Thursday, July 29, 2004

Maalaisen

blogimerkinnöistä kehittyy kuva eräästä ekoyhteisöstä: muutamia kymmeniä yhteiskunnan avustuksilla elelijöitä, työhaluttomuutta excusena elämänongelmat ja fyysinen heikkous, ajoittain kuohahtavia epärealistisia suunnitelmia ja huuhaa-henkisyyttä, masennus vaanimassa. Muutama tukipylväs ahkeroi työt.

Onko tämä vaihtoehtoista elämäntapaa? Maalainen itse on tyytymätön. Mutta häntä itseään en voikaan pitää vaihtoehtoihmisenä: ahkera ja kelpo suomalainen mies, joka kymmenien palkkatyövuosien jälkeen olosuhteiden ja iän vuoksi sivuun jouduttuaan koettaa kehitellä ulottuvillaan olevista aineksista yritystoimintaa. Ilmeisesti yhteisön enemmistö kuitenkin on siinä mielessä vaihtoehtoporukkaa, että yritystoimintaan heistä ei ole.

Minua on mietityttänyt se, onko vaihtoehtoista elämäntapaa ylipäänsä saavutettavissa. Aikanaan kolahti, kun Milan Kundera kirjassaan Romaanin taide (WSOY 1986, s.34) piti romaaninsa Olemisen sietämätön keveys tehtävänä tutkiskella, millaista ihmiselämä on siinä loukussa joksi maailma on tullut. "Että elämä on loukku, sehän on aina tiedetty: ihminen syntyy ilman että olisi sitä pyytänyt, teljetään ruumiiseen jota hän ei ole valinnut ja tuomitaan kuolemaan. Sen vastakohdaksi maailman suuruus on suonut pysyvän pakomahdollisuuden. Sotilas saattoi karata armeijasta ja aloittaa naapurimaassa uuden elämän." Mutta maailma on sulkeutunut, Kundera näkee että romaanikin on sulkeutunut seikkailuista ja sielun äärettömyyksistä Kafkan raudanlujaan määräytyvyyteen.

On ollut vaihtoehtoja, pakomahdollisuuksia: Amerikka, Ruotsi, Helsinki. On ollut kommunismin haave. Mutta entä nyt? Ympäristöliike ja vihreys tuskin on vaihtoehto: se muistuttaa 1800-luvun hygienialiikettä, sinänsä tärkeää. Entä sisäiset, henkiset vaihtoehdot: uskonnot, monomaaniset sitoutumiset johonkin aatteeseen, huumeet? Ehkäpä. Toki tällaisia on ollut ennenkin, mutta nykyään on se ero, että niihin omistautuminen on ainakin joten kuten taloudellisesti mahdollista, aikaisemmin piti kuitenkin itsensä jollakin tavoin elättää - elämäntaiteilijana; rikkaan suvun niskoilla ym. - tai sitten kuolla.

Olen ymmärtänyt Maalaisen turhaksi joukoksi kutsumien ihmisten suuntautumisen siten, että yhteiskunnan tuet toki otetaan ja eletään kitkutellaan, mutta ei haluta tehdä mitään, mikä työtä muistuttaa. Se on ymmärrettävää. Jos on syrjäytynyt niin kauaksi, ettei kuitenkaan ole käytännön mahdollisuuksia säälliseen palkkatyöelämäntapaan, on sopusointuisempaa hahmottaa työstä irtautunut elämäntapa kuin säälittävästi yrittää jotakin työn korviketta. Jos työttömyyskorvauksen sijasta toimeentulona on eläke, työstä irtautunut elämäntapa onkin täysin hyväksytty ja kunniallinen, tavoiteltukin. Pidämme kunniattomana ottaa vastaan työttömyyskorvausta ja vieroksua työtä, mutta ehkäpä se on realistinen elämäntapa, ja eläkeläisyys on ok.

Kun Maalainen itse samoin kuin esim. Taantumuksen Torvi kiinnittävät huomiota vaihtoehtoväen sairastavuuteen ja heikkouteen, niin ehkäpä se kertoo halusta jotenkin kunniallisesti perustella asema: jos on niin heikko ettei pysty, ei voida vaatiakaan.

Olen itse tuntenut romanttista viehätystä vaihtoehtoelämäntapoihin, joskaan en muutamien keskustelutilaisuuksien seuraamisen lisäksi ole tehnyt mitään siihen suuntaan. Ne ovat edustaneet vapauden haavetta. Mutta onko asian ydin noin yksinkertainen: eläke tai eläkettä vastaava tuki ja siihen sopeutettu elämäntapa, siinä vaihtoehto.

Mitä sitten tulee vaihtoehtoelämän aatteelliseen puoleen, niin ehkei sekään ole niin vapaata kuin olin haaveillut. Asema yhteiskunnan tukia vastaanottavana työnvieroksujana on kelju ja sen haluaa unohtaa. Jos omistautuu uskonnolle, taiteelle, aatteelle tai huuhaa-henkisyydelle, riisuu arvosta "tämänpuolisen". Totta kai itsekin pidän henkisiä asioita elämän sisältönä enkä käytännön arkea, mutta ehkä on ero, jos arki on niin ankea, epävarma ja kenties häpeän ja syyllisyyden tunteita herättävä, että se täytyy painaa pois mielestä henkisen tai aineellisen huumeen avulla. Tällainen pohja tekee ymmärrettäväksi, että henkiset aktiviteetit jäävät kuohahduksiksi, puuhasteluksi, eivät kehity vakavaksi työksi.

No, toki nämä päättelyt perustuvat mieluummin Maalaisen blogin valikoivaan lukemiseen kuin mihinkään varsinaiseen perehtymiseen.

Wednesday, July 28, 2004

Kysymisen tyhmyyksistä

Tämän blogin liipaisee liikkeelle pieni sattuma. Olin perustanut itselleni nimimerkin Katselija ja lähettänyt muutaman kommentin. Blogin Lovelacen testi kirjoittaja pohti 19.07 tyhmää kysymystä: "tyhmä kysymys osoittaa, ettei kysyjä ole sosiaalisesti tai älyllisesti edes lähelläkään sitä tasoa, jonka yhteydessä kysymys esitetään". Älykäs kysymys puolestaan "on sellainen, joka osoittaa kysyjän ymmärtävän aiemmin opetetun ja osaavan tehdä siitä itsenäisesti johtopäätöksiä, mutta jota tarvitaan enempien johtopäätösten tekemiseksi sen takia, etteivät nämä johtopäätökset seuraa aiemmin opetetusta". Laitoin pikku kommentin, ja kun tänään vilkaisin, mitä aiheesta oli kirjoitettu, huomasin että blogin ylläpitäjä oli poistanut kommenttini. Ehkäpä en ollut lähelläkään keskustelussa edellytettävää tasoa.

Mikä voisi olla hyvä kysymys? Ymmärtääkseni sellainen, joka ainakin mahdollisesti tuottaa vastauksen, josta kysyjälle on hyötyä. Tämä näkökulma eroaa muutamassa suhteessa Lovelacen testin kirjoittajan näkökulmasta.

(1) Näkökulma on kysyjän, ei vastaajan. Totta kai esim. yliopistossa opettaja tavallisesti määrittelee, mikä on tyhmä, mikä älykäs kysymys; tämä on aivan normaalia vallankäyttöäkin. Ja näin kai voi ajatellakin, jos vastaus asiantuntijalle on rutiiniluontoinen. Mutta useinkin vastauksia täytyy luoda tai hapuilla esiin, kysymys on luonteeltaan avoin, ei vastausvaihtoehtoja määrittelevä. Kysymys on tavallaan provokaatio, haaste. Huono kysymys voi olla paitsi sillä lailla tyhmä ettei kysyjä nähtävästi käsitä asiaa myös ei-hedelmällinen, tylsä, latistava. Esimerkkiä ei tarvitse etsiä tätä käsittelyä kauempaa. Onko kysymys "mikä voisi olla hyvä kysymys" hyvä vai huono, tyhmä vai älykäs kysymys? Vastaus riippuu vallan siitä, mitä asian tiimoilta saa sanotuksi.

(2) Hyötykin on kysyjän. Hän voi tehdä karkean, asiantuntemattoman kysymyksen, ja saada kuitenkin tarvitsemansa vastauksen. Voihan hän toki kysyä vastaaja-auktoriteetin mieliksi älykkään tuntuisen kysymyksen ja saada sen hyödyn minkä hyvästä suhteesta saa; ehkä koulu tällaista vähän suosiikin. Mutta hyvän "tyhmän" kysymyksen idea on ymmärtääkseni juuri se, että se ei pyri mielistelemään vastaajaa vaan hakee kysyjän hyötyä, ymmärryksellistä tai käytännöllistä tai miten tahansa määriteltyä, mutta kysyjän määrittelemää.

(3) Älykkyydellä ymmärrän (ns. henkisiä) kykyjä käyttää ympäristöä hyväksi. Testit ovat vain paremman puutteessa käytettäviä korvikemittareita älykkyyden arvioimiseksi. Näin ajatellen tyhmä kysymys on hyödyttömäksi jäävä kysymys. Siis jos joku kysyy sinänsä fiksusti mutta sellaiselta ihmiseltä, joka ei osaa vastata, kysymys on tyhmä. Jos joku on ymmärtänyt opetettua ja kysyy osuvasti, niin se epäilemättä on hyvää/älykästä kysymistä, mutta voiko sellainen, ei ole ymmärtänyt opetettua, kysyä millään tavalla? Lovelacen testin kirjoittajan mukaan nähdäkseni ei. Minusta silloinkin voi avata hyvillä kysymyksillä. Toki jos enemmistö on ymmärtänyt ja tämä yksi ei, muiden aika haaskaantuu, mutta se on sosiaalisen tilanteen ongelma, ei niinkään kysymysten mahdollisen osuvuuden ja tilanteen mukaisuuden, älykkyyden.

Kai minä yleensä pidän keskustelusta ja ajatustenvaihdosta. Ja kysymiset ovat keskustelun avauksia. Keskustelukulttuurin kannalta varmaan vissi "pehmeä", kehittelevä kysymysten käsittely olisi hyvä. Toki olen minäkin joskus pannut kädet kasvojen eteen, kun olen hävennyt kysyjän puolesta. Mutta kysyjän määritteleminen tyhmäksi on sittenkin vain minun ratkaisuni, omalta kannaltaan hän voi edetä hyvinkin.

No niin, olen saanut aloitettua, vähän raskaanteoreettisesti mutta kuitenkin.