ketterästi pyörii heitä katsellessa. On tuloksen saavuttamiseen satsattukin: USA:ssa kauneudenhoitoon käytetään enemmän rahaa kuin sekä koulutukseen että sosiaalimenoihin. - Totta kai on myös mieskauneuden ihanteita: antiikin kuvapatsaat, Michelangelon David, urheilijat, kehonrakentajat, mieskauneudenhoito; mutta mieskauneus ei ole sillä lailla kulttuurisesti tärkeä kuin TKN.

Kirjoittaessani kauneuden kosketuksesta (120804) sanoin, että se antaa minulle iloa, onnea, kiitollisuutta ja kiintymystä. Ilahdun toki TKN:n näkemisestä, mutta onneen, kiitollisuuteen ja kiintymykseen vaaditaan enemmän. Kyllä TKN voi sitä antaa kontaktin syvetessä, mutta niin voi moni muukin naiskontakti. Katson, että naiskauneus on paljon laajempi asia kuin mitä TKN edustaa. Siis, TKN on sinänsä kiva ja kaunis asia, mutta menetämme paljon iloa ja saamme paljon murhetta kun annamme sen monopolisoida naiskauneuskäsityksemme.

Perustellakseni tämän käsityksen nojaudun tutkimustietoon, jota myös hieman ihmettelen ja uudelleentulkitsen. Seuraavassa pääaineistona on Anne Campbell: Female Competition: Causes, Constrains; Content and Contexts, Journal of Sex Research Feb2004. Tuon tutkimuksen perspektiivi on evolutionaarinen. TKN on kehittynyt kymmenien ja satojen tuhansien vuosien evoluutiossa. Huomautan heti, että varsinkin viime vuosikymmeninä olosuhteet ovat suuresti muuttuneet siitä, millaiset ne olivat evoluution varhaisemmissa vaiheissa, ja esimerkiksi TKN voi joutua uudelleenarviointiin. Mutta siitä tuonnempana. Tutkielman ideoita - mutkat suoristaen - ovat seuraavat.

Evoluution kuluessa on vallinnut kilpailu suvun jatkamisen etuoikeudesta: mies miestä ja nainen naista vastaan. Kilpailutilanne on eri sukupuolilla erilainen. Miehellä suvunjatkaminen on kymmenen minuutin rutistus. Nainen on raskaana yhdeksän kuukautta ja kantaa päätaakan jälkeläisten huolehtimisesta.

Tällöin myös kilpailun menettelytavat eriytyvät. Miehillä kilpailuna on tappelu. Joka nujertaa toisen, saa naisen. Kilpailu tietysti jalostuu, kehittyy raa'asta yhteenotosta esim. kilpailuksi sosiaalisista asemista, mutta pohja pysyy entisellään. Jos mies kuolee, toiset siittävät naisia hänenkin puolestaan.

Naiset eivät tappele. Kyllä hekin voisivat, mutta jos esim. nainen, jolla jo on lapsia, kuolee tappelussa, hänen lapsensakin uhkaavat tuhoutua. Naiset siis säästelevät henkeään ja siirtävät kilpailun miehistä muille alueille. Kilpailualueeksi tulee lähinnä kauneus. Korostettakoon mahdollisimman selvästi: kauneus on kilpailua nainen naista vastaan.

Kilpailussa naisista mies antaa etuoikeuden voittajalleen tai sellaiselle, jonka arvioi voittavan itsensä. Nainen saattaisi sympatisoidakin heikompaa, mutta hyväksyy voimakkaamman etuoikeuden; näin hän saa "voittajageeneillä" varustettuja lapsia. Siis vaikka naiset eivät tappelekaan, ei miesten tappelu-valinta systeemi toimisi ilman naisten suostumusta, ja kuten tunnettua, hedelmällisessä iässä olevat naiset pitävätkin yleisesti valtaa ja voimaa seksikkäänä (tämä ei ole Campbellilta vaan ns. yleistietoa).

Nyt tulemme asiaan, jota tällaisia tutkimuksia lukiessani olen ihmetellyt. Nainen myöntää kauniimmalleen etusijan: ymmärrettävää kun tapella ei voida ja kilpailu kuitenkin pitää olla. Sekin on ymmärrettävää ettei tämä systeemi voi ilman miesten suostumusta toimia. Mutta mitä etua miehellä on kauniista naisesta? Käsittääkseni ainakin nykyään suurin osa naisista on niin mukavan näköisiä, että valinnassa muut tekijät kuin kauneus painavat: luonne, älykkyys, huumorintaju, taitavuus, rahat, sosiaalinen asema. Ja arvelisin, että muutettavat muuttaen asia on ennenkin ollut näin. Geneettinenkään etu ei ole suuri: TKN voi saada kaltaisiaan tyttäriä, mutta millaisia tappelijoita pojista tulee, jos he tulevat äitiinsä? Ja kun kaunis nainen vetää muitakin miehiä, niin siinä on kova puolustaminen.

Olisiko niin, että naiset ovat kouluttaneet miehen arvostamaan kaunista naista? Olisiko kysymyksessä valtava kulttuurinen jalostusprosessi, jossa raa'an voiman rinnalle kriteeriksi, arvonmitaksi tulee kauneus; prosessin työvälineenä on naiskauneus, jota vaalitaan, kehitetään ja joka yleistyy muillekin alueille. Kaiketi miehessä jotakin kauneustajua oli "valmiiksi", mutta olisiko naisten suorittama kasvatus suuresti lisännyt sen merkitystä? En tunne kulttuurihistoriaa tarpeeksi perustellakseni tämän vision, mutta toivottavasti joku tuntee perustellakseen tai kumotakseen.

Kertaan vielä. Kilpailun miehistä naiset ratkaisevat kauneuskilpailulla, jossa kauniimpi saa etuaseman ja vähemmän kaunis myöntää tappionsa. Miksi mies myöntää tämän päteväksi? Naisten kasvattamanako?

Ongelman tiukka ydin on minusta tuossa, mutta kokonaiskuvankin kannalta käsittelen vielä toista evolutionaarista perustekijää: yksiavioisuutta. Yksiavioisuus on dominoiva piirre ihmissuvun historiassa: sielläkin missä moniavioisuus on sallittu, yli 80% on yksiavioisia. Yksiavioisuus sopii naiselle: se sitoo miehen osaltaan huolehtimaan perheestä. Se sopii myös enemmistölle miehistä: saa edes yhden naisen. Mutta yksiavioisuudessa kilpailu partnerista kiristyy. Jos olisi haaremeita ja poikkeajia siementä kylvämässä, miehiä riittäisi monille naisille, joskin vain hetkeksi; ja jos mahtimiehet veisivät kaikki naiset, niin sepä siitä. Yksiavioisuudessa pareja on eniten ja kilpailu kovin. Tai kyllähän mahdollisuuksia on määrällisesti, mutta kun on kysymys vakavasta sitoutumisesta, sekä miehet että naiset koettavat saada mahdollisimman hyvän parin, sikäli kilpailu on kova.

Evoluutiossa soveltuvin säilyy ja edistyy. Ihmisnaisen soveltuvuutta on ennen muuta hänen huolenpitonsa jälkeläisistä: apinoiden jälkeläisistä 70-90% kuolee ennen aikuisuutta, alkukantaisimpienkin ihmisten jälkeläisistä vain 50%. Huolenpito jälkeläisistä on myös perheen ylläpitoa, aviollista uskollisuutta ja sen vaatimista. Kauneudella ei itse huolenpidossa ole erityisempää merkitystä; se vain varmistaa työrauhan ollessaan tappelun asemesta parinvalintaperuste.

Kuitenkin, kuten hyvin tiedetään, yksiavioisuus ei ole ehdotonta. Paitsi perättäisiä parisuhteita on myös syrjähyppyjä; dna-tutkimusten perusteella arvioidaan, että 9-13% lapsista heidän isänsä ei olekaan heidän isänsä: ei mikään mitätön määrä (lähde ei Campbell). Jos asia onnistutaan pitämään salassa tai muuten järjestämään sosiaalisesti, se sopii molemmille osapuolille: mies saa sukuaan jatkettua ja vielä toinen mies tekee raskaan työn, ja nainen voi saada lapsilleen paremman miehen geenejä kuin oman ukko-rakkaansa. Kuten esim. Ihmissuhteet-blogin keskusteluissa on moneen kertaan tuotu esille, pelataan kaksilla standardeilla: pääsääntönä on yksiavioisuus ja uskollisuus, mutta tilaisuuden tullen koetetaan improvisoida paremmaksi. Huolenpito jälkeläisistä ja yleinen vakaus pelaavat ensimmäiseen suuntaan, kauneus mieluummin toiseen.

Miestä tavoitellessaan naiset viestivät kahta avua: kauneuttaan ja potentiaalista uskollisuuttaan. Viestit ovat vähän ristiriitaisia, ja "mitä minä panen päälleni?" on joka tilanteessa aito vaikea kysymys. Tämän lisäksi naiset viestivät vielä käsityksiään kilpasiskoista. Viestintä tai juoruilu (edelleen Campbellin mukaan) on piiloaggressiivista, tapahtuu asianomaisen selän takana ja tyypillisesti keskittyy kauneuden puutteisiin ja keinotekoisuuksiin sekä kyseenalaistaa kohteen uskollisuuden, maineen. Jos juoru on tosi tai uskotaan todeksi, eivät kilpasiskot pidä voittajan oikeutta perusteltuna (sai miehen kepulikonsteilla).

Näin ollen naiskauneudessa herkästi on katkera sivumaku, sitä seuraa varjona halventaminen ja parjaus, ja vastaavasti kaunottaren ylpeä vetäytyminen paremmuuteensa. Ilmeisesti TKN ei elä aivan helppoa elämää: kauneuden ylläpito vaatii työtä, miehet ahdistelevat ja petkuttavat, naiset kalvavat. Kun kauneus yleensä on positiivinen, antautuva asia, niin naiskauneuteen helposti liittyy jännitteitä, panosten kovuutta, ristiriitaisia tuntemuksia. Totta kai jos se on kuvatunlainen kilpakenttä.

Tähän tapaan siis Anne Campbellin tutkimus minun ihmettelyilläni maustettuna. Vielä pikku lisä. Naisten kesäpukeutuminen vaikuttaa joskus eroottis-seksuaaliselta provokaatiolta, melkein häirinnältä. Siinä ja kasvojenilmeessä voi olla miehen mielenrauhaa koetteleva ristiriitaviesti: "olen kaunis ja saatavilla, mutta älä luuseri luulekaan että sinulle". Kesäpukeutuminen onkin naisten välistä kauneuskilpailua.

Tämä esitys venyy kovin pitkäksi ollakseen käsitysten perkausta varsinaista sanottavaani varten naiskauneudesta (ja pahoin pelkään ettei sitä juuri olekaan), mutta koetan jatkaa ajatuskaareni loppuun. Siis TKN kantaa uljasta menneisyyttä. Mutta entä tulevaisuus? Evolutiivisen menestyksen kriteerinä on jälkeläisten tuottaminen ja niiden menestyminen edelleen. Evolutiivisesti TKN on ollut menestys. Mutta me emme enää tuota jälkeläisiä entiseen tahtiin. Lapsettomuus voi olla täysin tahallinen ratkaisu. Voi olla, että me kuihdumme pois laestadiolaisten ja islamilaisten jatkaessa ihmiskuntaa, mutta tämä meidän kaupunkilainen maallistunut elämämme joka tapauksessa on minun tarkastelukehykseni. TKN on ollut hyvä parinvalinnan ja lasten turvaamisen kannalta, mutta putoavatko nämä edellytykset?

Arvelen, että TKN on jo yliarvostettu, että suurin osa miehistä ei tosiasiassa tarvitse eikä haluakaan naista, joka on vain TKN. Toki TKN on kaunis ja pyrkimys siihen kohottaa naiskauneuden yleistasoa, mutta samastus, että naiskauneus = TKN on typerä: se estää havaitsemasta valtavaa määrää ja variaatiota naiskauneutta, nimenomaan sitäkin että naisessa on kauneutta vaikkei olisikaan TKN. Ja jos se käsitykseni on oikea, että TKN on arvostettu, koska nimenomaan naiset pitävät sitä yllä ja ovat kasvattaneet miehet siihen, niin nyt kai naisten sopisi itse emansipoitua TKN-diktatuurista sekä avata miehille monipuolisempia lähestymisväyliä naiseen, myös naiskauneuteen.

Wednesday, August 25, 2004

Yksinäisyys II

Sivustolla www.hermitary.com on hyvä neuvo edetä yksinäisyyden suuntaan normaalielämän puitteissa: "Elämisen ulkoinen yksinkertaistaminen on hyvä väylä mielenrauhaan, ja mielenrauha on yksinäisyyden edellytys." Kaikki, useimmatkaan eivät varmaan halua tuota linjaa edetä, mutta minä koen sen tutuksi. - Edellisen kirjoitukseni kommenteissa on vähän pohdittu terminologiaa. Siinä saattaisikin olla kehittelemistä. Ehkäpä yksinolo viittaa konkreettiseen asiantilaan erotukseksi seurassaolosta, kun taas yksinäisyys viittaa pysyvämpään elämäntapataipumukseen ja persoonallisuustyyppiinkin: englannissa on myös sana "loner". No, koetan joillakin termeillä sanottavani räpeltää.

Olen muodostanut omaa yksityiselämääni. Sanottakoon sitä pesäeroksi: oma huone, omat ruuat, omat tavarat, oma elämäntapa sekä kotona että töissä. Mitä vähemmän neuvottelutarvetta vaikkapa tv:n katsomisesta, sitä yksinkertaisempaa. Myös sikäli yksinkertaista että kun tekee järjestelyt vain itseään varten eikä toisia huomioonottaen, ne asettuvat tarkoituksenmukaisiksi. Tuohon omaan pikku elinpiiriinsä kiintyy. Pentti Linkola kiintyi vuosikymmeniä vanhaan muovikuppiinsa niin, että teki pitkän hakureissun kun se oli unohtunut. Ymmärrän.

Jos suinkin mahdollista, on yksinäistyttävä epäaggressiivisesti, perustellen yksityisyyden ja rauhan tarpeellaan ja vaikka omituisuudellaan, eikä syytettävä muita. Yksinäistyminenhän ei ole toisille vihamielistä, vain rauhaan pääsyä. Toiseksi vihanpito ja kiukuttelu on epäyksinäistä, vie mielenrauhaa.

Yksinäisyys on paljolti myös asennekysymys. Niinpä minä olen selibaatissa 99% ajastani. Ei se niin kamalaa ole: viimeinen prosentti auttaa kestämään. Toisaalta myös määrä muuttuu laaduksi. Jolla on vain vähän yksinoloa intensiivisen sosiaalisen keskellä, hänen yksinolonsa on paineita hoitavampaa, ehkä tavallaan tehoyksinoloa verrattuna sellaiseen, jolla yksinoloa on paljon ja sosiaalista vähän. Hänellä sosiaalisen merkityskin etääntyy ja pienenee, yksinolo kehittyy yksinäisyyden suuntaan. Tällaista yksinäisyyttä koetan käsitellä.

En puhu kärsivästä yksinäisyydestä, jossa en ole asiantuntija, vaan onnistuvasta yksinäisyydestä. Se edellyttää muiden asioiden olevan edes jotenkuten kunnossa, samoin yksinäisyyden elämäntaitoa. Nämä edellytykset kyllä toteutuvat usein. Muutamia onnistuvan yksinäisyyden piirteitä.

Ensinnäkin yksinäisyydessä vallitsee vapaus, suorastaan vastuuttomuus. En ole kenellekään vastuussa siitä, mitä yksinäni teen. Jos taustalla häämottää kysymys "mitä teit tai sait aikaan yksin ollessasi?", on yksinolo sosiaaliselle alisteista, ei vielä varsinaista yksinäisyyttä. Vapaus vaatii ehkä totuttelua, mutta itse koen sen hyvin mukavana, keveänä. Eikö totta, kun on yksinään, on rento; kun toinen, vaikka tuntematonkin tulee näköetäisyydelle, otamme hänet huomioon. Vapaus ulottuu myös taloudelliseen vapauteen, sosiaaliset kulutuspaineet vähenevät.

Toiseksi saa ulottuville paljon enemmän. Voi vaikkapa iloita sellaisen naisen kauneudesta, jonka tuttavuuteen ei olisi mitään mahdollisuuksia. Mutta jos pyrkisikään tutustumaan, turmelisi yksinäisyyden, joten kysymys "mahdollisuuksia vai ei" on asiaankuulumaton. Kateuden ja omistuksenhalun kaltaiset ilonpilaajat eivät estä ottamasta asioita ulottuville. Sai Havukka-ahon ajattelijakin valtavasti ulottuvilleen.

Kolmanneksi aika vapautuu, kääntyy aikaystäväksi. Ei ole ulkoamääräytynyttä pakkorytmiä. Totta kai voi asettaa itselleen urakoita ja olla kiireissään, mutta se on omaa, ei toisten määräämää kiirettä. Vuosia sitten kysyin kerran päiväkirjassani: "voisiko lukeminen olla kivaa?". Silloin piti lukea ja kommentoida toisten tekstejä, pysyä alan tutkimuksen tasalla ja lukea kirjoittaakseen. Niukkana yksinolon aikana oli varmaan parempi olla lukematta. Nyt kun yksinolotilani on parempi, hymyilyttää että todella saatoin noin kysyä. Yksinäisyydessä myös ajan aikaulottuvuus syvenee: mennyt, nykyinen ja tuleva läsnäoloistuvat vaivattomammin kuin sosiaalisessa, jota nykyisyys hallitsee.

Neljänneksi yksinäisyys ja mielenrauha on omiaan keskittymiseen. Asiaa edesauttaa yksinäisyyden vapaus: ei tarvitse keskittyä mihin ei halua. Ei tarvitse keskittyä tuottamiseen: voi vain katsella, nauttia, mietiskellä ja unelmoida häiriintymättä. Voi pysähtyä. Yksinäisyys voi olla hedelmällistä ja terapeuttista. Sopii tietysti kysyä, onko silloin enää yksin, kun keskittyy johonkin: eikö silloin ole keskittymiskohteensa kanssa kaksin? Voidaan puhua sosiaalisuudesta kohteisiin (sociality with objects) mieluummin kuin sosiaalisuudesta ihmisiin (sociality with subjects). Kohteet kuten työ- tai harrastuskohteet, kuvat ja mielikuvat, kirjat ja tietokohteet ovat "rauhallisempia" ja riskittömämpiä kuin ihmiset. Näiden parissahan yksinolo enimmäkseen sujuu, eikä se siis ehkä olekaan yksinäisyyttä muuta kuin ihmisistä.

Viidenneksi edellistä jatkaen: myös läheisyys, hieman yllättäen, voi yksinäisyydessä kehittyä. Toki käsittelemme vain mielikuvia, edustumia, muistoja. Mutta olisipa se aika krouvia rakkautta ja ystävyyttä, jos emme yksin ollessa muistaisi rakkaitamme, käsittelisi ja kehittelisi suhdetta. Voimme olla läheisessä suhteessa ajat sitten kuolleen kirjoittajan ajatuksiin tai maalarin tauluun. Itse en ole uskonnollinen, mutta monelle Jeesus on läheinen: suhdetta vaalitaan yksinäisyydessä ja rukouksissa.

Kuudenneksi yksinäisyys vahvistaa henkisyyttä. Jos on yksin ja yksinkertaisissa elämänjärjestelyissä, sisällön on melkein pakko olla henkistä, mielikuvilla on vahva asema. Pidän yksinäisyyden hengenelämästä; ihmisten seura tahtoo helposti olla arkista ja latteaa, "epäpuhdasta", tai sitten ongelmallista. Olisin itse silloin tällöin voinut tutustua kirjailijoihin, tutkijoihin ja kuvataiteilijoihin, mutta mieluummin nautin heidän luomuksistaan kuin heidän itsensä vaikeasta seurasta (onkohan tällä jotakin sukulaisuutta tommipommi-blogin ruumismijärmäilyihin?).

Kun Marleena-kommentaattori sanoi saavansa yksinäisyydestä voimaa, niin jos ylläsanottu pitää paikkansa, voiman saaminen onkin uskottavaa. Olen itse ollut varovainen mainostamaan yksinäisyyden voimaa; yksinäisyys usein yhdistetään erilaisiin erikoisiinkin elämänkatsomuksiin ja uskontoihin, ja voimakin viittaa niiden väitettyyn vaikutukseen. Mutta ilmeisesti myös meikäläinen sekulaari-ihminen voi sanoa, että yksinäisyyden ei tarvitse olla vain lepoa ja toipumista, vaan siinä voi ihan positiivisestikin kehittyä voimaa.

Yksinäisyys vaatii taitoa ja harjoittelua. Niinhän sosiaalinen elämäkin vaatii. Vain pari pikku huomautusta. Pitää ymmärtää mihin yksinäisyys on hyvä ja mihin ei. Jos tavoitteena on maine ja kunnia, rikkaus, korkea sosiaalinen tai ammattiasema, värikäs sosiaalinen ja julkinen elämä tai moninaiset seksuaaliset kokemukset, yksinäisyys ei ole perusratkaisu. Toisaalta ei yksinäisyyttä pidä syyttää liikaa. Niinpä monet hakeutuvat sosiaaliseen, koska yksin on tylsää. Yksinäisyys on yksi asia, tylsyys toinen; kyllä yksin voi olla vaihtelevaa ja ihmisten parissa tylsää. Ehkei vain osata olla yksin muuta kuin tylsästi.

Vaikka nyt olenkin hehkuttanut yksinäisyyden autuutta, en ole yksinäisyysmonomaani. Huolehdin sosiaalisesta elämästäni, pidän sen vain pienikokoisena. Saatankin seuraavaksi pohdiskella teemaa, jolla on ilmeinen sosiaalinenkin ulottuvuus, nimittäin naiskauneutta.

Wednesday, August 18, 2004

Yksinäisyys I

Olen pienestä pitäen halunnut olla paljon yksin, tuntenut itseni yksinäiseksi. Nuorempana pidin yksinäisyyttäni jonakin erilaisuutena, Sivullisuutena. Yksinäisyyttä yleisesti pidettiin minun nuoruudessani ja pidetään vieläkin huonommuutena, epäonnistumisena. Minä kuitenkin olin silloin ja olen edelleen sosiaalisesti täysin toimintakykyinen: tunnen ihmisiä, olen täysipainoinen perheenjäsen, esitelmöin ja keskustelen niin ammatillisesti, luottamustehtävissä kuin muutenkin vallan sujuvasti, ja kun olen maininnut, että tanssin mielelläni, niin enhän minä siinäkään pärjäisi ilman sosiaalisia taitoja. Mutta kuitenkin olen yksinäinen, nuorempana ehkä itsellenikin outona lintuna, mutta nykyään tietoisesti, tahallani ja olennaisena osana identiteettiäni.

Toki kaikkikin ovat jonkin verran yksin. Aikuiset ovat yksin keskimäärin noin 30% valveillaoloajastaan ja haluaisivat tätä aikaa mieluummin enemmän kuin vähemmän (joskus jossakin silmiin sattunut tieto). Mutta minun elämänarkkitehtuurissani yksinäisyys on varmaan tällaisia keskiarvoja paljon isommassa asemassa, ja koetan sen sellaisena vähintään pitää.

Kysymys, jota lähden pohtimaan, on seuraava: kun yksinäistyn, niin suljenko itseni ulos elämästä lopulta katkeraan vanhuuteen, vaiko mieluummin puhdistan elämääni turhasta ja vahingollisesta? Vaikka en itse havaitse vikaa suuntautumisessani, olen kyllä nähnyt pahoja yksinäistymis- ja erakoitumisprosesseja: ovien sulkemista, kapeutumista, taantumista ja masennusta, ja lukenut niistä. Panin otsikoksi Yksinäisyys I koska arvaan asian kovin mutkikkaaksi.

Arvioin, että minun yksinäisyyteni perustana on minun heikkouteni, tai oikeammin minun voimieni rajoittuneisuus, vähän fyysistenkin voimien, mutta ennen muuta henkisten. En ole missään merkityksessä voimamies. En saa paljoa aikaan, väsyn vähästä ja kestän huonosti paineita. Yksinäisyys on minun kaltaiselleni ihmiselle tarpeen ainakin kolmessa suhteessa: ensinnäkin lepona ja toipumisrauhana, toiseksi keskittymisenä työhön joka omassa rauhassa, tahdissa ja tyyliin tehden on kevyempää, kolmanneksi valmistautumisena sosiaalisiin tilanteisiin. Niinpä minua tuntevat tuskin ajattelevat, että kestän huonosti paineita, mutta kun olen sosiaalisissa tilanteissa vain lyhyitä aikoja ja kun yksinäisvalmentautumisenikin ansiosta osaan aika hyvin kontrolloida niitä, ei paineita niin synnykään.

Huomaan, että olen jo tähänastisissa muutamissa postauksissani tuonut heikkouttani esiin. Minussa on kaikupohjaa lempeään, ei rajuun kauneuteen. En halua olla sosiaalisesti korkeassa asemassa, sehän vaatii voimia. Tunnen myötämieltä heikkoja vaihtoehtoihmisiä kohtaan. Olen passiivinen, Katselija, en tekijä. Töitä tehdessäni ja muutenkin otan alituiseen jaksamiseni huomioon, säästelen voimiani. Tämä on elämäntapa, johon olen tottunut ja jossa viihdyn. Enkä pidä tapaani arvottomanakaan. Katseleminen on katselukohteen vaalimista, arvostamista, "hyvänä pitämistä".

En ole tutkinut henkisen vähävoimaisuuden ongelmaa, mutta pidän itsestään selvänä, että eroja tässä suhteessa on: jos on voimamiehiä, on myös heikkomiehiä. Vähävoimaisuus ei juuri saa myötätuntoa. Heikko ja huono ovat kielessämme usein lähes synonyymeja. Heikkous näkyy moraalisenakin huonommuutena: ei edes yritä, ei ole sisua. Kuitenkin semmoisen, jolla on hyvä ruumiinrakenne, hapenottokyky jne, on paljon helpompi harjoitella ankarastikin kuin lähtökohdiltaan heikomman. Vastaavasti on henkisesti vähävoimaisen ja helposti väsyvän vaikeampi olla sisukaskaan.

Voima herättää kunnioitusta. Miehen fyysinen ja henkinen voima kiehtoo myös seksuaalisesti, eikä ihme: tarjoaahan se turvaa naiselle ja lapsille. Heikkous herättää usein halveksuntaa, parhaassa tapauksessa myötätuntoa ja hoivaamishalua, eikä kiehdo seksuaalisesti. Myös: jolla on raakaa henkistä voimaa, hän toimii, yrittää, oppii ja jalostuu, eikä sitten enää ole niin raakakaan. Heikko sortuu elon tiellä, niinkö?

Olin ja olen verraten heikko, olipa se toivottava asiantila tai ei. Yksinäisyys, etäisyydenotto ja suojautuminen on minun selviytymisstrategiani: lepään, työskentelen ja valmistaudun yksinäisyydessä. Oikeastaan tämä on yksi puoli minun strategiaani; toinen puoli on pitää sosiaalista ympäristöä vaarattomana. Olen pintapuolisen kohtelias ja miellyttävä. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. Vältän vain kaikenlaisia sitoutumisia ja ydinperheeni ulkopuolisia läheisiä ystävyys- ym. suhteita, koska ne helposti kuluttavat vähiä voimiani, enkä, ihmisistä kun on kysymys, pystyisi pitämään niitä kontrollissa.

Olen siis yksinäinen, koska olen heikko, en siksi, että minulla olisi ihmissuhdeongelmia. Jos saisin sellaista taikajuomaa, joka lisäisi minun henkistä energiaani ja paineensietoani, saattaisin liittyä ihmisiin ja yhteistyöhön. Mutta luultavasti en haluaisi maistaa juomaa. Pidän yksinäisyyttä hyvänä tilana. En kirjoita siitä nyt, mutta ehkäpä jaksossa Yksinäisyys II.

Toki olen lukenut yksinäisyyden olevan joillekin aivan kauheaa: tuskaista ihmiskohtaktin puutetta ilman toivoa tulevastakaan. Jopa itsemurha on lähellä: kun kukaan ei välitä siitä, elänkö vai olenko kuollut, ja kun on paha olla, miksi jatkaa? Masennus, välinpitämättömyys, voimattomuus, tyhjyys: en ole mikään. Olen epävarma ja melkein sekaisin: en tiedä mikä on vikana, mistä on kysymys, mitä edes yrittäisin. Suru ja pettymys, en saa oikeutta. Häpeä ja syyllisyys, olen epäonnistunut. Tunne-elämä kuivettuu, tylsää: en enää pysty avautumaan elämälle vaan käperryn surkeaan itseeni. - Tämmöistä voi teemasta "loneliness" lukea. En ole loneliness-spesialisti. Mutta näyttäisi, että kärsivässä yksinäisyydessä moni asia on vialla, ja ehkäpä kärsimys on juuri seurausta asioiden vialla olosta. En tiedä sanonko hölmösti, mutta kärsivä yksinäinen näyttäisi kärsivän ei yksinäisyydestä, vaan kontaktin puutteesta.

Epäilemättä tie on kapea ja portti kaita, mutta elämän paineissa ja pakoissa voi yksinäisyys kuitenkin kehittyä mieluummin voimavaraksi kuin katastrofiksi. Itsekin olen sitä vain hiljalleen oppinut. Käsittääkseni koulu teki pahaa väkivaltaa minun yksinäisyystarpeelleni ja ehkäisi minua oppimasta yksinäisyyttä. En niinkään ajattele kymmeniä koulutovereita kuin opettajan piinavaa ääntä, jolta ei päässyt itse ajattelemaan ja oppimaan. Mitään vaihtoehtoa en osannut kuvitella, eikä kukaan sellaista neuvonut. Kärsin henkistä väkivaltaa ymmärtämättä sitä, opin vain hyvin vähän. Vaikka koulun loppuminen oli minulle kaiketi elämäni suurin vapautumishetki, kestää kauan, että silloin kehittynyt vääristymä oikenee. No, monilla muilla on paremmat koulumuistot, minulla on tämä.

Tietysti kaikilla on jokin suhde yksinäisen ja sosiaalisen kesken, sosiaalisimmatkin ovat jonkin verran yksin, ainakin nukkuessaan. Varmaan painopiste tavallisesti on sosiaalisen, kollektiivisen puolella. Se on ymmärrettävää: ihminenhän ei yksin voisi olla olemassakaan, työ on yhteistyötä jne. Myös ajattelutapa on sosiaalisen puolella: yksinäisyys näkyy poikkeavana, ja erityisesti totalitaarisissa oloissa epäilyttävänä. Puhumme vetäytymisestä yksinäisyyteen. Kun minä siirryn yksinäisyyteen eli itseni seuraan, en sano sitä vetäytymiseksi, mutta toiset toki sanovat.

Kuitenkin yksinäisyyden ymmärrys ja arvostuskin on saattanut viime vuosina ja vuosikymmeninä lisääntyä, puhutaan retreteistä ja ihmiset ovat valmiita maksamaankin yksinäisyydestä. Tämä on kuitenkin yleensä vain poikkemista yksinäisyyteen, voimien lataamista. Itse pidän mieluummin yksinäisyyttä perustilana ja sosiaalisuutta poikkeamana. Yksinäisyydestä kärsivä ilmeisesti ei pysty sosiaaliseen tyydyttävästi poikkeamaankaan; toinen kärsimystyyppi on se, ettei pääse hetkeksikään yksinäisyyteen tai ettei osaa olla yksin.

Kysyin, olenko yksinäisyyttä ylläpitäessäni tuhoisalla tiellä. Ehkä en. Kysymykseni aiheutti sekä havaitut että luetut esimerkit kärsivästä yksinäisyydestä. Minun yksinäisyydelläni ja kärsivällä yksinäisyydellä ei ole paljon muuta yhteistä kuin nimi. Englanninkielessä ei nimikään ole sama: on loneliness, heikko yksinäisyys, sekä solitude, yksinäisyyden voimaan viittaava sana. En toki väitä, että olisi kahta yksinäisyyttä: se vain muista asioista ja yksinäisyystaidosta riippuen voi onnistua eri tavoin. Käsittelen yksinäisyyden luonnetta ja onnistumista jaksossa Yksinäisyys II.

Thursday, August 12, 2004

Kauneuden kosketus

herättää minussa iloa ja onnellisuutta, kiitollisuutta, kiintymystä ja rakkautta.
Kauneutta voi olla monessa asiassa. Musiikki on kaunista; kuvat, maisemat, arkkitehtuuri; maut ja tuoksut; rakastelu, kosketus, tanssi, urheilusuoritus; älyllinen ja henkinen kauneus kuten teorian, kielen, tarinan.

Pari vuotta sitten sattui televisiossa silmiin ja korviin paleontologi Stephen Jay Gouldin haastattelu (hän kuolikin pian sen jälkeen), jossa hän puhui tulevasta kirjastaan "Life is beautiful", Elämä on kaunista. Tuon nimistä kirjaa ei tainnut tulla, mutta idea on selvä: kauneus on elämän periaate, elämä tuottaa kauneutta, valikoi kauneuden perusteella, on kauneutta.

Näin suurena ja syvänä asiana kauneus on vaikeasti määriteltävä. Miellyttävyys, sopusointu, hahmottuvuus; toki muttei riitä. Kaunis viittaa johonkin, muistuttaa jotakin. Nuori nainen miehen mielessä viittaa seksiin ja jälkeläisiin, leikkivä lapsi viittaa iloon ja kasvuun, kesäinen maisema lämpöön ja hedelmällisyyteen. Musiikki rakentaa tuntemuksia ja mielikuvia, tuoksu tuo muistoja; tarinat tuottavat opetuksia ja vertailukohtia. Jos kauneus ei herättäisi jotakin esiin, se olisi tyhjää, kylmäksi jättävää, eikä se silloin olisi kauneutta.

Eri kauneudet puhuttelevat eri ihmisiä eri tavalla. On joskus vähän kiusallista, kun ihmiset soittavat toiselle lempimusiikkiaan, koska sen ei tarvitse osua samalla tavalla. Minusta kauneuden viittauksen pitää olla elämää luova, ei turmeleva. Ei-kauneutta on yhtäältä yhdentekevä, tylsä, toisaalta masentava ja luotaantyöntävä (esim. kidutuskuvat).

Varmaan voidaan puhua kauneusosaamisesta, ymmärrän sitä vain kovin hapuillen.

Ensinnäkin kauneusosaamisen ja -harrastuksen motiivi: miksi tavoitella kauneutta? Vertaan kauneutta nyt tietämiseen ja ymmärtämiseen. En voisi kuvitellakaan itseäni ilman pyrkimystä tietää ja ymmärtää; sellaisena paitsi elän itse voin olla toisillekin joksikin hyödyksi. Ehkäpä kauneus on yhtä olennaista kuin ymmärrys: elämän sisältöä ja merkityksiä, ja ehkäpä minä kuun tavoin voin heijastaa jotakin kauneuden auringonvalosta edelleen.

Mitä motiivini sitten ei ole tai ei pitäisi olla? En halua olla kauneusharrastuksen sankari. Sellaisia on: valtavan aktiivisia, eteviä. Luullakseni kauneusharrastukseni on yksityis- tai intiimiasia, ei sosiaalisten saavutusten ja vertailujen asia. En myöskään halua erikoistua ja syventyä, vaan pitää kosketukseni yleisenä, kevyenä. En halua heittäytyä tai antautua kauneudelle. Ehkä joillekin kauneus tai luova toiminta on pelastus kurjuudesta, mutta minulla ei ole kurjuutta. Jos nämä näkökohdat viittaavat siihen, että haen lähinnä vain miellyttävyyttä, viihdettä ja vaivattomia pikku kokemuksia, että taiteilijan ja sankarin mielestä en ole mikään, niin olkoon sitten niin.

Siis miksi kauneutta: elämänilo, yhteys, antavuus; ei niinkään saavutuksia.

Sitten mitä, minkälaista kauneutta? Vain luettelen tärkeimpiä mieleen tulevia kenttiä.

Musiikki. Kuuntelen etupäässä klassista radiosta, siis melko sattumanvaraisesti. Kun tanssin mielelläni, kuulen myös tanssimusiikkia ja iskelmiä; tanssiyhteydessä ihan mukavaa. Tanssissahan on musiikin, liikkeen, kontaktin ja erotiikankin kauneutta. Soittelen ilokseni, ja siitä huomaan, kuinka paljon minua parempia muut ovat.

Katselen tietysti tauluja ja kuvia; itse asiassa lähikaduillani on useitakin taideliikkeitä, ja vaimonkin kanssa kävellessä usein katastelemme niitä. Toki museoita ja näyttelyitä, verkossakin. Räpsin valokuvia, ja olen lasten seuraksi vähän opetellut piirtämään: huikean paljon minua paremminhan muut tekevät. Niin musiikissa kuin kuvataiteissa olen elämän mittaan saanut muutaman suuren, avartavan ja kasvattavan kokemuksen, mutta niitähän ei voi itselleen tilata.

Tarinoiden, kirjallisuuden ja elokuvien kauneusharrastus saattaa minulla olla heikommin kehittynyt. Poikana ja lukioaikana luin varsin paljon, ja toki vieläkin puuskittain. Ja kyllähän minä varsinkin hyviä elokuviakin olen nähnyt, mutta varsin vähän minä katselen elokuvia, teatteria ja esim. television sarjoja yms. Ne ovat minulle usein epämiellyttävän jännittäviä. En koskaan ole yrittänytkään kirjoittaa mitään tarinaa, enkä ole tainnut lapsillekaan kertoa omatekoisia satuja: en osaa. - Teoreettista kauneutta en nyt pohdi.

Kaupunkini antaa minulle päivittäin kauneuskokemuksia: Hämeenkatu, Tammerkoski, Näsi- ja Pyhäjärven rannat, Pyynikki ja Pispala, puistot, kirkot ympäristöineen, komeat tehdasrakennukset uusissa käytöissään, kaupungin ja yliopiston kirjastot, torit, kymmenet kahvilat ja terassit, hyvän näköiset ja miellyttävästi käyttäytyvät ihmiset. Myös Helsinki on minulle tuttu, nautin sen arkkitehtuurista, merellisyydestä ja ihmisistä. Vähän kulttuurimatkailua. Maaseutu ei ole minun juttuni.

Ja toki perhe ja koti: vaimon naiskauneus, elämäntyö ja -tarina, lähi-ihmissuhde; lasten ja lähipiirin kehitys, yritykset, tragediatkin. Koti, tutut esineet, kirjat, taulut, muistot. Itse - miehenäkin - pukeudun ja huolehdin ulkonäöstäni vähän alakanttiin, mutta viihdyn pukeutumistyylissäni ja kehossani.

Tuossa siis muutamia esimerkkejä siitä, millä alueilla kauneuskokemuksia avautuu.

Kolmas kysymys: miten menetellä? Huomaan heti aloittaessani, että olen jo vastannut kysymykseen, joka minua tätä tarkastelua aloittaessani oikeastaan hiukan ahdisti: teenkö tarpeeksi, hankinko riittävästi elämyksiä, eikö minun pitäisi, kun mahdollisuuksia on, olla aktiivisempi? Ei tarvitse. Kriteerinä on minun "kauneushyvinvointini" tai "kauneuskuntoni". Aivan samoin, jos liikun ilokseni ja terveydeksekseni, niin kun olen iloinen ja terve ja liikunta on sitä edesauttanut, niin kaikki hyvin, vaikka voisin toki ponnistella yhä uusien tavoitteiden ja haasteiden perään. Kun en pyri minkään sortin taiteilijaksi, kriitikoksi enkä kauneuskokemusten keräilijäksi, ei minulla taida olla syytä erityisemmin panostaakaan. Yrittää olla jonkin verran avoin, edes joskus.

Ja jos en panosta, en pystykään mihinkään vaativaan. Populaareja, helposti avautuvia kauneuskohteita. Fiksuihin keskusteluihin vain kuuntelijana ja kysyjänä. Näin siis, jos vain haluan kauneudesta iloa, kiitollisuutta ja kiintymystä. Jos joku haluaa kunnostautua alalla, niin hän menettelee tietysti toisin.

Yleensä haluan, jos mahdollista, lähestyä aihetta hitaasti ja empien; sitten kun olen päässyt sisään, keskittyä omaan tahtiini, yksin; ja jälkeenpäin antaa sen kehittyä mielessä, mököttää itsekseni. Näin näkyy suhtautuvan myös Sedis blog-kirjoittaja, elokuvatutkija. Minäkin tarvitsen aikaa ennen, aikana ja jälkeen.

Pitää olla resonanssi, kaikupohja kauneuden ja minun välillä: Kun Käymälä-blogisti kirjoittaa häneen vaikuttaneista taiteilijoista: "miehiä, jotka paskantavat ja kusevat niiden päälle joiden päälle paska ja kusi kuuluu", niin minussa ei ole kaikupohjaa tuollaiseen sanomaan. Minun kauneuteni on lempeää, ei rajua.

Torjun kauneuskokemuksia paljon tiukemmin kuin tietämisen ja ymmärtämisen aiheita. Luen kiinnostuneena tuollaisia Käymälä-blogistin kaltaisia käsittelyjä, vaikken altista itseäni hänen käsittelemälleen musiikille ja runoudelle. Tietää ja ymmärtää voi etäämmältä ja abstraktimmin, kauneuskokemus on lähikontaktia, "sinuttelua".

Lopuksi: tuntuu että olen vain kirjoittanut joukon itsestäänselvyyksiä, latteuksia. Mutta ymmärrän itseäni nyt paremmin kuin aloittaessani, ja ehkä osaan varmemmin suuntautua ja valita. Eikö sitten kannattaisi pitää saavutus hyvänään ja tuhota siihen johtaneet tikapuut, tämä blogi? Kuitenkin, jos jätän tämän julkaisematta, en ehkä tulevaisuudessa viitsikään ryhtyä vastaavanlaisiin ymmärrysyrityksiin. Joten menköön, mahtuuhan näitä.

Tuesday, August 03, 2004

Eriarvoisuus

on syvälle syöpynyt yhteisöelämään. Kun puhumme ylemmän ja alemman tason ihmisistä, puhumme samalla paremmassa tai huonommassa asemassa olevista ihmisistä. Sanomme aivan itsestäänselvästi, että isompi palkka on parempi palkka, vaikka iso ja hyvä eivät toki ole synonyymejä; samoin että korkeampi sosiaalinen asema on parempi kuin alempi asema, vaikkei korkeakaan ole hyvän synonyymi.

Itse en ole tämän ajattelun yleispätevyydestä vakuuttunut. Kun olen ollut korkeammassa sosiaalisessa asemassa, olen kokenut sen aika epämukavaksi: vapaus vähenee, joutuu monenlaisiin sitoumuksiin ja paineisiin, sellaisten ihmisten seuraan joista ei pidä. Eliitissä on alttiina kovalle kilpailulle, juonittelulle, kateudelle, pudotuspelille. Myöskään raha ei ole sitä parempi, mitä enemmän. Kun muutama vuosi sitten katselin tutkimuksia rahan ja koetun hyvinvoinnin tai onnellisuuden suhteista, näytti siltä, että jonnekin tuhannen euron alueelle per henkilö kuussa raha yleensä lisäsi onnellisuutta, mutta sen jälkeen ei niinkään. Tässä on tietysti monta monessa, mutta korostaisin kohtuutta, "aurea mediocritas", kultainen keskitie, jopa ehkä kultainen keskinkertaisuus.

Näkyvänä hyveenä kuitenkin on mieluummin kohtuuttomuus, ahneus. Sitä, että menee hyvin, osoitetaan ulkoisilla näytöillä: autolla, talolla, ylemmän tason partnerilla. Kenties henkilö näiden näyttöjen hankkimiseksi on kovinkin velkaantunut ja stressaantunut. Amerikkalainen unelma, näyttävä elintaso, rahoitetaan suureksi osaksi velalla.

Amerikkalaisuudesta on Alexis de Tocqueville kirjoittanut hyvin tarkkanäköisesti. Hän oli Amerikassa 1831-1832 ja kirjoitti suurteoksensa Democracy in America muutama vuosi myöhemmin. Ehkä ranskalaisella aatelismiehellä oli vielä ulkopuolisen näkökulma, meihin itseemmehän on Amerikka hiipinyt nahan alle. Kirjoittaja kuvaa (I osa, 17. luku) ryntäystä onnen ja vaurastumismahdollisuuksien perään, go west: Euroopasta tullaan itärannikon valtioihin, niistä jatketaan länteen, ja lännestä vielä lännemmäksi. Ja tässä ahneessa rynnistyksessä, jossa mahdollisuuksia todella on ja jossa saadaan valtavasti aikaan, hyveet kääntyvät vallan erilaisiksi kuin "vanhassa Euroopassa".

"Euroopassa olemme tottuneet katsomaan levottoman asennoitumisen, rikkauksien rajattoman haluamisen ja ylenmääräisen riippumattomuustarpeen hyvin vaarallisiksi yhteiskunnalle. Kuitenkin juuri nämä ainekset varmistavat Amerikan tasavaltojen pitkän ja rauhallisen tulevaisuuden. Ilman näitä rauhattomia intohimoja väestö kokoontuisi vain tiettyihin paikkoihin ja kärsisi piankin puutetta kuten vanhassa maailmassa." Edelleen: "Ranskassa yksinkertainen maku, hyvät tavat, kotoiset kiintymykset ja rakkaus synnyinseutuun ovat valtion rauhan ja onnen suuria takeita. Mutta Amerikassa ei mikään vaikuttaisi olevan vahingollisempaa yhteiskunnalle kuin tuollaiset hyveet."

Kaiketi enemmistöllä ihmisistä, ehkä amerikkalaisistakin, on yksinkertainen maku, hyvät tavat, kotoiset kiintymykset ja he ovat suhteellisen vapaita ahneudesta, ja elävät vähintään tyydyttävää elämää tällaisina. Luin joskus lehdestä, etteivät lottovoittajat yleensä suuremmin muuta elämäänsä. Mutta tämä "kultaisen keskinkertaisuuden" elämäntapa on näkymätön; julkisuudessa, näyttämöllä eriarvo ja ahneus korostuvat. Varmaan niiden ansiosta on saatu enemmän aikaan kuin sopeutuvammalla asennoitumisella. Ehkä näin ollen on hyvä, että niiden puolesta hehkutetaan, että rikkaudet, korkea asema jne. maalaillaan mitä suurimmaksi onneksi, joiden saavuttamiseksi ihmiset voivat ponnistella vallan mielettömästi useimpien silti pettyessä. Toki on lahjakkaita ja energisiä ihmisiä, jotka olisivat onnettomia jäädessään keskinkertaisuuteen, mutta huipuille kiihotetaan paljon useampiakin. Ja kuten oman kokemukseni perusteella edellä viittasin, on ihmisiä, jotka viihtyvät huonosti "omaa ominaislaatuaan" vastaamattomassa, esim. korkeammassa asemassa.

Eriarvoisuudessa ei ole vain porkkana vaan myös keppi. Uhataan, että jos et tee mitä pitää, niin huonosti tulee käymään. Epäilemättä aikaisemmin ja vieläkin monissa maissa pitää pärjätä hyvin edes elämänvälttämättömyyksien turvaamiseksi. Mutta nyky-Suomessa voi matalassakin sosiaalisessa asemassa ja melko pienilläkin rahoilla tehdä elämänsä mukavaksi. Näyttäisi riittävän suhteellinen huonommuus, se että on alempana tai rahattomampi kuin toiset. Luulisi suhteellisille luusereille riittävän verrata itseään kaltaisiinsa, joita niitäkin riittää ja jotka (esim. työttömät) eivät mitenkään välttämättä ole mitään surkimuksia (esimerkkejä useistakin blogeista). Mutta kun julkinen näyttämöllepano tapahtuu yt-menestyjien ehdoilla, jopa suuri enemmistö ihmisistä näkyy puutteellisina, epätyydyttävinä. At- ja kt-ihmiset pannaan pelaamaan yt-ihmisten pelejä ja säännöillä. Tämä on osa eriarvoisuutta: ihmiset joutuvat muodostamaan elämänkäsitystään ja itsearviotaan ei omista, vaan vieraista (yt) lähtökohdista käsin. Ja kun he näistä lähtökohdista syrjivät ja torjuvat kaltaisiaan, heidän elämänlaatunsa on huonompi kuin ilman tätä vääristymää.